”En voisi elää tässä maailmassa, jos en purkaisi tuntojani death metaliin” – haastattelussa Pestilencen Patrick Mameli

Patrick Mameli on ollut hollantilaisen Pestilencen pysäyttämätön voima jo 35 vuoden ajan. Bändin death metal on muuttanut muotoaan miehen mielenliikkeiden mukaan, eikä ole ihme, että moni on kokenut Mamelin määrätietoisuuden kiihkomielisyytenä.

Kuva: Marc van Peski

Edessäni videopuhelun ruudulla istuu mies, jolla on yllään Pestilencen T-paita ja huppari. Hänen takanaan seinällä on valtava kuva Pestilencen keikalta, etualalla bändin kitaristi-laulaja itse. 

Ennen kuin ehdin udella kuulumisia, Patrick Mameli keulii edelle ja kyselee, miten asiat ovat tällä hetkellä Suomessa. Hän puhuu valtavalla intensiteetillä ja kovalla tahdilla, mutta myös todella tarkkasanaisesti ja selkeästi. Eikä Pestilenceä 35 vuoden ajan johtanut Mameli peittele ajatuksiaan minkään asian suhteen. 

– Tiesin, että näin tulee tapahtumaan, Mameli tokaisee heti kärkeen, viitaten tietenkin koronapandemiaan. 

– Ei. En puhu ihmiskunnan tuhoavasta kulkutaudista. Tarkoitan hieman tavallista kovempaa kausitautia, jota käytetään järjestelmällisesti länsimaisen ihmisen kesyttämiseksi ja ihmiskunnan harventamiseksi niissä osissa maailmaa, joissa se koetaan tarpeelliseksi. Uskon tämän olevan lähempänä totuutta. 

– Tiedätkö mikä sana kaikille tulee nyt mieleen? Salaliittoteoreetikko. Kaikki, jotka eivät niele median lietsomia liioiteltuja uhkakuvia koronasta, ovat salaliittoteoreetikkoja. Olen siitä todella surullinen. En siksi, etteikö asia voisi olla niin, että tämä kaikki voi mutatoitua vielä pahemmaksi, mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. 

– Totuus on jossain välimaastossa. En usko, että tämä on yhtä kuolettava pandemia kuin annetaan ymmärtää. Mutta en myöskään usko, ettei mitään tautia ole olemassa. Käytän varmuuden vuoksi maskia julkisilla paikoilla ja pysyttäydyn omissa oloissani, koska en halua vahingossakaan vaarantaa ketään, mutta samalla tämä kaikki tuntuu liioitellulta. 

Mameli jatkaa, ettei vallitsevalla tilanteella ole merkitystä Pestilencelle siinä mielessä kuin voisi olettaa. Sen sijaan hän kokee koronan olevan vain yksi voitettava taistelu muiden joukossa. 

– Historia on osoittanut, että aina kun meidät yritetään lyödä lattiaan tai maailmassa tapahtuu jotain, mikä tekee elämästämme vaikeampaa, teemme kostoksi vielä paremman levyn, hän virnistää. 

– Tällä hetkellä maailman päättäjät yrittävät viedä meiltä ensin pikkusormen ja sitten koko käden, mutta me emme aio myöntyä tähän uuteen normaaliin ihan noin vain. Moni musiikin parissa työskentelevä ei halua sanoa, mitä tästä kaikesta ajattelee, koska pelkää tulevansa leimatuksi sekopääksi. Henkilökohtaisesti koen asian niin, että korona on kyllä hieman ärhäkämpi virus kuin vuotuinen flunssa, mutta media, päättäjät ja jonkinlainen parviäly ovat tulleet siihen tulokseen, että se on suurin piirtein musta surma. Ihan kuin ihmisiä kuolisi Euroopassa kadulle päivittäin. Viesti on, että jos olet tekemisissä ihmisten kanssa, kuolet varmasti. 

– Ilman median jättimäistä kansankiihottamista emme tietäisi koko viruksesta juuri mitään. Tämä tulee jatkumaan niin kauan kuin ihmisillä on työpaikkansa ja he ovat valmiita tanssimaan pillien mukaan. Haluaisinkin kysyä kaikilta niiltä uhmakkailta äärimetallimuusikoilta, jotka ovat uhonneet vuosikaudet tekevänsä elinkeinonsa eteen kaikkensa, että missä on kovuutenne nyt? Aika moni bändi odottaa, odottaa ja odottaa. Missä on teidän taistelutahtonne? Itse en ole antanut periksi. Kyseenalaistan asioita paikallisille päättäjille koko ajan. 

Ehdottomia asenteita 

Patrick Mameli tosiaan sanoo mitä ajattelee. Tai kuten Mameli itse asian muotoilee, hän puhuu täydestä sydämestään, kaunistelematta mitään. Jopa Pestilencen uuden levy-yhtiön tiedotteessa Mamelia luonnehditaan sanalla ”kiistanalainen”. Mies itse ei ole tällaisesta kuvailusta kuullut, muttei ihmettele sitä lainkaan. 

– Kun aloin työskennellä Agonia Recordsin kanssa, he kertoivat kunnioittavansa minua, mutta pitävänsä arveluttavana sitä, että keskustelen kuulijoiden kanssa sosiaalisessa mediassa. 

– En koskaan ajattele liikaa mitä sanon, koska en halua valehdella. Jotkut eivät pidä siitä. Suurin osa ihmisistä haluaa, että muusikko on ”aito”. Eli he haluavat ihanteellisen, muka-aidon, sokerikuorrutetun tuotteen. 

– Minun on oltava rehellinen musiikilleni. Se onnistuu vain, jos olen rehellinen itselleni. Saatan joskus sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta ainakin sanon sen suoraan enkä yritä esittää jotain muuta. En satuta sillä ketään. 

– Muutun ihmisenä koko ajan. Samoin muuttuu musiikkini. En ole asioista samaa mieltä koko elämääni. Enkä tee Consuming Impulsea uudelleen ja uudelleen. Jos minusta kumpuaa ajatuksia ja tunteita, joiden on päästävä ulos, en voi todellakaan miettiä, että mitä jos kukaan ei kuuntelekaan tätä levyä, tai mitä jos yleisömäärämme pienenevät. 

– Opin virheistäni, mutten koskaan haikaile menneitä. Jos joku haluaa perustaa mielipiteensä Pestilencestä tai minusta siihen, mitä sanoin jonkun paskalehden väkisin vääntämän artikkelin perusteella vaikkapa 17 vuotta sitten, antaa mennä vain. Seuraavaksi voi miettiä, miksi uskoo kaiken, mitä nuo keltaiset lehdet kirjoittavat. 

Kun puhumme tilanteista, joissa Mameli kokee ennakkoasenteiden ja median ennaltamäärätyn agendan kääntyneen häntä vastaan, esille nousee muutaman vuoden takainen Metalsucks-kohu. 

Vääntö alkoi, kun Mameli oli kirjoittanut Facebook-päivitykseensä rivin ”Je zegt dat ik een neger ben?”. Lause kääntyi verkkokäännöksen kautta muotoon ”You’re saying I’m a nigger?”. Käännös ei kuitenkaan huomioinut, että ”neger” on hollannin kielessä melko neutraali tummaihoista ihmistä tarkoittava sana. ”Nikker” olisi puolestaan halveksiva termi. 

Metalsucksin aiheesta kirjoittaman artikkelin seurauksena promoottorit peruivat Pestilencen Pohjois-Amerikan-kiertueen.

– Tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten mikä tahansa voidaan kääntää ketä tahansa vastaan, jos alkaa kaivamalla kaivella ja on päättänyt etukäteen, millä asenteella kohun haluaa järjestää, laulaja-kitaristi murahtaa. 

– Kerronpa, miten homma meni. Facebook-sivullani oli todella ärsyttävä ihminen, jonka olin hyväksynyt kaverikseni. Hän provosoi minua jokaisessa päivityksessäni. Motiivia en tiedä. Varoitin häntä. Kerroin, että jos hän jatkaa samaa epäkunnioittavaa paskanjauhamista, poistan hänet seuraajistani. Tyyppi jatkoi vanhaan malliin. Poistin hänet. 

– Facebook-seuraajieni joukossa oli myös tämän ”syvästi kaltoin kohdellun” ihmisen kaveri, ja poistamani henkilö pyysi ystäväänsä etsimään seinältäni lokaa minusta. Hän löysi vuosien takaisen päivityksen, jonka pystyi muuttamaan Google Translatorilla rasistiseen muotoon. Soppa oli valmis kiehumaan ennen kuin huomasin mitään. 

– He toimittivat käännöksen Metalsucksille, ja sivusto teki siitä herkullisen artikkelin. Promoottorit saivat kuulla siitä, ja pian kauan suunniteltu kiertue oli peruutettu ja teimme tämän hevonpaskan seurauksena helvetilliset tappiot. 

– Miettikö kukaan sitä, että tyttöystäväni juuret ovat Kiinassa, tai että bändissäni soitti kolme romanialaista jäsentä? Ei tietenkään. Tilanne kuvastaa täysin sitä, millä tavalla sosiaalinen media ja yhteiskunta toimii. 

Hiljennyttyään Mameli vetää henkeä, hymyilee salaperäisesti ja kertoo sitten, että hän arvostaa kunnioitusta ja reagoi voimakkaasti kunnioituksen puutteeseen. Puolia hän ei ota. 

– Sanotaan näin, että kun minua kunnioitetaan, minä kunnioitan takaisin. Jos minua kohtaan käyttäydytään epäkunnioittavasti, päästelen menemään turhautumiseni suoraan. 

– Mutta tekeekö se minusta kusipään, rasistin, salaliittoteoreetikon tai vaikka hullun? Ehdottomasti, jos lukija on päättänyt etukäteen, että olen päästäni sekaisin ja irrottelee kontekstista yksittäisiä lauseita haluamallaan tavalla. 

– Pestilence ei ole poliittinen bändi. En ota mitään puolia. Kun nostan levyilläni esille ihmiskunnan mädännäisimpiä puolia, se koskee ihan kaikkia. Toisinaan myös minua. Vaikka ihmiset ympäri maailman kuvittelevat olevansa ainutlaatuisia, olemme ihan samanlaisia eläimiä kaikki. Ainoa laji maailmassa, joka tuhoaa kaltaisiaan huvikseen.

Ehdotonta vuorovaikutusta

Olipa Mamelin kanssa samalla aallolla tai ei, yksi asia on varma: miehen tapa kokea asiat voimakkaasti ja intohimolla kanavoituu Pestilencen albumeille äärimmäisenä ja ehdottomana death metalina.

Uusi Exitivm, Pestilencen yhdeksäs albumi, on bändin tähän asti raain, synkin ja äärimmäisin levytys, jolla myös Mamelin omat ääntelyt ovat brutaalimpia koskaan.

– On siunaukseni ja kiroukseni, etten ole mihinkään aikaansaannokseeni tyytyväinen kovin pitkään. Kun olen saanut jonkin levyn valmiiksi, huomaan pian ainoastaan sen, miten voin parantaa siitä, Mameli kertoo.

– En oikeastaan pidä täysin yhdestäkään menneestä Pestilence-albumista. Jopa Hadeon [2018] kuulostaisi ihan erilaiselta, jos äänittäisin sen nyt. Tätä voisi kai verrata vanhan kuvansa katsomiseen. Kuva saattaa olla ensin sympaattinen, mutta heti perään siitä huomaa lähinnä, miten kakaralta tai vaikka läskiltä näytti aiemmin.

– Hyvä puoli tässä on, etten koskaan tyydy mihinkään. Pyrin aina kehittymään. En koe olevani koskaan valmis. Mitään varmaa ja vakiintunutta Pestilence-reseptiä ei ole. Eikä tule olemaankaan.

Pestilencen jatkuvaan liikehdintään ja muutokseen on vaikuttanut myös se, ettei bändin lähihistoriasta löydy kahta albumia, jolla olisi soittanut sama kokoonpano. Vain Mameli itse on bändinsä vakio.

– Joku saattaa ajatella, että tämä on itsetarkoituksellista eikä kukaan vain tule toimeen kanssani, mutta ihme kyllä Pestilencen historiassa ei ole ollut kyse mistään rock’n’roll-draamasta, Mameli hymähtää.

– Muutos ei ole jotain mihin pyrin tai mistä nautin, mutta koen sen myös mahdollisuutena. Kerronpa miksi. Rock ja metalli ovat genrejä, joissa pysyvyys on hieman yliarvostettua. Jos bändi pysyy pitkään yhdessä ja nauttii siitä, se on totta kai hyvä. Mutta väitän, että aika moni bändi pysyy yhdessä ihan vain mukavuuden vuoksi.

– Katsopa vaikka jazzia. Siinä maailmassa on ihan tavallista, että muusikko kokeilee joka albumilla eri kokoonpanoa, ja niistä albumeista tulee näin valtavan erilaisia kokemuksia.

Mameli toteaa jatkuvuudesta väkisin kiinni pitämisen menevän usein taiteen edelle.

– Koko yhteiskuntamme on sellainen, että pysyvyys ja jatkuvuus on kaikki kaikessa. Se menee jopa hyvinvoinnin ja luovuuden edelle. Kaikkein tärkeintä on, että kaikki asiat pysyvät muuttumattomina.

– Mietipä avioliittoja. Jos kaksi ihmistä on parisuhteessa vuosikymmeniä, kasvaa sitten erilleen ja eroaa, suhde on yhteisön silmissä epäonnistunut. Ihan sama, olivatko he vuosikymmenten ajan onnellisia. Ihan sama, voivatko nämä ihmiset ratkaisun jälkeen paremmin. Maailma painostaa ihmisiä tekemään ”saavutuksia” vuosilukuina. 

– Viedäänpä tämä bändimaailmaan. Jos katsot metallimusiikin historiaa, voit huomata, että monien bändien ehdottomasti parhaat albumit on tehty silloin, kun bändissä on tapahtunut kokoonpanomuutoksia. Uusi laulaja, uusi rumpali tai uusi kitaristi tuo usein ihan uutta energiaa ja luovuutta.

– Liian usein tällaista tilannetta vältellään viimeiseen asti. Joku jäsen saattaa kitkuttaa bändissä, koska määrittelee itsensä liiaksi bändielämän kautta. Jokin bändi pysyy yhdessä, koska uuden jäsenen etsiminen on hankalaa. Monet pysyvät lojaaleina porukalle väkisin, vaikka ovat jo kasvaneet täysin erilleen bändin musiikista.

– Death on hyvä esimerkki päinvastaisesta. Chuck Schuldiner oli omalaatuinen persoona, jota tuskin kukaan tunsi täysin. Kituuttiko hän ikuisesti saman kokoonpanon kanssa, jos asiat eivät toimineet pitkässä juoksussa? Ei! Hän osasi tarttua hetkeen, luoda yhden albumin mittaisia muusikoiden kohtaamisia, ja teki ainoastaan loistavia levyjä.

– Poikkeuksiakin totta kai on, kuten Slayer, joka ei ollut enää Slayer ilman Jeff Hannemania. Tärkeintä onkin löytää väylä, jota kulkemalla bändin todellinen tarkoitus toteutuu parhaiten.

Exitivm-albumilla Mamelin mukana ovat basisti Joost van der Graaf (Cypher, ex-Dew-Scented), kitaristi Rutger van Noordenburg (Bleeding Goods) ja rumpali Michiel van der Plicht (ex- God Dethroned, ex-Dew-Scented). Mameli kiittelee mainittuja siitä, että he tekivät hänen visiostaan todellisen. Ja vieläpä särmikkäämmällä tavalla kuin hän olisi osannut kuvitella.

– Nautin, että voin etsiä lahjakkaita ihmisiä, taika tapahtuu ja siinä se. Sitten kaikki siirtyvät eteenpäin. Siitä syntyy erilaisia levytyksiä. Erilaisia luomuksia, Mameli summailee.

– Viime levyllä minulla oli bändissä kolme romanialaista kaveria. Se oli hieman haastava järjestely, koska minä asun Hollannissa ja he Romaniassa. Siitä uupui yhteisöllisyys ja tietynlainen kemia, jota kaipaan bändissä toimimisessa.

– Uusi kokoonpano oli minulle erinäisiltä kiertueilta tuttu. Minuun vaikuttivat heissä taito, intensiteetti, energia ja pelottomuus puhua suoraan. Aistin heti, että tällä kokoonpanolla voimme saada aikaan metallia, jossa kiritämme toinen toistamme emmekä vain tee läpisoitettua musiikkia ilman että bändi haastaa itseään.

– Arvostan spontaaniutta ja välittömyyttä. En niinkään rutinoitumista ja varman päälle pelaamista. Haluan yllättää musiikillani itsenikin. En ikinä haluaisi tehdä Pestilencestä jonkinlaista käsitettä. Ellei käsite ole sitten se, että tämä bändi tekee mitä tarvitsee sen eteen, että ylittää itsensä jokaisella levyllään.

Ehdoton maailmanloppu

Kun kuuntelee Exitivmin ensimmäistä kertaa, Mamelin maailmanlopunsanoma ei varmasti jää millään tasolla epäselväksi. Albumi huokuu jyrkkää turhautumista siihen, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.

– Tiedän täsmälleen, mihin ihmiskunta on matkalla: asian hiljaisesti hyväksyen kohti väistämätöntä tuhoaan, Mameli sanoo olkapäitään kohauttaen, aivan kuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä.

– Exitivm on latinaa ja tarkoittaa totaalista tuhoa. Jos albumilla on jokin konsepti, niin se, että elämme jo maailmanloppua. Ja hyväksymme sen. Tästä aiheesta saa kirjoitettua aika saatanan monta death metal -kappaletta.

– Katsokaa ympärillenne. Koko maailma on tulessa. Internet on ihmisyyden polarisaation keskus. Teknologia tekee meistä zombeja. Luomme digitaalisia valuuttoja keskittääksemme koko ihmiskunnan rahat vielä tiiviimmin vain muutamalle ihmiselle. Pidämme yllä sotia. Olemme koukussa sosiaalisessa mediassa raivoamiseen.

– Ainoa hyvä puoli tässä kaikessa on, että maailmasta ja ihmiskunnasta ryöpsähtelee koko ajan enemmän ja enemmän bensaa taiteelle. Mitä lähemmäksi tuhoaan ihmiskunta kulkee, sitä enemmän taidetta syntyy. Elämme painajaisessa ja pahassa olossa, eikä kaikilla ole mitään mihin kanavoida tätä kaikkea. Minulla on: death metal.

– Näen lasteni kommunikoivan puhelimiensa kautta, vaikka he ovat samassa huoneessa kanssani. Kirjoitan aiheesta death metal -kappaleen. Näen pariskuntia ulkona syömässä puhelimiaan räpläten. Kirjoitan aiheesta death metal -kappaleen. Teen samaa itse ja turhaudun itseeni. Kirjoitan siitä death metal -kappaleen.

– Missä on yhteisöllisyys? Missä on empatia? Missä on lähimmäisenrakkaus? Missä on vilpitön epäitsekkyys? Näitä elämän peruspilareita ei ole olemassa ihmisten oman kuplan ulkopuolella. Kaikki tuomitsevat toisiaan, ihminen haluaa tuhota itsensä ja toiset ihmiset. Ihmiset nauttivat, kun maailma palaa. Kirjoitan siitä death metal -kappaleen.

– Tiedätkö, mikä on hullua? Se, että olen itsekin koukussa turhautumiseen ja vihaan. Joku muukin saattaa tunnistaa tämän piirteen itsessään. Menen nettiin, vaikka tiedän raivostuvani siellä. Pikkuhiljaa menetämme kykymme tuntea yhtään mitään, jos emme tunne äärimmäisyyksiä. Mustaa tai valkoista. Mutta kirjoitan siitäkin death metal -kappaleen.

Kuten ei Mameli itse, myöskään Exitivm ei ole mustavalkoinen kokonaisuus. Sen jokainen kappale huokuu raivoisaa tunnelmaa, mutta tarkastelee tuhoa eri näkökulmasta. Mameli kertoo death metalin olevan hänelle pakko.

– En voisi elää tässä maailmassa, jos en purkaisi tuntojani death metaliin. Toivon, että joku muu löytää vastaavan helpotuksen kuuntelemalla Pestilenceä. Siten kenenkään ei tarvitse purkaa pahaa oloaan muihin.

– Halusin kirjoittaa Exitivmille täysivaltaista death metalia, joka ei hellitä otettaan hetkeksikään. 40 minuuttia helvetin brutaaleja riffejä, murskaavia komppeja ja lopullista tunnelmaa. Exitivm tuo samojen kansien väliin tuhon neljä ratsumiestä: valehtelun, piilottelun, vakoilun ja kuoleman.

Ehdotonta tasapainoa

Hengästyttävällä tahdilla tuhosta ja kuolemasta suupielet virneessä laukova Mameli on ollut keskustelumme aikana yhdessä hetkessä pirskahtelevan raivoisa ja toisessa tyynen toteava. Ja kuitenkin hän käyttää sanaa ”tasapaino”, kun kysyn, mitä hän hakee elämältään.

Mameli on sanojensa mukaan löytänyt yli viisikymppisenä hyvän tavan purkaa tuntemuksiaan musiikkiinsa, jotta voi nauttia muusta elämästään.

– Pidän hiljaisuudesta ja rauhasta. Kun olen kirjoittanut albumillisen äärimmäisintä mahdollista death metalia, soittanut sata keikkaa ja keskustellut intensiivisesti ihmisten kanssa, vastapainon on oltava jotain muuta.

Kaikki tämä kiteytyy siihen, ettei Mameli kuuntele Pestilencen ohella metallia lainkaan, eikä sen puoleen muutakaan musiikkia.

– Olen kertonut tämän joskus aiemminkin. Arvaa mitä siitä seurasi? Väheksymistä tietenkin. Oikea true death metal -muusikko kuulemma kuuntelee death metalia 24 tuntia vuorokaudessa. Tai mielellään vähän enemmänkin. Seuraavaksi joku tarttui siihen, että saatan juoda keikoilla pullosta maitoa. Senhän pitäisi tietenkin olla kaljaa. Pelkkää kaljaa ja metallia.

– Minussa on kaksi puolta. Toinen pitää silmät auki ja tiedostaa, missä maailma ja ihmiskunta menevät ja kanavoi sen metalliksi. Toinen sulkee silmänsä, menee vaikkapa metsään tai vuorille ja kuuntelee korkeintaan sitä, kun tuuli puhaltaa niityllä. Siinä mielessä olen kyllä äärimmäisyyksien ihminen.

– Sitä paitsi minulla on tinnitus – kiitos sen, etten ole suojannut kuuloani keikoilla, koska olen halunnut kokea musiikkimme ja yleisömme täysin suodattamattomasti. Kuulen jatkuvasti päässäni sitä metallia, jota kuulette albumeillamme, ja sen päälle loputtomia nuotteja tinnituksen takia. Vähempikin saa kaipaamaan rauhaa!

Laulaja-kitaristi jatkaa, että ainoa tapa pitää Pestilence mahdollisimman paljon hänen todellisten näkemystensä kuuloisena on keskittyä ainoastaan omaan musiikkiin.

– Tunnen itseni. Olen todella altis vaikutteille. Haluan toteuttaa Pestilenceä puhtaimmillaan, ja siksi olen eristänyt itseni viimeiseen asti kaikesta muusta musiikista.

– Jos kuuntelisin Hate Eternalin albumin, sieltä tarttuisi mukaan aavistuksia riffeistä ja melodioista. Jos kuuntelisin jazzia, riffini alkaisivat venkoilla sen mukaisesti. En halua, että Pestilence kuulostaa Hate Eternalilta. Tai jazzilta. Haluan, että Pestilence kuulostaa siltä, miltä mieleni kuulostaisi musiikin muodossa, ja olen saavuttanut sen.

– Tämä on loputon matka. En tule tekemään täydellistä Pestilence-albumia ikinä. Death metalini ei tule koskaan olemaan ylivertaista. Aivan kuten ihminen ei ole koskaan valmis, Pestilencen metallikaan ei tule olemaan koskaan valmista.

Julkaistu Infernossa 6/2021