Sami Hinkka, 45, kasvoi pienestä asti AC/DC:n ja Iron Maidenin parissa kuusi vuotta vanhempien isoveljiensä ansiosta. Kun toinen veljistä alkoi soittaa kitaraa, se oli tulevan basistin mielestä aivan huikea juttu.
– Mietimme, että olisi siistiä soittaa yhdessä. Broidi ehdotti mulle bassoa, mutta ihmettelin, mitä sillä oikein tehdään. Hän pisti Iron Maidenin vhs:n pyörimään ja käski katsomaan, mitä Steve Harris tekee, Hinkka kertoo.
– Olinkohan 11-vuotias, kun sain ruinattua syntymäpäivälahjaksi basson. Siinä mielessä olen outolintu, että basso oli alusta asti mun juttu. Osaan soittaa kitaralla jotain, mutta en pidä itseäni missään määrin kitaristina. Black Sabbathin Iron Man oli eka biisi, jonka opin. Muistan ajatelleeni, ettei musta voi ikinä tulla yhtä hyvää kuin broidista, joka veti jotain Yngwie Malmsteenia.
Hinkka opetteli soittamaan kirjastosta lainattujen opetusvideoiden ja -kirjojen avulla. Suurimmiksi vaikuttajikseen mies nimeää Harrisin ja Red Hot Chili Peppersin Flean.
– Geezer Butler on vaikuttanut paljon etenkin livesoittotyyliini. Levyillä yritän hillitä itseni, mutta livenä tykkään jammailla. Sanonkin usein keikkamiksaajalle, että haluan bassosoundiini ”lisää Butleria” ja säröä, oikeaa fiilistä.
Ovi bändihommiin avautui helposti jo nuorena, sillä Itä-Vantaalla oli huutava pula basisteista. Nuorisotalon bändikisoissa saattoi olla seitsemän yhtyettä, joista Hinkka soitti viidessä.
– Junnuna oli siistiä, kun oli viikossa viidet tai kuudet treenit, ja nimenomaan eri bändien kanssa. Oli funkia, suomipoppia ja death metalia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Hinkka ehti soittaa myös rumpali-isänsä humppabändissä, joka keikkaili häissä ja firmojen pikkujouluissa.
– Se oli hyvin opettavainen kokemus, joka pisti arvostamaan sitä musiikkia ihan eri tavalla. Kun alkaa soittaa, oivaltaa aina jotain – etenkin, jos näkee, että sillä on vaikutusta muihin ihmisiin.
Sanoittajan saappaisiin
Vuosituhannen vaihteen aikoihin Hinkka oli mukana death metalia soittaneessa Adornmentissa, jonka kautta hän päätyi vuonna 2004 Rapturen basistiksi. Kun yhtye lähti äänittämään kolmatta albumiaan Savonlinnaan, bändissä heitettiin kolikkoa siitä, ketkä matkaavat bussissa kaljoitellen ja kuka joutuu pieneen tila-autoon rumpujen kanssa. Hinkka hävisi vedon, mutta auton kuskina sattui olemaan Spinefarmin silloinen työntekijä ja Ensiferumin kitaristi Markus Toivonen.
– Mahi tuntui alusta asti symppikseltä ja tulimme toimeen tosi hyvin. Enska oli juuri äänittänyt Iron-levyn ja kuuntelimme sen siinä matkalla. Savonlinnassa alkoi rumpujen äänitys, ja tiesin, ettei mua tarvita, joten lähdimme Mahin kanssa baariin. Dokattiin ja juteltiin musiikista keskellä viikkoa.
– Parin viikon päästä Mahi soitti, että Enskaan tarvittaisiin basistia, ja pyysi mua koesoittoon. Kysyin, mitä biisejä pitää opetella, ja Mahi sanoi, että kaikki. No vittu, opettelin sitten kaksi levyllistä biisejä. Soitettiin muutama kappale ja mentiin ryyppäämään. Seuraavana päivänä tuli viesti: ”Onkos krapula? Ja muuten, tervetuloa bändiin.”
Hinkka on ollut bändiin liittymisestään asti päävastuussa Ensiferumin sanoituksista. Soturi- ja sankaripainotteisen tematiikan sekaan ei ollut lainkaan vaikea hypätä.
– Kasvoin Masters of the Universe -ukkojen ja Conan Barbaarin keskellä, joten se kuvasto lähti tosi luontevasti. Luin siihen aikaan paljon, joten oli helppoa ja hauskaa aloittaa tekstien kirjoittaminen, vaikka en ollut tehnyt sitä ikinä aiemmin.
– Kirjoista tuli paljon inspiraatiota. Esimerkiksi Wanderer kertoo Stephen Kingin Mustan tornin sankarista, tai on sen inspiroima. Perehdyin myös norjalaiseen mytologiaan ja luin Kalevalaa vähän eri silmällä kuin yläasteella pakotettuna.
Ensiferumin sanoitukset syntyvät yleensä jonkin fiiliksen pohjalta. Musiikki ja melodiat tulevat ensin, ja sitten katsotaan, mistä kappaleessa puhutaan.
– One Man Armyn [2015] Axe of Judgement -biisiä kirjoittaessa mulla oli aika paljon vitutusta kaikesta mahdollisesta. Mahi totesi, että ai, tästä tulikin näin kiukkuinen teksti. Yleensä meillä on kyllä pelannut kommunikaatio hyvin, Hinkka nauraa.
– Inspiraatiota tulee paljon myös oikeasta elämästä. Sanoitusten taustalla voi olla vaikkapa joku maailmantilan pelko, mutta se pitää sovittaa fantasiamaailmaan. Two Pathsin [2017] King of Storms kertoo ydinsodasta, mutta sitten siellä lentää joku lohikäärme.
Kovaa ajoa
Hinkka on soittanut Ensiferumissa pian 20 vuotta. Jätkien ollessa nuorempia meno oli huolettomampaa ja myös aikaa oli eri tavalla kuin nykyään, aikuiselämän velvoitteiden keskellä.
– Olihan se melkoista rälläämistä, samperi soikoon. Aamut aloitettiin screwdrivereilla, eikä ollut ajatustakaan, että pitäisi skarpata, kun illalla on keikka soitettavana. Hurjaa menoa nykyvinkkelistä katsottuna!
Ryyppääminen ei aiheuttanut suurempia ongelmia eikä keikkoja jäänyt soittamatta sen takia, mutta vuoden 2007 tienoilla basisti koki jonkinlaisen heräämisen.
– Koko bändillä meni kovaa alkoholin kanssa. Silloin totesin, että lopetan, jos en voi mennä keikalle selvin päin ja saada siitä samanlaisia kiksejä kuin kännissä.
– Jos jengi maksaa siitä, että tulee katsomaan meitä, kyllä keikka pitää vetää hyvin. Nykyään saatan raapaista muutaman lonkeron jossain Helsingin-keikoilla, mutta en edes muista, milloin olen ollut viimeksi humalassa lavalla.
Matkasta Ensiferumissa on jäänyt mieleen etenkin vuoden 2008 Wacken Open Air, joka oli bändin ensimmäisiä isoja festivaalikeikkoja.
– Soitimme päälavalla joskus kahdelta iltapäivällä. Satoi aivan hemmetisti ja ajattelimme, että siellä mudassa on ehkä 15 hc-fania. Kun menimme lavalle, sade loppui, aurinko alkoi paistaa ja ihmisiä oli silmänkantamattomiin. Se oli semmoinen kokemus, että oho. Silloin ei ehkä edes tajunnut, miten iso juttu se oli.
Toinen merkittävä kokemus oli viimevuotinen yhteisrundi Dark Tranquillityn kanssa.
– Se bändi on yksi syy, miksi rupesin tykkäämään rähinämusasta. Musamaun lisäksi sillä on ollut vaikutusta jopa johonkin perustavanlaatuisempaan – musiikki kun muovaa ajatuksia ja näin. Enpä olisi uskonut, jos joku olisi sanonut mulle ysärillä, että 30 vuoden päästä olet tuon bändin kanssa samassa bussissa kalsareissa. Sattumia, sitähän tämä elämä on, Hinkka hymyilee.
Mitä Ensiferumille kuuluu nyt?
– Seuraava levy on hyvällä mallilla ja menemme studioon tänä vuonna. Minusta tuntuu, että tulossa on kenties Enskan paras, mutta vähän erilainen levy – ainakin Thalassiciin [2020] verrattuna. Emme toista itseämme tietoisesti, mutta ehkä valtaosa jengistä sanoo, että tämä on taas sitä samaa paskaa, basisti nauraa.
Isompaa vaihdetta silmään
Hinkan ja kitaristi Esa Orjatsalon vuonna 2017 perustama Metal De Facto julisti palauttavansa power metalin sen kunnianpäivien loistoon. Homma lähti liikkeelle hienosti Imperium Romanum -debyyttialbumin (2019) myötä ja viisivuotissuunnitelmakin oli valmiina, mutta pandemia ja solistinvaihdos jarruttivat meininkiä rankasti.
Nykyään bändissä laulaa espanjalainen Aitor Arrastia, jonka ääntä Orjatsalo on kuvaillut sanoin ”kuin Michael Kiske olisi tehnyt muksun Ralf Scheepersin kanssa”.
– Bändillä oli tosi hyvä noste. Meille tarjottiin jopa lämppäysslottia isomman yhtyeen Euroopan-rundilla, mutta kaikki meni vähän muniinpuhalteluksi. Tästä päästään siihen, että deadlinet on hyvä juttu. Hiljattain meillä oli laulaja Suomessa viikon verran, missä ajassa oli pakko saada nauhoitukset purkkiin.
Hinkka kertoo, että bändin tuleva, luultavasti tänä vuonna ilmestyvä kakkosalbumi on entistä enemmän yhdessä tehty. Jokainen jäsen on antanut sille oman panoksensa ja mukana on esimerkiksi rumpali Atte Marttisen säveltämä kappale.
– Se on mun suosikkeja eikä todellakaan mikään sellainen, että otetaan säälistä rumpalin biisi! Vaikka tämä on mun ja Esan aloittama bändi, sekin on äärettömän hienoa, että mä en tee kaikkia tekstejä. En edes halua!
Levyllä on power metaliin kuuluvia juustoisia juttuja, mutta myös ”kaupallista itsemurhaa” ja ihan rehellistä taidepläjäystä.
– Ei se silti mene missään mielessä ulos meidän viitekehyksestä. On hassua, että Metal De Factolla on tarkemmat raamit kuin Ensiferumilla, jolla ei ole juuri mitään rajoja.
– Kolmaskin levy on jo lähes sävelletty. Muistan kuunnelleeni yhtä tulevaa biisiä lenkillä varmaan vuonna 2018 ja ajatelleeni, että tästä tulee hyvä livebiisi. Ja se tulee tosiaan vasta sille kolmoslevylle, Hinkka nauraa.
Yhtyeen seuraava keikka on heinäkuussa Beast in Blackin lämppärinä Helsingissä.
– Olemme kaikki tosi fiiksissä siitä. Saadaan Aitor ensimmäistä kertaa yleisön eteen, ja vieläpä Suomessa! Bändin draivi on kova, ja niin on odotuksetkin.
Oma kasvuprojekti
Bändiensä lisäksi Hinkka on operoinut viime vuosina industrial metal -sooloyhtyeensä Ssshhh:n parissa. Innostus koneellisen kaman tekoon lähti White Zombiesta ja Painin ensimmäisistä levyistä.
– Olen fiilistellyt noita jo ennen Enskaa. Jälkikäteen ajatellen en tiedä, miksen aloittanut aiemmin.
Ssshhh on yhden miehen bändi, mutta Hinkka ei halua kutsua sitä projektiksi, sillä tulevaisuudessa on tarkoitus myös keikkailla. Syksyllä 2020 ilmestyneen debyytti-ep:n lisäksi yhtyeen nimissä on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan singleä.
– Tämä homma ei ole lähtenyt vielä edes käyntiin! Mulla on 20 biisiä työn alla ja koko ajan tulee lisää. Moni niistä olisi julkaisuvalmis, jos vain jaksaisin miksata. Ensin ajattelin maksaa jollekin miksaamisesta, mutta sitten mietin, miksi en tekisi sitä itse. Tunnustan, että kaikki kuulostaa nyt ihan paskalta, koska enhän mä osaa miksata, Hinkka nauraa.
– Ei millään pahalla [Ensiferumin entistä laulaja-kitaristia] Jari Mäenpäätä kohtaan, mutta… En halua lähteä siihen, että mulla on sata biisiä valmiina ja miksaan niitä niin kauan, että ne on täydellisiä. Tämä on minulle kasvu- ja oppimisprojekti.
Yksittäisiä kappaleita on tarkoitus julkaista samalla tahdilla kuin niitä valmistuu. Kokonaisen albumin tekeminen ei kuulu suunnitelmiin.
– Idea oli, että sinkkuja vaan pihalle ja niitä voi kuunnella kuka haluaa. Vierastan ajatusta, että joku maksaisi niistä! Hassua sanoa näin, kun musiikki on toinen työni, mutta tällä jutulla ei ole mitään kaupallisia tavoitteita. Bandcampistä tulleet massitkin sijoitin johonkin plugariin, jota käytin sitten seuraavassa biisissä. Jokainen penni menee siis takaisinpäin.
Hinkka kertoo saaneensa jo kommenttia, että Ssshhh:n linjana on se, ettei linjaa ole.
– Miksi olisi? En ole tilivelvollinen kenellekään. Jos biisi on hyvä ja julkaisun arvoinen, mä pistän sen ulos. Mulla on paljon ideoita, jotka ei sovi Ensiferumille tai Metal De Factolle. Jos olisin fiksu, tekisin niistä vähän popimpia versioita ja myisin ne jollekin Jenni Vartiaiselle, basisti nauraa.
– Tämä antaa paljon vapauksia. Viimeksi työstin klubikamaa, ja nyt mulla on tekeillä rockabilly-läskibassobiisi. Vielä on paljon kartoittamatonta erämaata, mitä kaikkea tämän kanssa voi tehdä, mutta paljon on myös opittavaa.
Viimeisin single, huhtikuussa ilmestynyt Hunting Gods, sai inspiraationsa teoksesta Nurkkaan ajettu jumala?, joka on kirjana julkaistu kirjeenvaihto piispa Juha Pihkalan ja avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan välillä.
– Tykkään lukea ja arvostan etenkin Eskon kirjoja. Se mies ansaitsisi patsaan ja liputuspäivän! Tuo kirja ja sen jatko-osa Tiedän uskovani, uskon tietäväni… Hevimiehenä kihertelin mielessäni ajatukselle, että Jumala ja sen uskomukset ajetaan nurkkaan, mutta kuten Eskollakin tekstissään, biisistä paistaa kunnioitus.
– Esko on sanonut hienosti, että lähtee mieluummin kaljalle pappismiehen kuin toisen tiedemiehen kanssa. Siinä saa aikaan paremmat keskustelut ja ehkä oivaltaa jotain elämästä. On helvetin tylsää, jos pyörii vain omassa kuplassaan eikä joudu ikinä haastamaan omia näkemyksiään.
Kappale ei suoranaisesti liity kirjaan, mutta teos puhutteli ja toimi inspiraationa. Kirjan esimerkin tavoin Hinkka kaipasi vuoropuhelua myös biisiin, joten sen toisena solistina kuullaan Metal De Facto -laulaja Arrastiaa.
– Huusin oman osuuteni kiukulla ja halusin vastapainoksi jotain erilaista. Biisi vaati tyypin, joka pystyy muuntautumaan, ja tajusin, että se tyyppihän on tuossa linjoilla. Aitor nakutti osuutensa ja lähetti mulle raidat.
Huippua kohti
Musiikin ohella ison siivun basistin ajasta vievät päivätyöt.
– Olen opiskellut kaksi sotealan ammattia, ja tilinauhan katsominen pistää miettimään, että olisin voinut lukea samassa ajassa lääkäriksi. Toisaalta ala on niin suuressa kriisissä, että mulla on aina ollut mahdollisuus tehdä keikkatöitä, mikä on mahdollistanut rundaamisen.
– Rakastan nykyistä duuniani enkä olisi pärjännyt ilman sitä, mutta se vie yli kahdeksan tuntia päivästä. Olisi kivaa olla vain muusikko, mutta näillä mennään vielä ehkä pari vuotta.
Hinkka haluaa ajatella, ettei hänen matkansa ole vielä edes puolivälissä.
– En missään nimessä koe saavuttaneeni urani huippua. Tavoitteena on, että kumpikin bändi kasvaa selkeästi isommaksi. Ne ovat tosin jo nyt tasolla, jolle valtaosa ei pääse. Maailmassa on hirveästi hyvää musaa, jota kukaan ei ikinä kuule.
– Olen rakastanut soittamista aina. Se on heittämällä parasta – etenkin toisten kanssa soittaminen! Ajan kanssa siihen kylkeen on saanut yleisön reaktion, mikä vie asian hengelliselle tasolle, vaikka ateisti olenkin.
Hinkka toivoo, että voi tehdä bändiensä kanssa biisejä, jotka puhuttelevat heitä ja muita vielä vuosikymmentenkin jälkeen.
– Musiikin tekemiseen ei pidä suhtautua liian elitistisellä asenteella. Se kaikki on lopulta vain ääntä ja nuotteja, ja yhdessä niistä saadaan jotain, minkä takana koko bändi seisoo ja mistä kaikki saa kiksejä. Jos vielä joku ulkopuolinenkin saa niitä, niin onhan se ihan käsittämätöntä!
– On hurjaa ajatella, että jengi tatuoi mun kirjoittamia tekstejä tai haluaa soittaa meidän musaa häissään. Tulee kylmät väreet jo ajatuksesta!
Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.
– Tässä on ollut paljon sattumankauppaa. Olen äärettömän onnekas, sillä en ikinä ajatellut, että musta tulisi ammattimuusikko. Mun tavoite oli, että saisin joskus äänittää oikeassa studiossa ja soittaa yhden festarikeikan isolle yleisölle. Voin siis kuolla tyytyväisenä, sillä olen saavuttanut nuo kaksi asiaa. Mutta en mä halua kuolla vielä! Haluan nähdä, että me mennään Marsiin, Hinkka nauraa.
– Itse en sinne enää pääse, on jo liikaa ikää. Etenkin, jos se on yhden suunnan reissu, niin täällä maan päällä on liian paljon hyviä asioita. Ehkä 20 vuotta sitten olisin voinut lähteäkin!
Julkaistu Infernossa 5/2023.