”En minä ainakaan tiedä, mikä on metalcoren ja modernin metallin ero” – haastattelussa Caliban

Saksalainen Caliban juhlii ensi vuonna 25-vuotista uraansa. Levyjä on tullut toistakymmentä. Kitaristi Marc Görtz ei ole asiasta moksiskaan, kuten ei siitäkään, että metalcore on monelle edelleen kirosana.

Yhdeksänkymmentäluvusta on mielikuvissa noin kymmenen vuotta, joten saattaa tulla yllätyksenä, että vuonna 1997 perustettu Caliban on soittanut core-johtoista metalliaan pian neljännesvuosisadan verran. 

Kitaristi, pääjehu ja biisintekijä Marc Görtz sanoo, että minkäänlaisia juhlallisuuksia ei ole suunnitteilla. 

– Kyllähän se täyteen tulee, mutta emme aio juhlia mitenkään. Ehkä tämän Zeitgeister-levyn voi ajatella jonkinlaiseksi retrospektiiviksi. 

Caliban tosiaan julkaisi toukokuussa Zeitgeister-albumin, jolla on kahdeksan biisiä ja levyn nimeä kantava intro. Julkaisu sisältää yhden uuden biisin ja seitsemän uudelleen tehtyä kappaletta Calibanin uran varrelta. Erikoisen siitä tekee seikka, että kappaleet on käännetty bändin kotikielelle eli saksaksi. 

– Itse näen tämän ep:nä. Sen piti tulla ulos eräänlaisena bonuksena seuraavan täyspitkän jälkeen, mutta täyspitkää lykättiinkin nyt koronan vuoksi ja Zeitgeisterin julkaisu pidettiin tässä keväässä. 

Calibanilla on ollut viime levyillään yksi saksankielinen kappale englanninkielisten joukossa. Görtzin mukaan idea kokonaan saksankielisestä levystä tuli radiohaastattelussa. 

– Se jäi vaivaamaan, että miksi itse asiassa ei. Tuntuisi kuitenkin hölmöltä tehdä uusi levy kokonaan saksaksi yhtäkkiä, joten pohdimme aika pitkään, miten homman voisi toteuttaa. 

Görtz huomauttaa, että Calibanilla on kansainvälinen yleisö, joka on tottunut englannin kieleen. Aivan kuten Rammsteinin yleisö on tottunut saksaan. 

Caliban teki muuten Rammsteinin Sonnesta coverin jo yli kymmenen vuotta sitten. Se antoi rohkeutta käyttää kotikieltä myös omassa musiikissa. 

Katalogia läpi uusin korvin 

Zeitgeisteria varten Görtzin ja kumppaneiden piti käydä läpi vanhoja tekemisiään. Osa bändistä oli sitä mieltä, että biisit voisi yksinkertaisesti äänittää uudelleen ja kääntää saksaksi. 

– Se olisi ollut hölmö ratkaisu. Sitä paitsi suorat käännökset eivät todellakaan toimi laulettuina. Oli pakko kirjoittaa tekstit uusiksi, tietenkin samasta teemasta. Samalla halusin päivittää biisit tämän hetken Caliban-soundiin. 

Kriteerejä biisivalinnoille oli kolme. Joko kappaleen piti olla niin hyvä, että se haluttiin tehdä uusiksi, tai sitten niin huono, että se kannatti tehdä uusiksi. Kolmantena kriteerinä oli biisin sanoma. 

– Meille oli tärkeää tehdä Intoleranz uusiksi. Sen biisin pointti on tässä ajassa vielä tärkeämpi kuin vuonna 1999, Görtz painottaa. 

Kun bändi kävi läpi vanhoja levyjään, Görtz huomasi muutoksen itsessään ja maailmassa. 

– Olemme tehneet levyjä, joista en enää pidä kovin paljon. En nyt ala nimetä niitä, mutta joitakin juttuja kuunnellessani tuli sellainen vähän outo fiilis, että ai niin, diggasin tällaisesta silloin. Olen ollut sataprosenttisesti jokaisen julkaisun takana ilmestymishetkellä, mutta kun aikaa kuluu, on kai luonnollista, että näkökulma muuttuu. 

Vanhemmat kauhuissaan 

Calibanin tarina alkaa siis vuodesta 1997. Kotikaupunki on Essen, sama kuin esimerkiksi Kreatorilla. Oikeastaan bändi oli olemassa jo vähän aiemmin, mutta tuona vuonna nimi vaihtui Calibaniksi. 

– Me olimme koulubändi. Olimme teini-ikäisiä. Niistä ajoista on jäljellä vain minä ja Andreas [Dörner, laulaja]. Ensimmäinen kokoonpano oli kokonaan siitä samasta koulusta, Görtz kertoo. 

– Soitimme keikkoja luokkakavereille. Juuri vuonna 1997 meillä oli bändikisa, ja olimme ainoa bändi, joka soitti metallia. Muistan, että vanhemmat olivat aika järkyttyneitä, vaikka emmehän me olleet kovin rankkoja. Kun keikalla alkoi circle pit, opettajat luulivat, että tuli joukkotappelu, hah hah! 

Görtz sanoo, että bändille myös naurettiin. Metallimusiikki ei ollut tuolloin kovassa huudossa, mutta Caliban voitti kilpailun yleisöäänestyksen. Tuomariääniä ei juuri tippunut.

– Siinä kävi sikäli helvetin hyvin, että saimme vähän rahaa palkinnoksi ja pystyimme äänittämään demon. Siitä demosta tuli aika paska, mutta lähettelimme sitä kuitenkin joka paikkaan. Yllättäen Lifeforce vastasi heti, että mitäs jos tulisitte keikalle ja juteltaisiin tarkemmin.

Vaikka bändin jäsenet eivät olleet edes täysi-ikäisiä, he ymmärsivät, että heitä oli potkaissut onni.

– Lopulta taisimme solmia sopimuksen Lifeforcen kanssa ennen kuin se keikka saatiin säädettyä. Mutta se kyllä soitettiin. Samalla keikalla oli muuten myös Heaven Shall Burn, mutta heillä oli silloin eri nimi.

Valtamerta katselemaan

Levytyssopimus virkeän levy-yhtiön kanssa tarkoitti sitä, että Caliban pääsi nopeasti keikkailemaan myös Saksan ulkopuolella. Bändin pakettiauto viiletti pian Hollannissa, Belgiassa ja Tšekissä pysähtyen pienten punkluolien taakse.

Ensimmäinen ep kantoi bändin nimeä ja julkaistiin 1998. Sen jälkeen bändi pääsi ensimmäiselle kiertueelle, joka buukattiin Espanjaan. 

– Se oli hullu juttu. Lafkan omistaja Stefan Lüdicke sanoi, ettei ole koskaan nähnyt valtamerta, hoiti meidät keikoille Espanjaan ja lähti itse kuskiksi! Pakettiautolla mentiin, kaksi viikkoa pois kotoa, Görtz muistelee.

Kotona oltiin poikasten etelänreissusta hiukan huolissaan.

– Emme olleet kaikki vielä täyttäneet kahdeksaatoista. Silloisen basistimme Engin Güresin vanhemmat piti suostutella päästämään poika matkaan. Jopa Lüdicke soitti heille, että päästäkää nyt!

Bändi kiersi vielä monta vuotta pakettiautolla, tai joskus klassiseen tapaan usealla henkilöautolla. Reissut olivat viikonloppupainotteisia, mutta välillä oli kiertuepätkiäkin. Kun kakkoslevy Vent julkaistiin debyytti A Small Boy and a Grey Heavenin seuraajana vuonna 2001, alkoi tulla pistokeikkoja Japaniin ja Yhdysvaltoihin.

– Rundaaminen muuttui ammattimaisemmaksi vasta 2003. Silloin pääsimme Soilworkin ja In Flamesin lämppäriksi, ja meidän oli pakko vuokrata bussi. Etäisyydet olivat pitkiä ja aikataulut tiukkoja. Ilman bussia ja kuskia emme olisi nukkuneet silmäystäkään.

Görtz hekottaa, että Caliban teki bussikiertueiden välipäivinä omia pikkukeikkoja, olihan heillä suhteita punkskeneen ympäri Eurooppaa. 

– Ai että sitä vittuilun määrää, kun tulimme bussilla jonkin räkäisen punkpaikan takapihalle! Kaikki luulivat, että me vain leveilemme, ja aina piti selittää, että ei kun me olemme kolmen viikon rundilla ja etäisyydet ovat yli 500 kilsaa, tämä on ainoa vaihtoehto. 

Kädet täynnä bisnestä 

Vuonna 2003 Caliban julkaisi kolmannen albuminsa Shadow Heartsin. Se merkitsi Lifeforce-diilin loppua. Lafka oli tuolloin paljon pienempi kuin nykyään, ja Caliban alkoi kasvaa sen verran suosituksi, että isommat resurssit olivat tarpeen. Bändi oli huomattu myös bisnespiireissä. 

Görtz muistaa, että sopimustarjouksia tuli isoilta ja relevanteilta metallilafkoilta, kuten Nuclear Blastilta, Metal Bladeltä ja Roadrunnerilta. Calibanilla oli kasvaneen suosionsa kanssa kädet täynnä töitä. 

– Teimme management-sopimuksen, koska emme enää yksinkertaisesti pystyneet itse kaikkeen. Meillä oli duuneja, ja bändi vei kaiken vapaa-ajan. Silloin oli myös sellainen meininki, ettemme halunneet pitää Calibanista yhtään lomaa. Halusimme jyrätä koko ajan eteenpäin. 

Bändi valitsi uudeksi yhteistyökumppanikseen Roadrunnerin. Neuvottelut kestivät kahdeksan kuukautta, mutta Roadrunner oli tarjokkaista se, joka vaikutti ymmärtävän bändin modernia soundia parhaiten. 

– Nuclear Blast vaikutti aika vanhanaikaiselta, emmekä halunneet koekaniineiksi. Roadrunnerilla oli rosterissaan artisteja, joista pidimme. Ja mehän pääsimme sitten Machine Headin kanssa kymmenen viikon rundille 2004. 

Kyseinen kiertue oli Görtzin mukaan Calibanin uraa määrittävä kokemus. Kolmantena bändinä oli God Forbid, ja kiertue kävi Suomessakin, Helsingin Tavastialla 6.11.2004. Keikkapaikat olivat isoja, kiertue oli pitkä, tuotanto viimeisen päälle ammattimainen ja yleisöä riitti joka paikassa. 

– Machine Headin fanit ottivat meidät todella lämpimästi vastaan. Saimme sillä rundilla ihan helvetisti uusia faneja. Se osui ihan nappiin. Kymmenen viikkoa jonkin vääränlaisen bändin lämppärinä olisi voinut olla ajan ja rahan tuhlausta. 

Keskittymällä valmista 

Calibanin levytystahti oli varsinkin alkuaikoina todella tiivis. Uusi levy tuli melkein joka vuosi, eikä tahti ole äitynyt vieläkään liian harvaksi. Yli kolmen vuoden julkaisutaukoa ei ole tullut. 

Görtz selittää, että levynteko on joka kerta raskas prosessi. 

– Kun levy on valmis, minun ei tee mieli säveltää mitään uutta. Levyn valmistumisesta kuluu yleensä monta kuukautta siihen, että se julkaistaan, ja julkaisuhetkestä minulla menee vielä noin vuosi ennen kuin minulla on taas intoa ryhtyä tekemään Caliban-biisejä. 

Kitaristin salaisuus on se, että hän säveltää nopeasti. Kotistudiossa biisi-ideat tarttuvat talteen kätevästi, ja kahden kolmen kuukauden työskentelyn aikana ideoita voi kertyä kolmisenkymmentä. 

– Katsomme niitä sitten yhdessä läpi ja siivilöimme parhaat. Työskentelemme kimpassa aika tehokkaasti, mutta on prosessissa joka kerta vaikeitakin hetkiä. 

Görtz hymähtää tietävänsä jo sävellysvaiheessa, mitä ideoita laulaja Andreas Dörner tulee vihaamaan. 

– Hän ei haluaisi laulaa tietyllä tavalla melodisesti, ja minä taas haluan hänen laulavan juuri niin. Niinpä sanon yleensä studiossa laulutuottajalle, että tämän biisin laululinja on siinä ja minä lähdenkin tästä kaljalle, pärjäilkää! 

Pitkä yhteinen taival on tehnyt molemmille selväksi, että myös toisen ajatuksissa on järkeä. 

– Studiossa on päiviä, jolloin en siedä Andreasia eikä hän minua. Mutta me kumpikin haluamme vain bändin parasta. Aina asioista on selvitty ja molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. 

Paidat myydään itse 

Caliban teki Roadrunnerin kanssa kolme albumia, joista viimeinen, The Awakening (2007), oli ylivoimaisesti bändin suosituin siihen asti. Se päätyi Saksan albumilistallakin sijalle 36. 

Bändin ja yhtiön yhteistyöhön oli kuitenkin tullut ryppyjä. Yhteydenpito oli hankalaa ja näkemykset bisnesasioista menivät ristiin. Vaikka Calibanin suosio kasvoi kohisten, se ei ollut vielä maailmanluokassa. 

Roadrunner halusi säilyttää Calibanin tallissaan ja tarjosi jatkosopimusta. Görtz muistaa epäuskoisen tunnelman, kun bändi kävi sopimusta läpi managerinsa kanssa. 

– Siinä oli varmaan tuplasti sivuja aiempaan diiliimme verrattuna, ja helvetisti pykäliä, joita emme voineet hyväksyä. He esimerkiksi halusivat meiltä merchandise-oikeuksia. Asia on niin, että Caliban ei luovuta merkkarioikeuksiaan millekään yhtiölle maailmankaikkeudessa, Görtz sanoo. 

Tämä on hyvä oppitunti nuorille bändeille. Paitamyynti on Calibanille edelleen keskeinen tulonlähde. 

– Roadrunner perusteli, että moni isompi bändi on hyväksynyt asian. Sanoimme, että vitut siitä, me emme hyväksy. 

Lopulta yhteistyön päättäminen sujui ystävällisissä merkeissä. Görtz ja Dörner kävivät illallisella Roadrunnerin Saksan-toimiston väen kanssa. 

– Söimme hyvin, paiskasimme kättä ja lähdimme omille teillemme. He suhtautuivat asiaan ammattimaisesti. 

Seuraavaksi Caliban solmi sopimuksen Century Median kanssa, ja sillä tiellä bändi on edelleen. 

– Century Media oli paras ratkaisu. He tarjosivat diiliä jo 2003, mutta nyt he olivat menneet aika paljon eteenpäin. Heillä oli toimisto Dortmundissa, jonne ajoi täältä puoli tuntia. A&R-tyyppi oli ystävämme. Ei tarvinnut kommunikoida monen mutkan kautta. 

Century Media sai pari vuotta sitten kunnian olla ensimmäinen yhtiö, jonka kanssa Caliban uusi sopimuksensa. Eikä ihme, sillä bändin levyt myyvät hyvin. 

– Monet bändit valittavat, että levy-yhtiöt vain kusettavat, mutta meillä on ollut koko ajan hyvä tilanne. Jokainen lafka on tehnyt parhaansa.

Calibanin kokoonpano on pysynyt muuttumattomana 15 vuotta. Görtz on vähän hämillään, kun kyselen, mikä on pitkän yhteisen taipaleen salaisuus.

– Se kai, ettemme ole liian tiiviisti yhdessä. Saamme toisistamme tarpeeksemme studiossa ja kiertueilla, vapaa-aikana emme juurikaan näe toisiamme. Asumme lisäksi nykyään eri puolilla Saksaa.

Kitaristi arvelee olevan ratkaisevaa, että kaikki ovat sitoutuneita bändiin. Asialliset hommat hoidetaan, ja muuten ollaan kuin ellun kanat.

– Ei meidän ole tarvinnut pitää mitään kriisipalavereja. Aina kun aloitamme keskustelun, mitä seuraavaksi tehdään, kaikki ovat motivoituneita ja mukana. Emme tietenkään ole aina samaa mieltä, mutta se on parempi kuin ”ihan sama”.

Görtzin äänensävystä tulee sellainen olo, että Caliban on ennen kaikkea työyhteisö. Basisti Marco Schaller asuu sentään yhä Görtzin lailla Essenissä. He käyvät kuulemma joskus yhdessä leffassa, mutta siinä se.

Corea ja kiroilua

Metalcorea on vihattu niin kauan kuin sellaista on ollut olemassa. Caliban liitettiin alagenreen jo varhaisessa vaiheessa, ja Görtz sanoo ymmärtävänsä sen hyvin.

– Kyllähän silloin vuosituhannen taitteessa oli tietty skene samantyylisiä bändejä. Mainitsin jo Heaven Shall Burnin, ja sitten olimme tietysti me. Jenkeissä oli enemmänkin nuoria bändejä, jotka tekivät samanhenkistä kamaa.

Görtz sanoo, että Calibanin suosio kasvoi samaa tahtia kuin viha metalcorea kohtaan nousi.

– Minulle on samantekevää, miksi musiikkiamme kutsutaan. Meille on ollut tärkeintä tehdä levyjä ja keikkoja ja nähdä, että mukaan tulee koko ajan lisää jengiä.

Calibanin lähtökohta on tehdä musiikkia, josta bändi itse pitää.

– Jotkut death metal -kaverit sanovat, että kaikki metalcore kuulostaa samalta. No, he itse kuuntelevat bändejä, jotka ovat julkaisseet kaksikymmentä tyyliltään identtistä levyä, Görtz hymähtää.

Hän ei halua rakentaa raja-aitoja.

– Eiväthän nämä käsitteet lopulta mitään merkitse. Jotkut puhuvat modernista metallista, enkä minä ainakaan tiedä, mikä on metalcoren ja modernin metallin ero.

Homma jatkuu, ja Calibanin seuraava levy odottaa ensi vuoden alkupuolen julkaisua. Görtzin mukaan mitään tavoitteita ei enää kuulemme ole. 

– Joka kerta on tietysti vähän epävarmaa, haluammeko tehdä seuraavan levyn. Tähän saakka on aina tullut fiilis, että tehdään. Ehkä joskus käy niin, ettei sitä enää tulekaan. Mutta ei vielä.

Julkaistu Infernossa 6/2021.