Uusi kiekko Opus Daemoniacal viittaa osin 1990-luvun materiaaliin. Pitääkö tämä paikkansa?
– Ad Astra et Abyssos oli ensimmäinen albumille kirjoittamani biisi, ja myönnän, että siinä on viitteitä 90-luvun alusta, kaikesta bändissä vastaava Daemon myöntää.
– Levyltä löytyy riffejä, jotka muistuttavat vanhasta, mutta niistä on riisuttu kaikki koskettimet. Kun ryhdyin kirjoittamaan kappaleita, koin että haastan itseni kirjoittamalla sinfonioita kitaralla, bassolla ja erilaisilla lauluilla. Vuosien mittaan väsyin työskentelemään koskettimilla, ja on paljon bändejä, jotka tekevät sellaista musiikkia. Haluan kehittyä artistina enkä jämähtää johonkin Moon in the Scorpioon – vaikka se onkin loistava levy.
Daemonin mukaan Limbonic Artin peruspalikat ovat edelleen samat.
– Teen yhä musiikkia kuten aina, mutta paremmin julkaisu julkaisulta. Tuotantopuoli on tärkeä, ja se on ollut jatkuvaa oppimista. En pidä enää In Abhorrence Dementian ja Epitome of Illusionsin tuotannoista, vaan homma vaatii erilaista lähestymistapaa.
Koetko Opus Daemoniacalin jonkinlaisena mestariteoksenasi?
– Ehdottomasti. Olen äärimmäisen ylpeä lopputuloksesta. Vuosien taistelu vakavien terveysongelmien ja kirjoituskammon kanssa johti siihen, että lopulta istuin alas ja palaset loksahtivat yhteen. Homma ei ollut helppoa ennen kuin pakkasin kimpsuni ja muutin nauhoitusvehkeiden kanssa kahdeksi kuukaudeksi kaverini treenikämpälle. Nukuin autossani jäätävissä lämpötiloissa.
– Alkuun vain leikin Drumkit from Hell -ohjelmalla ja tapoin aikaa, mutta opin samalla paljon. Sain koko ajan uusia ideoita, ja jutut rupesivat kuulostamaan niin hyviltä, että sain uskoa luoda vielä yhden albumin. Polttelin prosessin aikana paljon pilveä, mikä stabilisoi aivoni ja loi oikean tunnelman metsissä meditointiin.
Löytyykö bändiltäsi levy, joka on saanut mielestäsi liian vähän huomiota?
– Ei oikeastaan. Ymmärrän, että fanit ovat jakautuneet kahteen ryhmään – tai kolmeen, jos vihaajat lasketaan. Suuri osa palvoo vanhoja levyjä ja hieman pienempi viimeisimpiä. Suuri porukka ei pidä ”thrashimmästä” kamastamme, ja toinen ei välitä sinfonisista jutuista.
– On myös hankala päättää, pitääkö musiikistamme, koska käytämme konerumpuja. Lopulta on mahdotonta miellyttää kaikkia, ja teenkin vain musiikkia, josta olen itse ylpeä.
Olet pyörittänyt Limbonic Artia jo pitkään yksin. Onko sinulla ajatuksia muiden jäsenten värväämisestä?
– Aivan alussa etsimme oikeaa rumpalia ja lähetimme jopa kirjeen Mayhemin Hellhammerille, josko hän olisi kiinnostunut. Koska emme saaneet vastausta, päätimme jatkaa konerumpujen kanssa.
– Meistä ei pitänyt koskaan tulla livebändiä, vaikka soitimmekin muutamia keikkoja Emperorin, Morbid Angelin ja Impaled Nazarenen kanssa – vain muutamia mainitakseni. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta, koska olimme vain kaksi jätkää lavalla taustanauhojen kanssa. En näemmä tule oikein toimeen muiden ihmisten kanssa, joten kun potkin Morfeusin bändistä, päätin jatkaa touhua yksin loppuun asti. Koska tämä on studioprojekti, voin tehdä kaiken itsekseni.
Perustit Limbonic Artin yli 30 vuotta sitten. Mistä kaivat intoa uuden musiikin luomiseen?
– Tuntuu, että missioni on luoda jotain musiikkiin liittyvää. Olen käyttänyt alkoholia ja huumeita, jotka ovat avanneet mieleni portteja, ja olen löytänyt usein inspiraation vaellellessani muinaisissa metsissä.
– Prioriteettini ovat kuitenkin muuttuneet. Valitettavasti kärsin pahoista terveysongelmista, etenkin vuonna 2010 sattuneen auto-onnettomuuden jälkeen, joka lähes tappoi minut. Minulla ei ole kiirettä luoda uutta musiikkia, mutta toivottavasti helvetillä on suunnitelma varalleni ja löydän vielä innon tehdä uusia sävellyksiä.
Julkaistu Infernossa 6/2024.