On vaikea kuvitella, että aimo läjän omia albumeja tehnyt ja kymmenen kertaa enemmän muiden levyjä tuottanut, jatkuvasti maailmaa kiertänyt ja koko ajan uusia projekteja viritellyt Peter Tägtgren osaisi olla koskaan aloillaan.
Tägtgren on kuitenkin musiikkinsa lailla suurten kontrastien mies. Kun 51-vuotias luppasilmäinen metallinikkari ei ole kiertueella, hän asustaa muutaman sadan ihmisen asuttamassa kylässä Ruotsin maaseudulla. Hektisten kiertueiden vastapainoksi hän tarvitsee elämäänsä rauhaa.
Kaikkiin tekemiinsä vakavasti mutta terveellä itseironialla suhtautuva Tägtgren sanoo heti kärkeen olevansa kuin elävä versio niistä korona-ajan meemeistä, joissa virnuiltiin, ettei eristys ole muuttanut omaa elämää mitenkään. Muutaman käheän naurahduksen jälkeen hän lisää, että liika on liikaa. Niin tekemisessä kuin rauhoittumisessa.
– Ainoa asia, joka pitää minut järjissäni kiertueilla, on tieto siitä, että niiden jälkeen pääsen rauhoittumaan tänne keskelle ei-mitään. Täyttä meteliä on seurattava täysi hiljaisuus. Ilman Pärlbyn rauhaa olisin menettänyt mielenterveyteni kauan sitten, lähes tragikoomisella tavalla itselleen hekotteleva Tägtgren kertoo videopuhelun ruudulla.
– Silläkin uhalla, että kuulostan vanhalta äreältä ukolta, en voi kuin myöntää, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä sietämättömämmiksi ihmiset muuttuvat. Haluan vältellä ihmisjoukkoja niin paljon kuin mahdollista. Kun pandemia alkoi, olin hetken ajan varma, etten enää tule poistumaan kotoani ikinä ja hyvä niin. Olin kai väsynyt ihan kaikkeen.
– Tällä ei ole mitään tekemistä keikkojen kanssa. Nautin valtavasti niiden soittamisesta. Minusta tuntuu, että konsertit edustavat primitiivistä alkuvoimaa, jonka vallitessa ihmiset unohtavat hetken olla ihmisiä. Tai sitten kyse on siitä, että juuri siinä hetkessä he ovat oikeasti ihmisiä. Arkisessa elämässä he taas unohtavat ihmisyytensä.
– Viimeinen puolitoista vuotta on saanut minut miettimään, tekisinkö musiikkia, vaikkei sitä kuulisi kukaan. En tiedä vastausta. Soitimme juuri muutaman Hypocrisy-keikan. Kun sain jutella ihmisten kanssa pitkästä aikaa, mieleeni muistui jälleen, että keikat ja tällaiset kohtaamiset ovat myös omien luomusteni ja itseni peili.
Kohtaamisia seurannee lisää, sillä Hypocrisyn kolmastoista albumi on tosiasia. Ilman pandemiaa se ei välttämättä olisi, sillä Worship on yksi niistä albumeista, joiden syntymä vaati vanhan maailman seisahtumisen.
Maltilla kipinävuorossa
Moni pitää Hypocrisya Tägtgrenin projekteista kiinnostavimpana, ja juuri heille kahdeksaan vuoteen venynyt väli End of Disclosuren ja Worshipin välillä on tuntunut kaikkein tuskallisimmalta.
Tägtgren ei peittele seikkaa, että hän hyväksyi kymmenkunta vuotta sitten sen, ettei musiikkia pidä tai voi pakottaa. Siksi hän oli jopa lähellä hyväksyä myös Hypocrisyn lopun, kun into bändiä kohtaan laimeni.
– Kun teen mitä tahansa musiikkia, tarvitsen helvetillisen suuren inspiraation kipinän luodakseni jotain. Hypocrisyn kipinä oli vuosikausia hieman kadoksissa, laulaja-kitaristi myöntää.
– End of Disclosuren ilmestyessä olimme tehneet tätä jo 22 vuoden ajan. Siinä kohtaa, kaikkien niiden vuosien jälkeen, todellisuus iski päin näköä. Kipinä oli kadonnut. Olimme liian rutinoituneita. Soitimme keikkoja joka puolella maailmaa. Jopa useita samoissa paikoissa. Hypocrisysta, joka oli joskus muuttuja, oli tullut vakio.
Hypocrisyn nimen voi kääntää suomeksi muotoon ”teeskentely”, ”hurskastelu” tai ”tekopyhyys”. Tägtgren sanoo bändin olleen lähellä pistettä, että sen nimi olisi kuvastanut yhtyeen toimintaa.
– Aloimme väsyä. Kyllästyä rutiineihin. Väsyä toisiimme. Lopulta jopa keikkoihin. Keikkailimme kyllä aina välillä, mutta ilmoilla oli tietynlaista staattisuutta. Olimme alkaneet pitää Hypocrisya itsestäänselvyytenä. Tiesimme aika pian, että tarvitsemme etäisyyttä siihen kaikkeen.
– Niin kauan kuin Hypocrisy on ollut olemassa, sen musiikki on syntynyt todella luonnollisesti. Jos olen yrittänyt tehdä sitä pakosta, on syntynyt pelkkää paskaa. Hypocrisy vaatii tietynlaista virtaa toimiakseen, ja päätin odottaa oikeaa motivaatiota enkä tehdä jotain väkisin. Olin hetken melko varma, että Hypocrisy on tullut päätökseensä.
– Sitten muistin, että olen ajatellut näin jokaisen albumimme kohdalla The Final Chapterista [1997] lähtien. Ymmärsin, että jokainen Hypocrisy-levy sen jälkeen on ollut paluualbumi, ja sitä on myös Worship, hah hah!
Mistä kauan kaivattu motivaation vyöry sitten lopulta löytyi? Kysymyksen esittäminen saa Tägtgrenin vakavoitumaan hetkeksi. Hän toteaa uuden alun vaatineen yhden lopun.
– Aiemmin kuvio on ollut se, että tehtyäni tarpeeksi paljon Painiä alan kaivata Hypocrisya, ja tehtyäni liian paljon Hypocrisya alan tehdä Painiä. Melko hyvä kauhun tasapaino äärimmäisen ja popimman metallin välillä, eikö?
– Sitten kuvioihin tuli Lindemann [Tägtgrenin ja Rammstein-laulaja Till Lindemannin yhteisprojekti], joka vei aivan helvetisti aikaa. Se teki kuviosta vaikeamman kuin koskaan. Yksi Pain-levy, kaksi Lindeman-albumia ja loputtoman tuntuisesti keikkoja molempien bändien kanssa. Sen jälkeen minua ei kiinnostanut oikein mikään.
– Löysin itseni samasta tilanteesta kuin monesti aiemminkin: olin innostunut jostain asiasta, jonka piti olla terapiaprojekti, mutta siitä olikin tullut työtä. Olin jälleen tekemisissä vanhan tuttuni, burnoutin, kanssa.
– Siksi otin aikani Hypocrisyn kanssa. Halusin tehdä siitä jotain omaa. Jotain, mitä voin tehdä kaikessa rauhassa ja löytää samalla aidon innostuneisuuden musiikkiin. Kaiken piti syntyä todellisen energian ja ilon kautta.
Moottoriturpamaisesti jutteleva Tägtgren vaikenee lähestulkoon seinään, kun yritän jatkaa Lindemannista.
– En olisi ikinä uskonut, miten nopeasti asiat voivat muuttua, mutta… Studiossa kipinät lentelivät hyvässä hengessä, siellä riitti luovuuden intoa ihan uudenlaisella vuorovaikutuksella. Kiertueella kipinät lentelivät aivan toisella tavalla, jos asian muotoilee oikein lempeästi. Se siitä. Se päättyi.
Epätäydellisyydessään täydellistä
Useimmat bändit kertovat tähtäävänsä jatkuvaan kehitykseen, tai ainakin heidän musiikkinsa muuttuu samaan tahtiin kuin artistit itse. Joskus eteenpäin meneminen ja musiikin monipuolisuus on kaiken muun ohi menevä itseisarvo.
Tägtgren on tässäkin mielessä poikkeus. Hän tokaisee peittelemättä, ettei Hypocrisyn ole tarkoitus muuttua enää mihinkään. Laulaja-kitaristia ajaakin eteenpäin aivan erilainen tavoite.
– Siitä, kun evoluutiomme alkoi mennä The Fourth Dimensionillä [1994] vanhan liiton death metalista oman juttumme suuntaan, kesti kymmenkunta vuotta, ennen kuin se täysin oma soundi löytyi. Tarkoitan tällä soundilla sitä, millaista metallia teemme ja miltä se tuotannollisesti soundaa. Rakennelma oli muodostunut pala kerrallaan kaikista niistä koskettimista, konejutuista ja äärimetallisuuksista sekä omanlaisestamme yhdistelmästä brutaaliutta ja tarttuvuutta.
– Viimeisen 15 vuoden ajan olen keskittynyt luomaan Hypocrisy-reseptillä parempia ja parempia kappaleita. Virus-albumista [2005] alkaen, kun Horgh liittyi bändiin ja ne tietyt soundilliset elementit olivat asettuneet paikoilleen, minun ei tarvinnut enää pohtia kehitystä. Sain vihdoin työrauhan keskittyä hyvien biisien tekemiseen.
– Hypocrisyssa ei ole kyse vain death metalista. Ei ole ollut pitkään aikaan. Jos aion saada joskus aikaiseksi täydellisen Hypocrisy-albumin, sillä levyllä on oltava nopeita ja hitaita kappaleita, death metalia, melodista sellaista, doomia, industrialimpaa henkeä, progressiivisia juttuja ja kaikkea muuta, mitä tähän bändiin kuuluu.
– Jokainen albumi on minulle kuin suuri koe. Yritys työstää ensin yksi riffi ja melodia kerrallaan täydellinen kappale, sitten toinen ja lopulta kymmenes. Pidän siitä, miltä Hypocrisy tätä nykyä kuulostaa, ja sitten kun samalle albumille eksyy kymmenkunta loistavaa kappaletta, definitiivinen Hypocrisy-albumi voi olla totta. Worship on lähellä sitä, Tägtgren sanoo ja lisää tarkoittavansa ”epätäydellisyydessään täydellistä”, ei kliinisen täydellisesti soitettua ja tuotettua albumia.
Hypocrisyn 30-vuotisen matkan varrelle on mahtunut myös harha-askelia, joista hänen on pitänyt ottaa oppia. Joskus askelia on mahdollista yrittää myös parantaa.
– Ensi vuonna julkaistaan liuta vanhoja Hypocrisy-albumeita niin digitaalisena, cd:nä kuin varta vasten vinyylille masteroituina versioina. Osan remasteroinneista annoin lafkan huolehdittavaksi, mutta The Fourth Dimension ja Into the Abyss [2000] olivat ne kaksi albumia, jotka tuntuivat kaikkein kalskeimmilta. Halusin saada ne vihdoin kohdilleen.
– The Fouth Dimension oli ja on yksi loputon painajainen. Toivoin niin kovasti, että minulla olisi ollut alkuperäiset nauhat käytettävissäni uutta versiota varten. Olisin miksannut sen uudelleen alkutekijöistään asti.
– Se on albumeistamme ainoa, jonka teimme vieraassa studiossa toisen tuottajan kanssa. Luotimme ihmiseen, jota emme olleet koskaan tavanneet. Siitä tuli silkkaa paskaa, ja nyt yritän tehdä siitä siedettävämmän remasteroimalla sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti uusiksi. Se tulee silti kuulostamaan paskalta, mutta ehkä kuitenkin siedettävämmältä.
– Myös Into the Abyssin ylitsevuotavan terävät kitarasoundit ovat aina häirinneet minua hieman. Jos olen tehnyt joskus albumeita, joissa on ollut liikaa alapäätä, tällä levyllä sitä oli liian vähän. Olen yrittänyt korjata asiaa masteroimalla kokonaisuutta hieman uusiksi, ja väittäisin, että albumi on nyt ehompi kuin koskaan.
– Olen ollut liiankin pakkomielteinen. Ihan kaikessa. Nyt teen kappaleita siihen asti, ettei minulla ole enää uusia ideoita niiden suhteen. Yleensä siinä vaiheessa, kun laitan kappaleen puhelimeeni ja kuuntelen sitä jossain muualla kuin studiossa enkä kerta kaikkiaan keksi mitään, mitä muuttaisin, annan sen olla.
– Historiaani kuuluu paljon tilanteita, joissa olen yrittänyt repiä itseni liian moneen paikkaan ja sokeutunut tekemisilleni. Worship on harvinaisen keskittynyt levy. Sillä rohkenin luottaa vaistooni. Näkisin, että se kannatti.
Burnout, tuplana
Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi, että Peter Tägtgrenissä riittää käsittämättömät määrät energiaa, intohimoa ja paloa tehdä kaikkea ja koko ajan. Ja vielä vähän päälle.
Kolmenkymmenen vuoden aikana hän on tehnyt bändiensä kanssa keskimäärin albumin per vuosi ja tuottanut lukemattomia levyjä. Vielä kymmenen vuotta sitten hän kertoo edenneensä työtahtinsa ja elintapojensa vuoksi burnoutista burnoutiin.
Nyt hän on keskittyneempi. Eikä päätös ollut valinta. Se oli pakko.
– Saavuin elämässäni sellaiseen ikään ja pisteeseen, että minun oli pakotettava itseni tekemään vähemmän, Tägtgren naurahtaa vaivautuneesti ja huokaisee sen jälkeen, että hänen tekemisen haluaan voi verrata mihin tahansa riippuvuuteen.
– Poltin itseni loppuun jokaisella albumilla. Sitten poltin itseni loppuun jokaisella kiertueella. Ja sen jälkeen otin vielä vähän lisää tuotantotöitä. Heitin joskus, että minulla taitaa olla kaksi burnoutia päällekkäin, kun julkaisin levyjä niin nopealla tahdilla. No, se vitsi vanheni aika nopeasti, kun aloin olla hermoromahduksen partaalla.
– Hypocrisy ja Pain ovat kaksi niin isoa kokonaisuutta, että ne saavat riittää, ellen sitten tee projektiluontoisesti jotain, mihin en sitoudu pitkäksi aikaa. Jatkossa Hypocrisy ja Pain tulevat olemaan ainoat bändit, joita teen täysiaikaisesti ja joiden kanssa kierrän maailmaa. Jo Lindemann sai vanhat loppuunpalamisen oireet palaamaan.
Helpommin sanottu kuin tehty. Kieltäytymiset ja priorisointi ovatkin osa Tägtgrenin päivittäistä elämää.
– Saan päivittäin viestejä, joissa pyydetään tekemään vierailuja, tuottamaan albumia, auttamaan studiotöissä, äänittämään, miksaamaan tai masteroimaan. Tai jos mitään muuta ei kuulu, joku ehdottaa uutta yhteistyötä tai jonkinlaista all stars -kokoonpanoa. Ennen olisin varmasti suostunut kaikkeen.
– Oikeanlainen rytmitys auttaa. Kun teen omaa musiikkiani, en tuota muita. En enää. Hypocrisy-hommien jälkeen alan taas tehdä tuotantoja, mutta niistäkin tulen valitsemaan sellaiset, jotka oikeasti kiinnostavat minua. En halua enää tehdä musiikkia työkseni siinä mielessä, että se tuntuisi pakotetulta tai kuluttavalta.
– Musiikki, olipa se sitten omaani tai jonkun muun, on asia, jota en vain voi tehdä pelkästään maksaakseni laskut. Innostuksen on oltava mukana.
Ei yhtä juhlaa
Yksi Peter Tägtgrenin monista puolista on ollut olla todellinen juhlijoiden juhlija. Hän on liki legendaarinen juomari, jolta myös odotetetaan, tai ainakin odotettiin, maineensa mukaista toimintaa. Keski-ikä taisi pelastaa miehen.
– Aloin olla koko ajan joko humalassa tai krapulassa, koska jurriputket venyivät venymistään ja krapulat ne vasta venyivätkin, Tägtgren huokaisee pientä pilkettä silmäkulmassaan.
– Nyt juon vähemmän. Paljon vähemmän. Joskus join järjettömän paljon. Se oli sellaista sosiaalista juomista, jolla sain pidennettyä seuramiehen akkujeni elinikää, mutta eihän se kauaskantoista ollut. Kotona hinta piti maksaa korkoineen.
Itse juhliminen ei seurannut Tägtgrenin mukaan häntä kotiin, mutta juominen muuttui ongelmaksi siinä vaiheessa, kun hänen ammattiylpeytensä ei enää antanut periksi rellestämisen näkymiselle myös keikoilla.
– Ainoa asia, johon juomattomuudellani tähtäsin, oli tarjota ihmisille parempia keikkoja. Viisi, kymmenen vuotta sitten ei ollut varmasti yhtään keikkaa, jolla et olisi nähnyt minua aivan vitunmoisessa krapulassa. Siitä ei ole kauhean kauan, kun viiden viikon kiertue tarkoitti kahta päivää selvinpäin. Nyt olen päissäni kahtena iltana ja pysyttelen muuten alkoholittomana.
– Aiemmin kiersin ympäri maailmaa zombina. Riehuin niin paljon öisin, että olin puolikuollut päivisin. Nauroin joskus ääneen, kun laskeskelin, miten monta kertaa olen ollut vaikkapa Pariisissa. Tai Berliinissä. Tai Lontoossa. Tai ihan missä tahansa isommassa kaupungissa. Enkä muista niistä juuri mitään.
– Vielä keikkamme intron alkaessa saatoin nuokkua taustalakanaamme vasten. Toivoin kuolevani, jotta minun ei tarvitsisi soittaa keikkaa, koska en uskonut kykeneväni siihen. Totta kai se oli vain se vaikein vaihe, joka meni välittömästi ohi, kun keikka alkoi ja adrenaliinit vyöryivät kehooni, mutta tervettä se ei ollut
– Ei sillä, ei se yhtään terveellisempää ole nytkään, koska niillä kerroilla kun otan, otan sitten senkin edestä, ja yleensä olen illan päätteeksi täysin naamat. Erona on, että ennen tätä tapahtui koko ajan. Nykyään yritän valikoida juhlani huolellisemmin enkä enää järjestä sellaisia joka ikinen ilta itse.
– Poltan kyllä senkin edestä ruohoa. Se pitää minut… normaalina. Muuten sekoaisin kiertueilla. Sillä on jotain tekemistä keskittymishäiriöni kanssa. Olen hyväksynyt sen, ettei täysi päihteettömyys ole minulle vaihtoehto.
Monimuotoinen keskittymishäiriö
Mikä saa Tägtgrenin tekemään niin monia asioita yhtä aikaa jopa epäterveellä tahdilla? Tai toimimaan eri aallolla kuin muut ihmiset?
– Ei ole mikään salaisuus, että olen täysin keskittymishäiriöinen ja ylienerginen ihminen, Tägtgren sanoo ja kertoo sitten, ettei tiedä varmaksi, onko kyseessä add, adhd vai jotain sellaista, jolle ei ole määritelmää.
– Olin lapsena todellinen painajainen vanhemmilleni ja kaikille ympärilläni eläneille. Enkä tarkoita nyt sitä, että olisin ollut vähän tavallista vilkkaampi lapsi, jolla oli vaikkapa oppimisvaikeuksia. Olin todella, todella pahansuopa kakara.
– En tullut toimeen muiden lasten kanssa, sytyttelin tulipaloja joka puolella ja rikoin kaikki ikkunat, jotka löysin. Sytytin tuleen autoja, lähestulkoon kokonaisen koulun ja kaikki leluni moneen kertaan. Minua ei saanut aisoihin mitenkään, ja ihmettelen yhä, miten vanhempani jaksoivat yrittää kaikkia keinoja kanssani menettämättä toivoaan.
– Ratkaisu oli rummut. Olin 8- tai 9-vuotias, kun löysin jostain koulun nurkasta setin ja niitä hakkaamalla kanavan, jolla purkaa kaikkea sitä energiaa, jota minulla oli sisälläni. Rumpujen fyysisyys ja kovaäänisyys toimi. Lopetin ilkivallan heti. Äitini kertoo, että muutuin hetkessä ihan täysin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin tulin ajatelleeksi, että enhän minä mihinkään muuttunut, vaan ilmaisutapani vaihtui tuhojen tekemisestä metallimusiikiksi, jolla teen tuhoja ihan eri tavalla.
– Olen nyt siis jonkinlainen keskittyneempi 3.0-versio siitä tuholaisesta, joka olen ollut lapsesta asti, hah hah!
Tägtgren toteaa elävänsä oman tilansa kanssa koko elämänsä ja olevansa sinut sen kanssa. Hän alleviivaa, että jokainen lapsi on yksilö eikä hän ole lääkäri tai asiantuntija, mutta kehottaa vanhempia antamaan lapsille mahdollisuuden kokeilla kaikenlaisia harrastuksia.
– Antakaa lapsen löytää itse innostuksen kohteensa. Se saattaa olla suurin palvelus, jonka ikinä vanhempina teette.
– Pahinta, mitä voi tehdä on se, että luovuttaa vanhempana siksi, että lapsi on erityisen vilkas. Ei kokeile hänen kanssaan harrastuksia, koska on ikään kuin päättänyt, ettei siitä tule mitään tai koska se on vaikeaa.
– Jos lapsen vain antaa kokeilla soittimia musiikkikaupassa, käy vetämässä edes yhdet treenit eri urheilulajien parissa, antaa hänen pelleillä vaikka maalien kanssa tai touhuta tietokoneella, monet löytävät ennen pitkään sen oman juttunsa.
– Olin todella onnekas, että löysin rummut. Se energian määrä on ihan mielipuolista, eikä ihminen oireile sen takia pahuuttaan. Sille ei voi mitään. Se energia elää minussa yhä, vaikka olen yli 50-vuotias. Voisin ihan hyvin olla juuri nyt vaikka vankilassa, ellen olisi aikoinaan löytänyt musiikkia, johon purkaa kaiken sen, mitä sisälläni on.
– Minusta on tullut tässä mielessä mustavalkoinen. Joko annan kaikkeni jollekin asialle tai en tee sitä ollenkaan. Se on täysin joko tai -tilanne. Voi olla, että tämä elämäntapa ajaa minut ennenaikaiseen kuolemaan, mutta ainakin olen elänyt sen annetun ajan juuri sillä tavalla, joka tuottaa minulle eniten sekä mielihyvää ja mielenrauhaa.
– En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi muinoin innostunut musiikista. Voi olla, että olisin polttanut koko maailman.
Julkaistu Infernossa 10/2021.