Kemissä 37 vuotta sitten syntynyt Jani Allan Kristian Liimatainen otti ensikosketuksen musiikkiin suomiräpin pioneerin Raptorin Moe!-debyyttilevyn kautta. Formaatti oli c-kasetti.
– 1990-luvun alkupuolella alkoi meidänkin leveysasteilla näkyä Music Television, ja vuonna 1991 Guns N’ Rosesilta ja Metallicalta tuli aika merkittävät albumit. Telkkarista kun näki You Could Be Minen ja Enter Sandmanin musavideot, niin ensimmäinen asia, jonka muistan oli, että tuota mä haluan tehdä, Liimatainen virkkoo.
Hän oli 12-vuotiaan herkässä iässä tajutessaan että tahtoo nimenomaan kitaristiksi.
– Mulla oli jo aikaisemmin joku Venäjältä tuotu paskalandola, mutta en tajunnut siitä oikeastaan mitään. Myin Nintendon pois ja ostin niillä rahoilla oikean kitaran.
Melko kova uhraus.
– Mutta en mä ole sitä katunut. Tein elämäni parhaat kaupat. Eka sähkökitara oli halpa Strato-kopio. Mukana oli joku yhtä halpa 15-wattinen Fender-vahvistin, mistä sai ulos vaan sellasen karseen näkkileipäsärön. Oli mulla kiipparitkin, mutta en ollut niistä kiinnostunut siinä vaiheessa. Myöhemmällä iällä ne ovat kyllä olleet kätevämmät biisinteossa.
Soittamisen Liimatainen oppi käytännössä itse. Paikallisessa kansalaisopistossa häntä opetti Sibelius-akatemian käynyt ystävä.
– Helvetin hyvä opettaja, mutta ei varttitunnissa per viikko ehdi käydä mitään älyttömästi läpi. Se kuitenkin potki oikeaan suuntaan. Olen varmaan lainannut jossain vaiheessa kaikki Kemin kirjaston musiikkiosaston kirjat, jotka käsitteli kitaransoittoa.
– Palo oli nuorempana kova. Kun heräsin, treenasin ennen kuin menin kouluun. Kun tulin koulusta, treenasin nukkumaan menoon asti. Ei käy vanhempia kateeksi, kun tietää, millaista paskaa ne joutuivat kuuntelemaan, hah hah.
– Siellä oli nämä perinteiset kuten Smoke on the Water, joka tietysti tuli treenattua aluksi väärin otelaudan palluroita seuraamalla. Yritin opetella myös Sweet Child O’Minea, mutta ei se ihan heti mennyt, eikä Enter Sandmankään. Metallicaa ja Iron Maideniä tuli sahattua aika paljon.
– Ekat idolit oli tietysti Slash ja Kirk Hammet, jotka saivat tarttumaan kitaraan. Sitten koulun ruotsin kielen tunnilla oli joku kuuntelu ”ruotsalaisen kitaristin Yngwie Malmsteenin tuotannosta”. Oisko tullut pätkä Blackstaria, ja minä ajattelin, että mikä helvetti tämä on. Trilogyn mä löysin sitten divarista käytettynä. Sen jälkeen tuli nämä perinteiset Petruccit ja Vait. Aina vaan porttiteorian kautta nopeampaa ja vaikeampaa tavaraa. Joskus olen osannut soittaa ulkoa [Dream Theaterin] Erotomanian ja Metropolis pt.1:n. Ei mulla kyllä enää riitä tekniikka niihin, Liimatainen sanoo ja myöntää treenaavansa nykyään liian harvoin.
– Aivan sairaan vähän. Ei ole oikeastaan aikaa siihen. Kun on vapaa-aikaa, niin ensimmäinen asia ei ole, että otanpa tuosta kitaran käteen. Insomniumin keikkojen ja pitkästä aikaa parin oman hevilevyn kautta on tietysti tullut tekniikkaa takasin. Kotipellon Timon kanssa on tehty akkarikeikkoja, joten se tekniikka on kyllä parantunut.
Teinivuodet maailmalla
Kotitreenaamisen ohessa yläkouluikäinen Jani Liimatainen roudasi kaverinsa kanssa vahvistimet ”johonkin nuorisotalolle”, missä tutustui lopulta myös muihin paikallisiin soittajiin.
– Ensimmäiset jutut tehtiin Portimon Tommyn kanssa, koska hän oli ainoa rumpali, jonka tunsin. Minä soitin kitaraa ja sitten oli joku kaveri bassossa. Sahattiin jotain Klamydia-covereita. Eihän meillä soittotaito riittänytkään muuhun. Hommattiin joku kaveri, joka ei osannut laulaa pätkääkään, mutta ei siinä tarvinnut osatakaan.
Ensimmäisestä vakavasti otettavasta bändiviritelmästä kasvoi lopulta Liimataisen läpimurto.
– Mä olin silloin varmaan ysiluokalla, kun kaveri, joka tunsi Paasikosken Markon ja Peuran Pentin, tuli yksi päivä kysymään, että ollaan perustamassa uutta bändiä, että haluatko tulla soittamaan meidän kanssa. Helevetti, mua vanhemmat jätkät pyytää mua bändiin – tämähän on mahtavaa! Muistan elävästi ekat reenit. Oli 20. joulukuuta ja sattui olemaan meidän silloisen basistin 20-vuotissyntymäpäivät. En ollut tavannut häntä aikaisemmin, mutta oltiin kaks ekaa jätkää paikalla. Mä menen sinne 15-vuotiaana kitarakotelon kanssa, ja kaveri lyö salmiakkikossupullon pöytään, että ”tänään on synttärit”. Jahas, niin kai sitten. Siitä se lähti.
Tästä kokoonpanosta syntyi ensin Tricky Beans, sitten Tricky Means ja Spinefarmille sainaamisen myötä lopulta huomattavasti kaupallisempi Sonata Arctica. Nimenvaihto oli paikallaan jo siksi, että musiikkityyli vaihtui hard rockista puhtaaksi power metaliksi. Näiden kokoonpanojen rungon muodostivat Liimataisen lisäksi laulaja-kosketinsoittaja Tony Kakko, rumpali Portimo sekä basistit Peura, Paasikoski ja Janne Kivilahti, kukin vuorollaan.
– Oltiin aika innoissaan ja treenattiin tosi paljon. Jossain vaiheessa Kakko alkoi tuoda treenikselle omia biisejä, joita sitten demotettiin neliraiturilla. Hauskaahan se oli kuin perkele. Koko ajan oppi uutta. Muut jätkät olivat vanhempia ja tehneet aika paljon tanssimusakeikkoja. Opin, miten asioita tehdään ja miten bändissä soitetaan.
Liimatainen viihtyi Sonata Arcticassa reilun vuosikymmenen tehden yhtyeen riveissä satojen keikkojen lisäksi neljä ensimmäistä studiolevyä ja yhden livejulkaisun.
– Sonatan kanssa kului koko nuoruus. En minä lähtiessäkään kovin vanha ollut, mutta teinivuodet menivät ohi hujauksessa. Sonatan homma lähti tosi nopeasti. Kun ”Jani 19 vuotta” lähti ekalle kiertueelle, se oli Euroopan-rundi Stratovariuksen kanssa. Olihan se sellainen pää edellä avantoon -tyylinen juttu. Lukio siitä kärsi aika paljon, kun en ollut enää paikalla. Vikalla viikolla ennen rundia tentin kolme kurssia, että sain paperit ulos. En minä sitä silti kadu millään tavalla. Enemmän minä olen Sonatan papereilla tehnyt kuin niillä lukion.
– Niiltä vuosilta on muistissa paljon kaikkea hauskaa. Lähtö oli ihan mahtava. Ecliptican [1999] aikaan olin tosi nuori enkä tajunnut oikein mistään mitään. Oli helvetin hauskaa matkustaa maailmalla niiden muusikoiden kanssa, joita oli ihaillut aikaisemmin. Parasta aika oli Silencesta Reckoning Nightiin [Sonatan toinen ja neljäs levy], koska bändi oli vitun hyvä. Levyt myi ja rundeja tehtiin. Hienoa aikaahan se oli, ennen kuin alkoi se loppuun palaminen.
Uuteen aamuun
Tarkempi tieto bändin perustajajäsenen eroon johtaneista tapahtumista löytyy Mape J. Ollilan kirjoittamasta ja Paasilinnan vuonna 2014 julkaisemasta Sonata Arctica -historiikista. Liimataiselle kyseinen ajanjakso on enemmän ja vähemmän hämärän peitossa.
– Eihän minusta ollut enää mihinkään niiden kanssa. Olin täysin leipääntynyt koko hommaan Reckoning Night -levyn rundin loppuvaiheessa. Sitten se alkoi näkyä muussa elämässä. Helvetin hyvä sanoa tässä oluttuoppi kädessä, mutta se näkyi nimenomaan liiallisena alkoholinkäyttönä. Kun on rundilla kuusi ja puoli viikkoa putkeen päissään, niin eihän siinä pysty enää toimimaan mitenkään. Niinpä totesin, että eiköhän erota ystävinä. Unia-levyn [2007] kitarat kyllä soitin, mutta ei mulla ole mitään muistikuvaa siitä. En muista siltä levyltä mitään muuta biisiä kuin Paid in Fullin, josta tehtiin musiikkivideo. Muistan olleeni Sonic Pumpilla äänittämässä, mutta siinäpä se.
– Mä olin täysin irrallaan porukasta siinä vaiheessa. Ei vaan jaksanut. Musiikkia siis, ei ihmisissä ollut mitään vikaa. Sonatan jälkeen en tehnyt ainakaan vuoteen musiikkia ollenkaan. Tai mä en muista. Se oli oikeasti sekavaa aikaa. Jossain vaiheessa mua kysyttiin [ex- Iron Maiden -laulaja] Paul Di’annon Suomen-soolokeikkojen kitaristiksi. Silloin tunsin, että aika on kypsä, että ehkä jaksan taas soittaa. Se olikin mahtava bändi, siinä oli Hurulan Jani ja Kuhlbergin Jonas, joiden kanssa on nyt soitettu Cain’s Offeringissa ja The Dark Elementissä.
– Ihan lähtöni jälkeen en seurannut Sonataa, mutta mun mielestä siinä bändissä menee nykyään musiikillinen tyyli hukkaan. Se on makeeta musaa, mutta kun se ei ole se Sonata Arctica, joka se mulle oli. Tosin [Stones Grow Her Name -levyn radiohitti] I Have a Right on helvetin hieno biisi.
Timo kanssa kimppaan
Kuluvan vuosituhannen alussa pietarsaarelaisessa melometalliyhtye Altariassakin vaikuttaneen Liimataisen ensimmäinen varsinainen oma bändi Sonatasta lähdön jälkeen on ollut vuonna 2009 debyyttinsä julkaissut Cain’s Offering.
– Sonatan aikainen Japanin-levy-yhtiö Marquee Avalon otti yhteyttä, että he haluaisivat tehdä levyn mun kanssa ja ehdottivat, että hommataan bändi ja levylle säveltäjä ja tuottaja. Sanoin, että muuten hyvä, mutta ei hommata. Että jos teen teidän kanssa levyn, niin minä teen sen itse. Mä olen soittanut jo niin kauan muiden biisejä ja nyt haluan tehdä omaa musaa. Ja ne suostui. Tosin niitä jännitti, että mitähän sieltä tulee, kun olin tehnyt Sonatalle vain yhden kokonaisen biisin [Reckoning Night -levyn My Selene]. En tiennyt itsekään, pystynkö siihen.
– Timo Kotipellon saaminen Cain’s Offeringin laulajaksi oli iloinen sattumus. Mulla oli lista laulajia. Marquee ehdotti paria, joista Timo oli toinen. Olin asiasta aluksi nihkeänä. Tiesin, että se on hyvä tyyppi ja pirun hyvä laulaja. Puhuttiin ensin puhelimessa. Timo oli aluksi myös aika nihkeä, koska hänellä oli siinä vaiheessa paljon muuta, Kuorosotaa ja sellaista.
– Sitten Timo tuli käymään mun luona Vaasassa. Puhuttiin paskaa ja kuunneltiin demoja. Se diggaili ja soitti samana iltana, että ei mulla kyllä ole aikaa, mutta kun demot oli noin hyvänkuulosia, en voi oikein sanoa ei. Kai se oli sitä jumalallista johdatusta, koska Timo on nykyään mun paras kaveri ja me on tehty paljon juttuja yhdessä.
Liimatainen ei odottanut Cain’s Offeringista ”sen kummempaa”.
– Se eka levykin [Gather the Faithful] oli vaan kokeilu. Siellä on hienoja hetkiä, mutta kaikkia asioita ei ole jäsennelty kokonaan. Rakenteissa olisi ehkä voinut käyttää pikkaisen järkeä. Oli mulle uutta säveltää ja tuottaa yksin, plus siinä oli se näyttämisenhalu. Ei tullut mieleen, että ei kaikkea tarvitse ladata mukaan, että vähemmälläkin pärjää. Stormcrow [2016] on selkeästi fokusoituneempi levy, siinä on jo punainen lanka. Olen toki ylpeä molemmista levyistä.
Cain’s Offering on keikkaillut olosuhteiden pakosta todella vähän. Ensimmäiset ja tähän saakka ainoat keikat bändi teki viime vuonna Suomessa ja Japanissa.
– Japanin-keikat oli ekaksi, ja jännitti ihan saatanasti, kun ei oltu soitettu koskaan. Ekat keikkatreenit oli eka kerta, kun ikinä soitettiin kimpassa. Kun noustiin Tokiossa lavalle, hirvitti ihan perkeleesti. Kyllä siinä keikalla kuitenkin vapautui, että tämähän toimii. Tuttu rytmiryhmä, kiippareissa [Jens] Johansson ja laulussa Kotipelto, niin ei se voi hirveän vituiksi mennä.
– Sitten tuli Tuska ja pari klubikeikkaa, joilla oli oikein hauskaa. Ne buukattiin Loud Parkiin [Japanin suurin vuosittainen musafestari] valmistautumista varten. Ei haluttu mennä mokaamaan sinne. Sen jälkeen ei ole keikkailtukaan, mutta jatkosta on puhuttu. Tokiossa kävin Loud Parkin jälkeen Marqueen pomon kanssa kahvilla. Se ehdotti kolmatta levyä tälle vuodelle, mutta kyllä sen aika on aikaisintaan ensi vuonna.
Kovia laulajia
Jani Liimatainen sanoo olevansa nyt tilanteessa, johon on tähdännyt kymmenen vuoden ajan: muut pyytävät häntä kirjoittamaan biisejä. Liimatainen onkin säveltänyt ja sanoittanut useita kappaleita Stratovariuksen kahdelle viimeisimmälle studiolevylle, Nemesisille (2013) ja Eternalille (2015).
– Se homma tuli täysin puskista, vahingossa. Menin vaan jeesimään ja soittelemaan demokitaroita. Eternalilla olin jo ulkopuolisena kirjoittajana asemassa, että voin esittää bändille asioita. Nauhoitin levylle myös kaikki Timon laulut.
Kotipellon ja Liimataisen akustiset hevicoverkeikat ovat nekin saamassa uuden ulottuvuuden. Duo on lähdössä ensi vuoden alussa Sonata-ajoilta tutun promoottorin aloitteesta soittelemaan aina Etelä-Amerikkaan saakka.
– On puhuttu tästä ideasta ainakin kaksi vuotta, että huvin ja urheilun kannalta olis kiva tehdä tuollainen akkarirundi, koska kukaan muu ei ole sellaista Suomesta varmasti tehnyt. Puhuttiin ensin, että ollaan pari kolme viikkoa, mutta viimeisimmän tiedon mukaan keikkoja on myyty viideksi kuudeksi viikoksi. Tosin sekin voi peruuntua miljoonaan kertaan, kun kyse on Etelä-Amerikasta.
Viimeisin sävellystyö ruumiillistuu tässä kuussa, kun Liimataisen uusimman projektin The Dark Elementin ensilevy näkee päivänvalon. Taustalla on italialaisen Serafino Peruginon Frontiers Records.
– Frontiersilta tuli meili, jossa pyydettiin biisejä Michael Kisken Place Vendomen uudelle levylle. Laitoin yhden biisin demon, ja se biisi pääsi levylle, mistä olen oikein tyytyväinen, koska Kiske laulaa sen ja se on mulle iso asia. Sitten Perugino kirjoitti, että haluanko tehdä kokonaisen levyn, jonka kirjoitan ja tuotan. Se kysyi kenet haluan laulajaksi. En osannut sanoa muuta kuin että haluan naisen, koska en ole koskaan työskennellyt naislaulajan kanssa. Meni viikko. Serafino laittoi viestiä, että ”Anette Olzon, käykö?”. Sanoin että käy. Sillä on tosi makee poppisoundi. En itse oikein jaksa sitä oopperatyyliä, joten mikä nottei.
– En ollut koskaan tavannut Anettea. Jännitti, kun piti ruveta lähettelemään sille demoja, että mitä jos se vihaakin mun biisejä. Ei siinä ollut mitään hirveän selkeää visiota. Halusin astua aika kauas Cain’s-, Sonata- ja Nightwish-osastosta, mutta mun juuret on kuitenkin power metalissa. Se on se mun forte, jonka mä osaan edes auttavalla tasolla. Ja jos mä lähden kikkailemaan tässä, niin voi tulla käsittämättömän paska levy. Että pidetään simppelinä ja tehdään rehellistä melodista heviä poppihetkillä. Ja se toimi itse asiassa helvetin hyvin.
– Tavoitteita en ole ajatellut, koska tämä tuli mulle alun perin pelkkänä tuotantona. Nyt on ollut helvetin hauskaa: ympärillä on mukavia ihmisiä, enkä odottanut ihan näin kovaa sukseeta ekoille videoille, vaan enemmän paskaa niskaan. Yksi iso bändi kysyi jo lämppärirundille, ja useampi kesäfestari on kysellyt myös. Ehkä mä haluaisin tehdä ne kesäfestarit, koska ne ei vaadi isoa sitoutumista, ja nämä ei ole mitään pikkufestareita vaan oikeasti isoja. Jos nyt sanon, niin ne tehdään, mutta ei rundeja. Mutta jos tulee ihan helvetin järkevä tarjous, niin ei se rundikaan ole mahdottomuus, koskaan.
Kemin mies Kotkassa
Jani Liimatainen on asunut viimeiset viisi vuotta Kotkassa, jonka metalliskene kulminoituu pitkälti melodeath-pumppu Omnium Gatherumin ja nykyisin myös Insomniumin tyyppeihin. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että Liimatainen on soittanut tänä vuonna yli 50 keikkaa ”Inson” tuuraavana kitaristina.
– Tämäkin tapahtui täysin vahingossa. [Nightwish- ja Brother Firetribe -kitaristi] Vuorisen Emppu tuli käymään täällä. Oltiin istumassa porukalla terassilla. Ohi käveli jotain pitkätukkia, ja sydämeni valittu totesi, että tuossa muuten meni [OG- ja Insomnuim-kitaristi] Vanhalan Markus. Mä sanoin, että anteeks, mutta ei mua kiinnosta kuka se on.
– Siitä meni ehkä vuosi, kun olin Live Nation -bileissä ja siinä boolimaljan vieressä tulee pitkätukka moikkaamaan, että ”sä asut Kotkassa. Oon Vanhalan Markus ja nähny sut monesti, mutta en ole uskaltanut tulla juttelemaan, koska eihän suomalaiset miehet juttele keskenään selvin päin”. Pikkupäissään todettiin, että asutaan 500 metrin päässä toisistamme. Mentiin käymään kaljalla, meistä tuli kavereita ja jossakin vaiheessa Insoille tuli tarvis tuurata Tohtoria [Ville Friman]. Kahdella ekalla kerralla en päässyt, mutta nyt olen käynyt tuuraamassa aina kun olen pystynyt.
– Niin se elämä heittelee. Kemin power-mies tykittelemässä joensuulaista death metalia ympäri maailmaa. En valita, se on hyvää musaa ja on ollut helvetin hauskaa.
Julkaistu Infernossa 10/2017.