Viime lauantaina toimittajille esiteltiin Helsingissä Peter Tägtgrenin tuoretta hengentuotetta. Pain on tehnyt tähän saakka monipuolisimman levynsä.
Teksti ja kuva: Vilho Rajala www.painworldwide.com
Tuskin on edellisestä Amorphis-kuuntelusta selvitty kun lähes sama porukka kerääntyy uudelleen Sonic Pumpille kuuntelemaan uutta musiikkia. Tällä kertaa levylautasella on uusi, vielä nimeämätön Pain-levy. Julkaisupäivä on 3.6.2011, levy-yhtiö Nuclear Blast. Amorphis-levyn tapaan toimittajajoukolle kuuntelutetaan masteroimatonta versiota.
– Mitäpä tässä enempiä paskaa puhumaan, sanoo Tägtgren ja tällää levyn soimaan vanhana studiomiehenä itse.
Let Me Out on ensimmäisen biisin nimi. Raskas, groovaava pala. Kuulijajoukko hytkyy musiikin tahdissa alusta lähtien. Masteroimattomuus ei häiritse lainkaan. Levy tuntuu käyneen ainakin jonkinlaisen limitterin läpi, sen verran kovaa ja tasaisena se soi.
Tägtgren käy vääntämässä volumea kovemmalle. Genelec-kaiuttimien merkkivalot vilkkuvat punaisina. Soundi on massiivinen ja alarekisteriä vielä täydentävät ajoittaiset matalat pummm-efektit, joille on varmaan studiopiireissä joku nimikin.
Avausraidan jälkeen tulee kova kaksikko, The Dark ja Great Pretender. Kummassakin on selvää hittipotentiaalia ja kerrasta takaraivoon iskostuvaa korvamatoa yllin kyllin.
Levyn sointi vaikuttaa tarttuvista biiseistä huolimatta aiempaa synkemmältä, enemmän ”metallilta” kuin ennen.
Neljäntenä paiskataan pöytään You Only Live Twice, joka tuo hieman mieleen bändin suurimman hitin Same Old Songin. Liidisoundivalinta on samantapainen ja melodiakin hieman. Tämä lienee biisi, jota rumpali David Wallin tarkoitti blogissaan Same Old Song part 2:lla. Hittimatskua.
Vitosena Pain vaihtaa yllättäen selkeän rock’n’roll-vaihteen silmään. Soundi on yhä jyräävä ja raskas, mutta meininki haiskahtaa vahvasti Acceptilta. Biisin nimi on Dirty Woman, ja Tägtgren venyttää ääntään vahvasti Udo Dirkschneiderin suuntaan. Jos muuten jyräillään melko synkissä tunnelmissa, tämä on levyn puolivälissä selvä irtiotto.
Levyllä on tosiaan vain yhdeksän biisiä.
We Want More kääntää taas suuntaa synkemmäksi ja Leave Me Alone jatkaa mollivoittoista jyskytystä. Tempot ovat välillä yllättävän kovia. Alkupuolen kaltaisia täydellä voimalla naamaan iskeviä kertosäkeitä ei enää kuulla, mutta biisit ovat vahvoja.
Feed the Monster on levyn metallisin, jopa ilkeän kuuloinen biisi. Tägtgrenin laulukin pyörii enemmän Hypocrisy- kuin Pain-tunnelmissa. Loppuun kuullaan vielä Sleeping with the Dead, joka ei nyt ole balladi, mutta hitaana ja pitkänä biisinä vähän balladinomainen.
Kertakuuntelun perusteella Pain-fanit saavat tästä varmasti haluamansa ja vähän enemmänkin. Tägtgren on lisännyt uusia mausteita ilmaisuunsa ja laajentanut temposkaalaa niin ylä- kuin alapäästäkin. Nopeimmillaan levy on silkkaa thrashia, mutta raskas ja tarttuva jyräys on yhä pääosassa.
Peter Tägtgrenin laulusuorituksen monipuolisuus ansaitsee erityishuomion. Luulin jo että levyllä olisi vierailevia laulajia, mutta Tägtgren vahvistaa olevansa itse ainoana äänessä.
Biisilista ennakkokuuntelussa 19.2.2011:
1. Let Me Out
2. The Dark
3. Great Pretender
4. You Only Live Twice
5. Dirty Woman
6. We Want More
7. Leave Me Alone
8. Feed the Monster
9. Sleeping with the Dead