Hard Rock Korppi -festari Laukaan Tarvaalassa Keski-Suomessa kesäkuun alussa. Istahdamme alas ensimmäisen tapahtumaillan pääesiintyjän, suomalaisen heavy rock -pioneerin Zero Ninen keulamiehen Kepa Salmirinteen, 63, kanssa. Päämääränämme on jutella hänen ja bändinsä vuosikymmeniä kestäneestä ja edelleen jatkuvasta urasta.
Salmirinteen tarina laulajana sai alkusykäyksensä 1960-luvun lopulla Kuusamon kaupungissa Koillismaalla.
– Velipoika Kari lauloi paikallisessa Blues Organization -nimisessä bändissä. Mun ekat muistot elävästä musiikista ovat niiden treeneistä. Ne soitti Zeppeliniä, Creamiä, Hendrixiä ja muuta sen ajan musaa. Myös kotona soivat nuo samat bändit.
– Kun itse rupesin kuuntelemaan musaa, se oli sellaista lässykantria – John Denveriä, Eaglesiä ja Carpentersia – sekä Dylania ja The Bandiä, kunnon amerikkalaista laulumusaa. Se oli mun juttu. Joku aikoinaan kommentoi mun laulua jollain Zero Nine -slovarilla, että mulla on Bon Jovi -maneereita. Mutta meillä molemmillahan on ollut amerikkalaisen lauluperinteen maneereita. Ollaan kuunneltu samaa musaa.
Alkujaan Kepa oli kuitenkin ”tervehenkinen urheilijanuorukainen”.
– Pelasin lätkää, harrastin alppihiihtoa ja kävin punttisalilla. Sitten tuli rock’n’roll ja pelasti, Kepa hörähtää.
– En kuitenkaan edes ajatellut liittyväni bändikuvioihin, en pyörinyt paikallisten soittajapoikien kanssa. Sitten 15-vuotiaana rupesin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa, ja hänen veljensä oli aktiivisesti mukana bändihommissa. Sitä kautta ajauduin porukoihin itsekin.
Tsägällä laulaja
Vuonna 1978 perustettuun Zero Nine -yhtyeeseen Salmirinne päätyi omien sanojensa mukaan vahingossa.
– Mä olen laulaja ihan tsägällä. Koska mun velipoika oli sellainen, jätkät varmaan ajattelivat, että jos perheessä yksi osaa laulaa, niin osaisko tuo nuorimmainenkin.
– Zero Nine treenasi sen aikaisen anoppilani kellarihuoneessa. Elmo [alkuperäinen basisti Esa Harju], [kitaristi Timo] Käsmä ja [alkuperäisrumpali] Sika Kukkonen soittivat siellä. Sitten jätkät muuttivat sellaiseen paikalliseen bändikämppään kuin Lutikkalinna. Siellä me kaverukset hengattiin ja pidettiin hauskaa. Yhtenä päivänä Lutikkalinnasta saapui valtuuskunta anoppilaan kysymään, että rupeatko laulajaksi heidän bändiin.
Tuumasta toimeen ja treenikämpälle, jossa Salmirinne tarttui laulumikrofoniin ensimmäistä kertaa elämässään.
– Vedettiin Budgie-nimisen bändin joku helevetin vaikea kappale, joka olisi vaatinut kolmiäänistä laulantaa toimiakseen mitenkään. Siinä vaiheessa mua epäilytti sataprosenttisesti ja jätkiä varmaan vielä enemmän, kunnes soitettiin Rollareiden Satisfaction, ja sen mä osasin. Siitä mun laulajanura lähti liikenteeseen. Pian ruvettiin tekemään omia biisejä.
– Siihen asti olin rämpytellyt kotona akkarilla ja laulanut Dylania, Denveriä ja Neil Youngia, joita on helppo vetää. En ole koskaan treenannut laulamista mitenkään. En ole niin pöljä, ettenkö tajuaisi, miten merkittävä ura mulla on takana. Silti en ole näinä vuosina ajatellut itseäni laulajaksi tai muusikoksi. Sen olen tajunnut oikeastaan näin 45 vuotta jälkikäteen. Olen vain sattunut hengailemaan tässä porukassa ja olemaan sen laulaja.
Zero Ninen alkuaikoina Kuusamossa oli Kepan mukaan ”helvetisti bändejä.
– Lutikassa treenasi viisi kuusi bändiä. Meillä oli 20–30 nuoren jätkän ja tytön jengi, jossa oli myös bändisoittajia. Kuusamo oli siihen aikaan peräkylä, mutta jo ennen Teddy and the Tigersia siellä oli pitkään ihan kansainvälinen fiftarimeininki. Se varmaan johtui siitä, että samaan ikäluokkaan sattui hullua jengiä, joka kävi Tukholmassa töissä ja toi niitä juttuja sieltä.
– Kuusamossa oli silloin vilkas musaskene. Nuoriso janosi tekemistä, kun ei ollut näitä kaikenlaisia teknisiä härpäkkeitä. Siellä keikkaili paljon muitakin bändejä. Tetra-hallissa kävi Kojo, Eput ja kaikki muut sen ajan bändit. Se oli aina täynnä keikkailtoina.
Ollaan vaan ja hengaillaan
Zero Ninen valtakunnallinen läpimurto tapahtui vuonna 1980, kun yhtyeen nauhoittama Down the Line -kappale päätyi suosittuun Levyraati-ohjelmaan ja voitti kyseisen jakson.
– Ylipäätään hommat vain lähtivät etenemään alusta alkaen, ja lopullisesti siitä Levyraadin voitosta. Sitä ennen käytiin [Mika] Sundqvistin studiolla tekemässä demo, muualla muitakin demoja ja Ylellä joku kantanauha. Oltiin innokkaita ja jätkät tajusi noista jutuista, varsinkin Sika. Mä vaan pyörin messissä ja kävin laulamassa, kun pohjat oli tehty.
– Oikeasti meidän touhu on mennyt alusta lähtien niin, että ei ole otettu sitä kauhean vakavasti. On enempi hengailtu kuin mietitty vakavasti tai systemaattisesti tätä touhua. Mutta meneehän tuo näköjään suunnittelemattakin.
Kuuluisan Levyraati-jakson jälkeen nyt jo edesmennyt musiikkivaikuttaja Unto ”Unski” Torniainen oli vinkannut Zero Ninesta Musiikki-Fazerin agentille neuvoen olemaan paikalla Oulun Kuusrockissa, jossa Zero Ninella oli keikka. Sen perusteella yhtye sai levytyssopimuksen Fazerin vuonna 1978 perustetulta Dig It -levymerkiltä.
– Levyraati-voiton jälkeen keikkoja oli nähtävästi helpompi myydä, mikä sai oikeat tahot kiinnostumaan meistä. Tänä päivänä tuntuu naurettavalta, miten yksittäisen tv-jakson vaikutus voi olla niin hurja. Sitä kai voi vähän verrata näihin Idolseihin. Mutta silloin Zero Ninesta kiinnostuttiin ekaa kertaa – ja uskottiin ylipäätään, että jostain Kuusamosta tulee bändi, joka osaa soittaa ja laulaa, vieläpä enkuksi.
Ensimmäinen Zero Nine -pitkäsoitto Visions, Scenes and Dreams ilmestyi tammikuussa 1982. Kakkoslevy, Lontoossa nauhoitettu ja Deep Purple -legenda Ian Gillanin tuottama Blank Verse julkaistiin jo saman vuoden lokakuussa. Sen jälkeen Zero Nine julkaisi vuosien 1984–2009 välillä seitsemän albumia lisää. Kansainvälisestikin kilpailukykyisen musiikin lisäksi yhtye eli ennen muuta kovasta keikkailemisesta.
– Saatiin levytyssopimuksen kanssa samaan syssyyn kunnon ohjelmatoimisto ja tehtiin toistakymmentä vuotta siitä eteenpäin aika paljon keikkoja. Meitä myi Showmaticin, myöhemmin Rocktopsin, Rami Räsänen, joka saattoi soittaa viikonlopun jälkeen, että tässä olis nyt 17 keikkaa. Se oli ihan ammattimaista menoa. Kirjoitin vuonna 1982 ylioppilaaksi ja meillä oli enkun tentti. Piti hoitaa koepaperit nopeasti alta pois, kun jätkät istui keikkabussissa koulun pihalla, että nyt lähdetään. Heittäydyttiin aivan riskin päälle siinä hommassa, mutta sellaista elämä voi olla. En tiedä, kannattiko se, Salmirinne nauraa.
Zero Ninen kaanoniin kuuluu olennaisesti vuoden 1986 Monsters of Rock -festivaali Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla. Siellä kuusamolaisretkue jakoi lavan muun muassa Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja Scorpionsin kanssa. Uransa aikana Zero Nine on lämmitellyt lauteet myös Iron Maidenille, AC/DC:lle, ZZ Topille, Whitesnakelle ja Alice Cooperille.
– Monsters of Rock oli keikkailussa ehkä se lakipiste, mutta kun Zero Ninen yhteydessä mainitaan ne lämppärikeikat, niin ei ne meidän parhaita vetoja olleet. Parhaat tehtiin ihan vaan perusmestoissa, tanssipaikoissa ja klubeilla. Olihan se mahtava meininki päästä tekemään isoja ja hienoja keikkoja, mutta ei me koskaan oltu edes mikään kaupunkien bändi vaan ihan maakuntajyrä, ja ylpeitä siitä. Me ollaan itsekin maakunnasta kotoisin. Meistä digattiin ja me tykättiin soittaa niissä.
Etenkin Monsters of Rockin ja samoihin aikoihin ilmestyneen klassikkoteos Intriguen vanavedessä julkisuudessa kuiskittiin kaikenlaisia huhuja, jotka olivat viemässä kuusamolaisia vaikka ja minne.
– Ei me tietenkään olisi pantu vastaan ulkomaanhommille. Olikohan heti White Linesin [1985] julkaisun jälkeen puhetta, että pitäis muuttaa Lontooseen tai Jenkkeihin, mutta siihen ei tartuttu, kun hommat pyöri Suomessa aika hyvin. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan hyvä liike. Ei suomalaiseen bändiin uskonut siihen aikaan kukaan. Kaikki ne bändit lähtivät yrittämään, mutta ei ne silleen putkeen menneet, Hanoita lukuun ottamatta. Toki kaikki kunnia yrittäjille.
Onko asia jäänyt kaivelemaan?
– Uskallan sanoa kaikkien puolesta, että meitä ei kaivele, vittu, mikään. Me on saavutettu aivan uskomaton bändiura ja eletty mahtavaa elämää sen kautta. Jos joku siitä natisee, se on naurettavaa. Kuusi jätkää Kuusamosta perustaa bändin, ja 45 vuotta sen jälkeen tässä jutellaan ja on tuommoinen ura takana. Ei siitä voi olla kovin kyrpiintynyt. Ehkä jotain olisi voinut tehdä toisin, mutta mihin se olis johtanut?
Zero Nine vuosimallia 2024: Jari Jaakkola (basso), Timo Käsmä (kitara), Keijo Salmirinne (laulu), Mikko Korpela (rummut), Martti Mäntylä (kitara) ja Matti Murtola (kosketinsoittimet).
Hanskat kaupaksi
Kepa Salmirinne sai jo Zero Ninen alkuaikoina hyvää palautetta englannin kielen lausumisestaan. Mies uskoo moisen johtuvan muun muassa siitä, että käytännössä kaikki musiikki, jota hän nuorena kuunteli, oli laulettu englanniksi. Kepa ei kuitenkaan pidä itseään ”kovin kummoisena laulajana”.
– Kun aloitin, ei ollut paljon kilpailua, ja sitten sitä kehittyi, hän toteaa.
– Ei mulla ollut varsinaisia idoleita, mutta diggasin David Coverdaleä, jonkin verran Ian Gillania ja tietysti Robert Plantiä. Ei minusta ollut matkimaan ketään, vaan ainoa mahis oli olla oma itsensä. Se on ollut valttikin, sillä kukaan muu ei kuulosta minulta. Mutta mä olen rocklaulaja, en klassinen hevilaulaja enkä mikään laululintunen. Jos vertailukohtia pitää hakea, ollaan juuri nyt aika osuvalla paikalla, koska olen enemmän se korppi.
Salmirinne jatkaa kuvailemalla itseään ”volyymilaulajaksi”.
– Paiskon menemään sillä omalla äänelläni. Vaikka kyllä mä tosissani olen. Näinä päivinä se kantaa satoakin, kun on äänihuulet rypyllä sieltä täältä. Hoitelen edelleen yksittäiset keikat komeasti, mutta en ole missään hyvässä laulukunnossa.
– Olin kerran Tampereen yliopistolla tutkimuksessa, jossa mitattiin keuhkojen tilavuutta ja otettiin ääninäytteitä. Ammatti-ihmiset analysoi, ja lopputulos oli toisaalta ihan hyvä ja toisaalta masentava. Sanottiin, että tekniikkaa ei ole minkään vertaa, mutta fyysiset ominaisuudet on sen verran hyvät, että pystyy tuuttaamaan. Jotenkin vain olen luonut sen oman tyylini, että selviän näistä hommista.
Salmirinne nostaa bändinsä tuotannosta esiin jo mainitun Intrigue-levyn sekä vuoden 1996 Freakshow-albumin.
– Intrigue on tärkein. Freakshow’lla oivalsin, että ei ole ihan pakko tuutata sata lasissa koko ajan. Että hillitse Kepa, hillitse. Voima ja volyymi ei ole tarpeen joka paikassa.
– Jos puhutaan mun suorituksista levyillä, niin ehkä 60 prossaa on takuuvarmoja, hyviä suorituksia. Sitten 20 prossaa on sellaisia, että suoritus on aika kova, ja kymmenen prossaa on niin kovia suorituksia, että niitä biisejä ei kukaan maailmassa pysty laulamaan paremmin kuin minä. Loput kymmenen on täysiä floppeja, jotka ois voinut jälkikäteen ajateltuna laulaa moneen kertaan uusiksi.
Haluatko paljastaa biisinnimiä?
– En, en, en, Salmirinne nauraa.
– Eniten tykkään lavalla olemisesta. Ei ole sen voittanutta, kun kontakti yleisön kanssa syntyy. Silloin tietää, että torikauppias on saanut hanskat kaupattua.
Rivien täyttäjä
Kepa Salmirinne on tehnyt urallaan soololevynkin, vuonna 1993 julkaistun laulajan nimeä kantaneen 11-raitaisen, joka koostui sekä omista sävellyksistä että lainakappaleista. Kaiken kukkuraksi levy on kauttaaltaan suomenkielinen.
– Siinä oli taukoa edellisestä Zero Nine -levystä ja mulla sattui tulemaan suomenkielisiä biisejä. Se levy syntyi pelkästään laulamisen halusta ilman sen kummempia taka-ajatuksia soolourasta. En ole koskaan sellaista halunnut – rakastan tehdä duunia näiden jätkien [kitaristit Timo Käsmä ja Mara Mäntyniemi, basisti Jarski Jaakkola, kosketinsoittaja Iro Murtola ja rumpali Borno Korpela] kanssa. Olisi ollut hölmöä jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka sooloura tuntuu edelleen aika kauhealta ajatukselta. Että pitäis olla liideri. Bändissä jokaisesta on ollut toisilleen se tuki ja turva.
Soololevyllään Kepa teki yhteistyötä kotimaisen rockin nimitekstittäjien kuten Juice Leskisen, Hectorin ja Neumannin kanssa.
– Juicen kanssa oltiin puolituttuja. Soitin sille, että teen tällaista levyä ja että mulla olis tuossa tekstejä, mutta ne ei ihan lähde. Juice sanoi, että ”paappa mulle ne”. Lähetin ja olin aika otettu Juicen kommentista, että moni ois julkaissut ne sellaisenaan. Juice korjaili niitä ja kirjoitti jotain juttuja uusiksi. Sitten oli Tuskin toivun milloinkaan -biisi, johon siihenkään ei irronut sanoja. Soitin Heikille [Hector], että ylihuomenna pitäisi laulaa, viittisitkö tehdä tekstin, Salmirinne nauraa.
Viime vuosikymmenen lopulla Salmirinne teki suomenkielistä musaa toisen kuusamolaisen kulttuurisuurmiehen, viime vuonna kuolleen luontokuvaajan Hannu Hautalan otosten pohjalta – tai jotain sinne päin.
– Hautala-säätiön toimen mies Kantolan Kari kysyi, haluanko tehdä musaa Hannun kuviin. Sanoin, että mä teen rockbiisejä, ja sitten joku ammattilainen voi kuvittaa ne Hannun kuvilla. En halunnut ruveta maalailemaan mitään äänimaisemia. Halusin biisejä, joissa on sanat ja sanomaa. Mutta se oli aivan mahtava projekti. Olen hyvä säveltämään siten, että on joku maali johon tähdätä. Kun joku tilaa jotain ja se on pakko tehdä, se vapauttaa minussa luovuutta.
Salmirinteen sanoin hän ei kuitenkaan ole ”runosieluinen lyyrikko vaan rokkari”.
– Olen sanoittajana enemmän rivientäyttäjä kuin viestintuoja. Pelaan fonetiikan kautta. Laulu on kuin instrumentti, sen pitää kuulostaa hyvältä. Jos pitää sanoa jotain kornia, joka kuulostaa hyvältä, tai sitten pitää sanoa jotain syvällistä, joka ei kuulosta yhtä hyvältä, valitsen enemmin sen kornin vaihtoehdon. Se kuvastaa hyvin mun muusikkoutta ja laulajuutta. Olen mukana rennolla meiningillä enkä mieti töppäänkö. Elämä on töppäyksiä täynnä.
– En ota rooliani rocklaulajana tai ihmisenäkään kovin vakavasti. Itsensä vakavasti ottavia ihmisiä on maailma pullollaan. Meillä ois täällä nastempaa, jos kaikki vähän relais.
Viime vuosina Zero Nine on äitynyt jälleen keikkailemaan ahkerasti. Kysyntää vedoille olisi varsinkin Etelä-Suomessa, mutta realiteetit eivät aina täsmää toiveiden kanssa.
– Yritettiin lopettaa, mutta se meni perseelleen, Salmirinne nauraa.
– Meillä on hyvä meininki keskenään ja yleisökin näyttäisi tykkäävän. Olisihan se hölmöä jättää ottamatta se nautinto, kun me pystytään edelleen tuottamaan asiallista esitystä. Me mennään vuosi kerrallaan, ja jos joku kysyy keikalle, soitellaan keskenään, että lähetäänkö, ja me lähetään, jos ei ole ihan pirun pitkä matka. Itse en oikein pysty laulamaan peräkkäisinä iltoina, ja koska tätä tehdään huvin vuoksi, en halua ruveta rääkkäämään itseäni. En halua sitä, että jonain päivänä en pysty laulamaan sitä yhtäkään keikkaa.
Onko mahdollista, että joskus vielä julkaistaisiin uutta Zero Nine -musiikkia?
– Biisejä ois vaikka kuinka paljon. Jos me oltais sellaisia nykymuusikoita, että pystyttäis nauhottelemaan kotona, niin mikä ettei, mutta nyt on hyvä, jos osataan käyttää älypuhelinta. Uusi levy tulis muuten hujauksessa, mutta meidän pitäisi löytää yhteistä aikaa ja mennä oikeaan studioon, eikä me olla mitään nopeita studiotyöskentelijöitä. Levynteko meidän taktiikalla maksaa, eikä niitä kustannuksia kuitata suoratoistosta. Uusi Zero Nine -levy kuulostaa työläältä, mutta toivotaan parasta.
Julkaistu Infernossa 8/2024.