”Emme tule koskaan painamaan jarrua” – haastattelussa Napalm Death

Napalm Deathin ystävillä on mainio syy hymyillä leveästi, kun Throes of Joy in the Jaws of Defeatism -albumi katkaisee syyskuussa bändin pitkäksi venähtäneen levytystauon. Huomionarvoisinta lienee se, ettei tuore pitkäsoitto anna pienimpiäkään viitteitä siitä, että brittilegendan raivoisa intensiteetti olisi katoamassa.

04.10.2020

On kesäkuun ensimmäinen vuonna 1992. Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan Lepakko-alakulttuuripaikan piha kuhisee pitkätukkia, joiden farkkuliivien selkämyksiä koristavat toinen toistaan koukeroisemmat logot. Tunnelma on korkealla. 

Ja miksi ei olisi, sillä pitkään odotettu Campaign for Musical Destruction -kiertue on viimein saavuttanut Suomen leveys- ja pituuspiirit. Pian lavalle on nousemassa paitsi pääesiintyjä Napalm Death myös brittien mukana rundaava tukholmalaisrykmentti Dismember sekä amerikkalainen Obituary.

Raivokkaan iltaman kattaus on kiertueen nimen vastaisesti musiikillisesti kohdillaan, sillä maineikkaita levyjä jo julkaisseen Napalm Deathin kipakka nelosalbumi Utopia Banished on juuri ilmestymässä, kun taas Dismemberin edellisenä vuonna julkaistu debyytti Like an Ever Flowing Stream on jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa death metalin merkkiteoksena. Myös Obituaryn suunnalta rysähtänyt kolmen pitkäsoiton suora – Slowly We Rot (1989), Cause of Death (1990) ja The End Complete (1992) – on suorastaan kivikova.

Lepakon salissa on läpi illan leppymätön tunnelma, kun nuoruuden loppumattomalla innolla paahtavat yhtyeet pistävät parastaan. Vielä bändejäkin raskaampaa menojalkaa liikuttavat fanit pyörivät pitissä niin että hikipisarat vain lentävät ja hilsepilvet leijailevat.

Viisikymppisiä viime vuonna viettänyt Napalm Death -laulaja Mark ”Barney” Greenway ei enää hahmota yksityiskohtia Helsingin-keikasta, mutta jotakin sentään muistuu mieleen saman tien.

– Mikä sen paikan nimi oli? Lepa… Jotakin? Lepakko? Joo. Campaign for Musical Destruction oli kaiken kaikkiaan huikea kiertue. Rundasimme ympäri Eurooppaa melkein kahden ja puolen kuukauden ajan yhteen putkeen, eikä se tuntunut fyysisesti tai henkisesti mitenkään erityisen kovalta, Greenway sanoo.

Ei toki unohdeta sitä, että samanniminen kiertue jatkui pienen tauon jälkeen Pohjois-Amerikassa.

– Rapakon tuolla puolen kattaukseen kuuluivat meidän lisäksemme Carcass, Cathedral ja Brutal Truth. Carcassin kitaristi Bill Steer ja Cathedralin laulaja Lee Dorrian olivat vanhoja – tai no, vanhoja ja vanhoja, hah hah! – Napalm Death -muusikoita, ja meillä oli helvetin hauskaa yhdessä.

– Samalla täytyy myöntää, että Napalm Deathillä oli rundin pääesiintyjänä parhaat olosuhteet ja käytössämme oli esimerkiksi kiertuebussi. Cathedral ja Brutal Truth taas olivat sulloutuneet yhteen pakettiautoon, ja muistaakseni joillakin yhtyeiden jäsenillä oli käynnissä ”kuka pystyy heittämään kahden kuukauden mittaisen rundin käymättä kertaakaan suihkussa” -skaba. Niinpä niin… Heidän pakunsa uumenissa ei ilmeisesti ollut pidemmän päälle kovin viihtyisä fiilis. Hah hah!

Olenko ymmärtänyt oikein, että Napalm Deathin viesti – äärimmäisen tiukka keskisormi muun muassa rasismin suuntaan – oli tuohon aikaan kova pala osalle jenkkiläisistä metallifaneista?

– Niin, en tiedä, olivatko he metallifaneja vai etsivätkö ne luupäät vain rähinöitä… Tilanne oli joka tapauksessa sellainen, että me jouduimme käytännössä tappelemaan tiemme ulos joistakin keikkapaikoista. Tuohon aikaan Amerikassa oli nousussa jonkinlaisia sinisilmäisten arjalaisten liikkeitä, ja kiertueen edetessä törmäsimme muutamiin helvetin tiukkoihin paikkoihin, kun Napalm Deathin ehdoton ”kaikki ovat tasa-arvoisia ja jokainen on tervetullut keikallemme” -sanoma ei oikein pudonnut ahdasmielisimmille urpoilijoille, Greenway tuhahtaa.

– Soitimme esimerkiksi Detroitissa Harpo’s-keikkapaikassa. Se sijaitsee todella köyhällä ja arvaamattomalla alueella, ja vuosien mittaan tyyppejä on päässyt hengestään sen parkkipaikalla.

Kun me saavuimme paikan päälle, siellä odotti muutaman kymmenen natsioletetun porukka. Kukaan ei onneksi kuollut, mutta ihan ilman tappeluja ei selvitty.

– Osa jengistä ei tunnu millään tajuavan, että Napalm Death perustuu eräänlaiseen paradoksiin. Tämän yhtyeen musiikki on kautta vuosien ollut – ja tulee aina olemaan – raivokasta ja aggressiivista, mutta biisien sanoma on päinvastainen: me olemme väsymättömiä rauhan, ystävyyden, tasa-arvon ja humaaniuden puolestapuhujia.

Kaoottisinta kamaa

Pysytäänpä vielä menneissä. Kohti takavuosia nimittäin nousee kantava aasinsilta, kun vilkaistaan Napalm Deathin ja Greenwayn yhteistä taivalta. Yhtyeen perustukset valettiin planeetan raskaan musiikin pääkaupungin Birminghamin kupeessa Meridenissä vuonna 1981, ja Greenwaystä tuli yhtyeen solisti vuonna 1989. Uuden keulakuvan ensimmäinen tulikoe Harmony Corruption taas ilmestyi heinäkuussa 1990, joten tämä maineikas studiolevytys vietti juuri kolmekymppisiä.

– Omat ajatukseni Harmony Corruptionista ovat tänä päivänä hyvinkin kaksijakoisia. Totta kai oma Napalm-debyyttini oli minulle äärimmäisen merkittävä juttu, mutta levyn tekovaiheessa minua suoraan sanoen hirvitti!

Mitä tarkoitat?

– Kun aloimme kirjoittaa tuoreita biisejä uusien kitaristiemme Jesse Pintadon ja Mitch Harrisin kanssa, musiikki oli huomattavasti aiempaa death metal -vaikutteisempaa. Olin digannut kahdesta aikaisemmasta albumista [Scum, 1987, ja From Enslavement to Obliteration, 1988] aivan helvetisti ja pystyin katselemaan bändin touhuja myös fanien näkökulmasta… Kyllähän minä tiesin, että Harmony Corruptionin uudenlainen materiaali tulee epämiellyttävänä yllätyksenä monille diggareille.

– Lopulta levystä tuli vielä paljon enemmän deathmetallisempi kuin aavistinkaan… Death metalin suosio oli tuolloin kovassa nousukiidossa, ja levy-yhtiömme Earache halusi lähettää meidät Morrisound-studioon Floridaan. Se oli siihen aikaan death metal -mekka, ja muun muassa Obituary, Deicide, Cannibal Corpse, Death ja Morbid Angel olivat nauhoittaneet siellä levyjään. Emme olleet vielä rundanneet kovinkaan paljon, ja yhtäkkiä Earache tahtoi meidän – siis rahattomien birminghamilaistyyppien – lähtevän kolmeksi viikoksi Floridaan. Tavallaan se kuulosti… aivan hemmetin hyvältä tarjoukselta. Hah hah!

– No, lopputulos ei ollut niin hyvä, ja asiassa kävi juuri niin kuin etukäteen pelkäsimme… Kun lähdimme nauhoittamaan Morrisoundiin, vakaana aikomuksena oli tehdä vain ja ainoastaan Napalm Deathiltä soundaava pitkäsoitto, mutta Harmony Corruptionista tulikin Morrissoundin kuuloinen levytys. Meistä tuli sitä samaa ”teollista massaa”, jota se studio puski ulos viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Ette te silti aivan synkimpään metsään karauttaneet, sillä tänä päivänä monet pitävät Harmony Corruptionia klassikkona.

– Kun olemme olleet tien päällä, olen kuullut samantyylisen kommentin lukemattomia kertoja: ”Hei, Barney, Harmony Corruption on paras levynne.” Aloitan vastauksen aina samalla tavalla: ”Kiitos kohteliaisuudesta.” Yhtä lailla lisään joka kerta, että onhan siellä muutamia oikein hyviä biisejä, mutta levyn soundit ovat aivan hirveät!

Soundeista puheen ollen: mitä ajattelit aikoinaan, kun kuulit Scumin ensimmäisen kerran?

– Hah hah! No, ainakaan mieleni ei järkkynyt läheskään niin paljon kuin suurimmalla osalla ihmisistä, Greenway nauraa.

– Totta kai vaikkapa Discharge, Repulsion, Morbid Angel ja Mantas [myöhemmin Death] olivat jo julkaisseet brutaalin kuuloisia nauhoituksia, mutta kyllähän Scum oli silti suunnilleen kaoottisinta kamaa, mitä siihen aikaan oli olemassa. 

– Tunsin kaikki Napalm Deathin tyypit – kokoonpano vaihtui tuon tuostakin – aivan alkuajoista asti ja näin monia bändin keikkoja jo ennen Scumin ilmestymistä. Napalm Death soitti usein birminghamilaisessa The Mermaid -kuppilassa, sillä paikan promoottori Daz Russell tuntui tarjoavan Napalmille aina avausbändin pestiä, kun joku paikkakunnan ulkopuolinen punk- tai hardcoreyhtye saapui konsertoimaan. Esiintymisiä oli ainakin Anti Cimexin, Sacrilegen, Heresyn ja The Varukersin kanssa.

– Mutta niin, Scum… Sen ensimmäiset purkitukset tapahtuivat vuonna 1986, ja muistan elävästi yhden illan paikallisessa pubissa, kun Justin [Broadrick, kitara ja laulu] ja Mick [Harris, rummut] ilmestyivät paikalle kasetti kourassa. Että tässä se nyt sitten on, Napalm Deathin tuore nauhoitus. Vaikka yhtyeen livetoiminta oli tuttua, niin kyllähän Scum-vinyylin A-puolena myöhemmin julkaistun teoksen kuuleminen oli silti järisyttävä kokemus!

Ne muut

Kolmekymmentäkolme vuotta Scumista Napalm Death valmistautuu julkaisemaan kuudennentoista studioalbuminsa.

Kiinnostavasti otsikoitu Throes of Joy in the Jaws of Defeatism ilmestyy syyskuun puolivälissä, eikä kenenkään tarvitse huolehtia tai huolestua: pitkäsoitto onnistuu taas kerran tekemään ”napalmit”. Uusi tulokas ehtii ikääntyä noin kymmenen sekuntia, kun tilanne on käynyt selväksi: Napalm Death ei edelleenkään osoita vähäisimpiäkään ikääntymisen tai pehmentymisen merkkejä.

– Intensiivisyys ja hyökkäävyys ovat tämän yhtyeen geeneissä. Se nyt vain on niin, että Napalm Death ryntää kaiuttimista – tai no, tänä päivänä korvanapeista – päälle ja tekee kuulijasta totaalista hakkelusta. Jos niin ei käy, kyse ei ole Napalm Deathistä… Tai odotahan: koska tänä päivänä kaikki loukkaantuvat ja käsittävät asioita tahallaan väärin, niin lisättäköön, että käyttämäni ”hakkelus” oli kuvainnollinen termi. Me vihaamme väkivaltaa ja rakastamme rauhaa. Hah hah!

– Itselleni yksi uuden albumin parhaista puolista on sen monipuolisuus. Napalm Death on mainettaan huomattavasti vaihtelevampi yhtye, ja meillä on aina ollut kokeilevia biisejä. Tuoreen levyn sävyjen kirjo on jo aikamoisen laaja, ja sieltä löytyy perinteisempien Napalm-kaahauksien lisäksi niin gootti-, industrial-, ambient- kuin alternative-sävyjä.

Throes of Joy in the Jaws of Defeatismiä on saatu odottaa tovi jos toinenkin. Toki Napalm Death julkaisi Coded Smears and More Uncommon Slurs -harvinaisuuskokoelman keväällä 2018, mutta yhtyeen edellinen varsinainen studioalbumi Apex Predator – Easy Meat ilmestyi talvella 2015.

– Tässä on ollut kaikenlaista, enkä puhu nyt koronasta, Greenway hymähtää.

– Shane [Embury, basso] on kirjoittanut kaikki uuden levyn biisit, ja hänellä oli varmaan puolet materiaalista katsottuna jo syksyllä 2017. Sitten päätimme julkaista Coded Smearsin ja teimme sen jälkeen aivan helvetisti keikkoja. Mainitsin jo Napalm Deathin paradoksin, mutta minulla on myös oma kummajaiseni: en kykene ideoimaan ja kirjoittamaan tekstejä tien päällä. En vain pysty siihen, sillä minun pitää saavuttaa tietynlainen mielenrauha ennen kuin aivoni alkavat toimia haluamallani tavalla. Koska olimme koko ajan rundilla, uusien kappaleiden sanoittaminen venyi ja venyi.

– Ymmärrän hyvin, että Napalm Deathin tekstit saattavat mennä monelta kuulijalta täysin ohi, mutta minä en yksinkertaisesti suostu tekemään mitään puolivillaista tai kliseistä. Rakastan sanoilla leikkimistä ja tuplamerkityksiä, ja käytän biisien tekstittämiseen valtavan määrän aikaa, vaivaa ja energiaa. Tässä on suurin yksittäinen syy siihen, että kahden viimeisimmän levymme välille muodostui viiden vuoden kuilu.

– Uuden levyn otsikko on hyvä esimerkki työskentelystäni. Mietin albumin nimeä pitkään, ja lopulta sain kehitettyä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism -aihion. Se sisältää kaksi vastakkaista tai toisensa tavallaan kieltävää käsitettä, ja tällaista lauserakennetta kutsutaan myös oksymoroniksi. Jos väännän rautalangasta, niin nimen ensimmäinen osa on positiivinen ja jälkimmäinen negatiivinen. Muut bändit jätkät diggasivat ehdotuksestani kovasti, ja pitkäsoiton otsikko oli sillä selvä.

Mikä on tämänkertaisten sanoitusten kantava idea?

– Kirjoitin tekstejä ”niistä muista”. Vähemmistöjen alistaminen ja väheksyminen, puhutaanpa sitten pakolaisista, vammaisista tai vaikkapa HLBTIQ-henkilöistä, ei tietenkään ole millään tavalla uusi juttu. Mutta se, että erilainen sortaminen tuntuu vain kiihtyvän, raaistuvan ja jyrkkenevän, ei mahdu minun ajatusmaailmaani. Jos ajatellaan vaikkapa koronatilannetta, niin sitähän on jo käytetty hyväksi jopa kokonaisten valtioiden tasolla: eri maissa on laadittu härskejä lakeja tai järjestetty kansanäänestyksiä – tai siis ”kansanäänestyksiä” –, joiden varjolla vähemmistöjen oikeuksia ja elintilaa on kavennettu. Tai ne on jopa poistettu kokonaan, Greenway tuhahtaa.

– Helvetti soikoon… Ihmiskunta on nyt vuodessa 2020, ja olen antanut itseni ymmärtää, että pimein keskiaika on jäänyt taakse jo joitakin hetkiä sitten. Samaan aikaan esimerkiksi seksuaalisesti ”eri tavalla” suuntautuneita pidetään joissakin yhteiskunnissa vakavana uhkana kansalliselle hyvinvoinnille. Huh huh! Niin tosiaan, pitää vielä lisätä, että tällaisia valtioita löytyy myös keskeltä Eurooppaa. Tämä kehityssuunta – siis taantumissuunta – saa minut voimaan fyysisesti pahoin!

Ei koskaan jarrua

Aiemmin tekstissä mainittu perustamisvuosi 1981 tarkoittaa tietenkin sitä, että ”Nappis” juhlii ensi vuonna neljänkymmenen vuoden mittaista taivalta. Tai no, juhlii ja juhlii.

– Arvaapa kaksi kertaa, aiommeko muistella tätä merkkipaalua? Annan vinkin: Scum täytti kolmekymmentä vuotta 2017, mutta mitä teki Napalm Death? Ei yhtään mitään… No, itse asiassa maailma on niin monin tavoin niin sekaisin, että ehkä jopa me saamme ensi vuonna päähämme outoja ajatuksia, Greenway naurahtaa.

– On tietenkin valtavan hienoa, että yhtyeen diskografiasta löytyy yksi jos toinenkin klassikko. Lukuisat fanit pitävät esimerkiksi vuonna 2000 ilmestynyttä Enemy of the Music Business -albumia kovimpana julkaisunamme, kun taas monet diggaavat hemmetisti vaikkapa Utilitarianista [2012]. Kaikki Napalm-levyt ovat hyvin saatavilla, joten kuunnelkaa ihmeessä niitä, mikäli aihe sattuu kiinnostamaan. Mutta me… Niin, emme itse halua kajota menneisiin saavutuksiin millään tavalla, joten Napalm Deathiltä on turha odottaa vaikkapa Harmony Corruptionin paremmalta soundaavaa uusioversiota. Tai mitään muutakaan tuollaista.

– En todellakaan pidä Napalm Deathiä puhtaana metallibändinä, mutta varsin ymmärrettävistä syistä soitamme – no, soitimme – usein hevifestivaaleilla. Onhan se joskus vähän huvittavaa katsoa näiden tapahtumien koukeroisia mainosjulisteita, joissa yhtye toisensa perään ilmoittaa soittavansa sen ja sen merkkiteoksen kokonaisuudessaan. Klassikkostatus muovautuu luonnollisesti ajan mittaan, joten useimmat näistä ryhmistä ja heidän levyistään ovat… no, aika perkeleen vanhoja. Nostalgia tuntuu olevan päivän sana.

Greenway pitää muutaman hetken mittaisen tauon.

– Kuten sanoin: me emme halua pakittaa ja katsella omia perävalojamme. Hemmetti, silloinhan meidän pitäisi painaa jarrua… Ja Napalm Death ei tule koskaan painamaan jarrua. Päinvastoin. Se, että mietimme koko ajan tuoreita biisejä ja uusia aluevaltauksia, pitää meidät liikkeelle muutaman vuosikymmenen jälkeenkin. 

Millaisia suunnitelmia Napalm Deathin plakkarista sitten löytyy?

– Niin, kannattaako juuri nyt edes suunnitella mitään? No, palaamme tietenkin keikkalavoille, kun maailman pandemiatilanne sen sallii. Emme kuitenkin aio kiirehtiä asian kanssa, sillä maailmassa on muutenkin aivan liikaa itsekkäitä ”voitaisiinko nämä rajoitukset jo purkaa” -ihmisiä, Greenway painottaa.

– Vanhempani ovat vielä elävien kirjoissa, mutta kumpikin on varsin huonokuntoinen ja olen heistä hemmetin huolissani. Sen takia näen aina todella kirkkaanpunaista, kun hoksaan jengin käyttäytyvän välinpitämättömästi muita kohtaan.

– Mahdollisten keikkojen ohella… No, alamme luultavasti miettiä uuden levyn seuraajaa. Emme aio pitää mitään kiirettä, mutta mikäli maailman tilanne jatkuu tällaisena, niin tuskinpa Napalm Deathin 17. studioalbumia tarvitsee odottaa viittä vuotta.

Napalm Deathin toisella voimahahmolla Shane Emburylla on tunnetusti noin tuhat muutakin projektia. Oletko itse miettinyt yhtyeen ulkopuolisia musiikillisia aktiviteetteja?

– Soololevyä? No, jos minulta joskus ilmestyy oma albumi, voin jo nyt luvata, ettei sen kannessa tule komeilemaan tekstiä ”Barney Greenway solo record”. Ei, sellainen tuntuisi aivan liian mahtailevalta, laulaja naurahtaa.

– Sanotaan vaikka niin, että saatan jonakin päivänä julkaista jotakin Napalm-kamasta selvästi poikkeavaa materiaalia, mutta sellainen projekti ei ole juuri nyt ajankohtainen.

– Täytyy vielä lisätä, että muutin joitakin vuosia sitten Birminghamistä Englannin etelärannikolle. Olen innostunut pyöräilemisestä täällä meren läheisyydessä, ja suuri osa ajasta tuntuu nykyään menevän satulan päällä. Kunhan tämä intoilu vähän laantuu, lupaan miettiä sooloalbumia vähän tarkemmin!

Julkaistu Infernossa 7/2020.

Lisää luettavaa