”Heartwork oli helvetin kova levy, ja mitä teki 23-vuotias Michael Amott? Lähti omille teilleen” – lue ruotsalaiskitaristin haastattelu

Arch Enemystä ja Carcassista tunnettu kitaristi Michael Amott tuo Spiritual Beggars -yhtyeensä kesällä Jalometalliin. Eikä tässä vielä kaikki, todellakaan.

On helmikuun loppu ja länsiruotsalainen Halmstadin kaupunki elää harvinaisia hetkiä. 60 000 asukkaan paikkakunta on nimittäin saanut erään suuren poikansa kotiin, vaikka tälläkin kerralla vain hetkeksi.

– Viime vuodet ovat olleet melkoista haipakkaa. Tai vuosikymmenet! Viime syyskuussa ehdin olla Halmstadissa sentään vähän pidempään, sillä nauhoitimme paikallisessa studiossa Spiritual Beggarsin uuden albumin, kitaraa haastattelun lomassa näppäilevä Michael ”Mike” Amott kertoo.

– Alkuvuosikin on ollut yhtä lentoa. Tammikuussa lähdin Anaheimiin, missä ohjelmassa olivat NAMM-musiikkimessut, joilla esittelin signature-kitaroitani ja heitin keikan Arch Enemyn kanssa. Sieltä matka jatkui Meksikoon Arch Enemy -kiertueelle.

– Mexico City sai kunnian toimia kolmisensataa konserttia sisältäneen viimeisimmän maailmankiertueemme viimeisenä keikkapaikkana. Soitamme toki ensi kesän loppupuolella esimerkiksi Wackenissa ja Nightwishin kanssa Jämsässä, mutta War Eternal -albumin ydinrundi on kuitenkin nyt päättynyt.

Uuden karheaäänisen solistin Alissa White-Gluzin ensimmäinen Arch Enemy -levytys War Eternal ilmestyi kesäkuussa 2014. Milloin saapuu kymmenes studioalbuminne?

– Joskus ensi vuoden aikana, mutta tarkka aikataulu on vielä hämärän peitossa. Tämä on klisee, mutta yhtyeellä ei ole kiire mihinkään. Julkaisemme levyn sitten, kun meillä on taltioituna pitkäsoitollinen ykkösluokan tavaraa, Amott painottaa.

– Kirjoitusprosessi on jo käynnissä. Kun Meksikon-kiertue päättyi tammikuun lopulla, en kiirehtinyt turhaan takaisin talviseen Skandinaviaan vaan jatkoin matkaa Meksikon itärannikolle Cancúniin. Siellä hurahti kymmenen päivää.

Äkkiseltään kuvittelisin, ettet pelkästään maannut auringossa?

– Teimme duunia aamusta iltaan. Arch Enemyn rumpali Daniel Erlandsson on ProTools-spesialisti, ja taltioin hänen kanssaan muutaman todella lupaavan aihion. Se helpottaa kummasti, kun säveltämistä ei tarvitse aloittaa jatkossa nollapisteestä.

Kirjoittaako loppuvuodesta 2014 ryhmään liittynyt Jeff Loomis kappaleita?

– En tiedä. Arch Enemyn alkutaipaleella sävelsin usein veljeni Christopherin kanssa, mutta hänen lähtönsä jälkeen Arch Enemystä tuli entistä enemmän minun luomukseni.

– Arch Enemy on löytänyt oman juttunsa, täydellisen balanssin raskaan äärimetallin ja melodisemman meiningin välimaastosta. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen se kaveri, joka tuntee Arch Enemyn tyylin salat. Mikäli Jeff kirjoittaa jatkossa tasokasta ja tyyliin sopivaa materiaalia, niin eihän bändi niitä roskakoriin heitä, mutta emme toisaalta käytä mitään väkisinkään.

Hämmentävää tai ei

Mainittu Christopher Amott on paukuttanut Arch Enemy -saluunan ovia 2000-luvulla useampaankin otteeseen, mutta se ei ole pilannut veljesten välejä. Tänä keväänä Amott-kaksikko musisoikin taas yhdessä, tosin Black Earth -otsikon alaisuudessa. Tämä uusvanha bändi on napannut nimensä Arch Enemyn ensialbumista, ja yhtye soittaa toukokuussa tapahtuvan Japanin-kiertueen aikana AE:n kolmen ensimmäisen studiolevytyksen materiaalia vanhan kokoonpanonsa voimin.

– Ensinnäkin, minullahan on Japanin kanssa erityinen suhde – olen vieraillut siellä kymmeniä kertoja – ja myös Arch Enemyn ura käynnistyi Japanista. Ensimmäiset pitkäsoittomme olivat siellä kovia juttuja jo silloin, kun Eurooppa tai USA ei välittänyt meistä paskaakaan, Amott nyökkää.

– Arch Enemy esiintyi viime syksynä Tokion Loud Park -festivaalilla, ja heitimme konsertin päätteeksi jokusen biisin myös varhaisilla albumeillamme laulaneen Johan Liivan ja Christopherin kanssa. Sehän oli pirun hauskaa, ja myös fanien palaute oli kiittävää.

– Kun japanilaispromoottori sitten tiedusteli kiinnostustamme muutamia täysimittaisia old school -keikkoja kohtaan, sehän tuntui mainiolta ajatukselta. Black Earth on siis tavallaan Arch Enemy, mutta emme tietenkään halua käyttää tässä yhteydessä Arch Enemy -nimeä. Nykyinen bändi on mitä on, ja tämä on se vanha versio. Pahoittelen, jos tämä on hämmentävää.

Mikä merkitys mahtaa olla sillä, että bändin perustamisesta ja Black Earth -ensilevystä on kulunut kaksikymmentä vuotta?

– Kuten sanoin, saimme juuri päätökseen satoja keikkoja käsittäneen maailmankiertueen, joten Arch Enemy saa nyt syystäkin levätä hetken.

– Orkesterin kaksikymppisiä on silti mukava juhlistaa, ja voimme esittää Black Earth -kokoonpanolla nimenomaan vanhoja kappaleita, jotka eivät kuulu Arch Enemyn nykyiseen repertuaariin. Mielestäni tämä on todella hieno tapa juhlistaa tasavuosia.

Nähdäänkö Black Earth lavalla muuallakin?

– Enpä usko. Miksi toisimme Black Earthin vaikka Skandinaviaan, missä ihmiset todennäköisesti vain kummastelisivat, että mitähän ihmeen biisejä nämä ovat!

Punkkarista hevariksi

Siirrytäänpä Arch Enemyn varhaisvaiheista vielä varhaisemmaksi, heinäkuussa 1970 syntyneen Michael Amottin musiikillisen herätyksen aikoihin.

– Diggasin rockista jo aivan pikkupoikana. KISS ja Thin Lizzy olivat varhaisia suosikkejani. Kun olin kymmenen, eräs vanhempi kaveri esitteli minulle Sex Pistolsin ja painotti, että nyt me olemme sitten punkkareita, Amott nauraa.

– Discharge, The Exploited ja G.B.H. tulivat pian tutuiksi ja minä olin myyty. Muuten, tuntuu kohtalaisen hämmentävältä, että Dischargelta tulee pian uusi levy!

Milloin tartuit kitaraan?

– 13-vuotiaana. Juuri tuolloin, vuosina 1983–84, raskas musiikki alkoi muuttua kovalla vauhdilla, ja pian heittäydyin täysillä Metallican, Megadethin, Slayerin, Venomin, Kreatorin ja Razorin maailmoihin.

– Ryhdyin myös vaihtamaan undergroundkasetteja samanhenkisten kavereiden kanssa. Tutustuin tätä kautta muun muassa Napalm Deathin, Carcassin ja Extreme Noise Terrorin herroihin.

Milloin perustit ensimmäisen yhtyeesi?

– Joskus 80-luvun puolivälissä. Bänditoiminta oli aluksi hyvin kirjavaa ja yhtyeitä tuli ja meni.

Asiat alkoivat kuitenkin edetä, ja vuonna 1988 perustettu death metal -yhtye Carnage pääsi levyttämäänkin. Talvella 1990 ilmestyneestä Dark Recollections -debyytistä löytyy Discogs.comista 19 erilaista versiota, ja alkuperäisestä vinyylistä joutuu pulittamaan sata euroa.

– Carnage oli oppikoulu. Vasta studiossa tajusin, etteivät kitaristintaitoni olekaan sillä tasolla kuin olin kuvitellut. Siinä tahtoi sitten tulla vähän kiire, kun bändille oli buukattu vain viisi studiopäivää. No, tämän kuulee – myös miksauksesta, Amott naurahtaa.

– Itse asiassa, kun teemme nykyään Arch Enemyn nimmarisessioita, todella monet tuovat myös Dark Recollectionsin allekirjoitettavakseni… Usein nämä ihmiset kommentoivat, että tämä on paras tekemäni albumi.

1990-luvun alussa tuntui, että Ruotsissa on valloillaan isompikin death metal -vallankumous…

– Skene oli oikeasti hyvin pieni. Ydinporukkaan kuului ehkä viisikymmentä tyyppiä, ja minä tunsin heidät kaikki. Keikat tapahtuivat yleensä nuorisotiloissa, ja erityisen hyvin muistan erään iltaman Strömstadissa lähellä Norjan rajaa. Tapahtuman järjesti Jon Nödtveidt. Hän oli silloin 14-vuotias ja soitti Rabbit’s Carrot -nimisessä yhtyeessä Metallica-covereita. Dissectionin meininki olikin sitten vähän toisenlaista!

Jos en olisi päässyt Carcassiin…

Elämä kouli Michael Amottia 90-luvun alkuhetkinä melkoisella tahdilla. Vuoden 1989 lopulla nauhoitettu Dark Recollections ilmestyi seuraavassa helmikuussa, mutta yhtye suli pois samaa tahtia talven lumien kanssa.

– Carnagesta huolimatta en nähnyt tulevaisuuttani Ruotsissa, ja rumpali Mick Harris sattui kysäisemään minua Napalm Deathin toiseksi kitaristiksi. Se kuulosti hyvältä idealta ja ryhdyin treenaamaan Scumin ja From Enslavement to Obliterationin kappaleita kotona korvakuulolta – niinpä niin, korvakuulolta!

– Dark Recollectionsin ilmestymisen jälkeen matkustin Carcassissa ja Napalm Deathissä kitaraa soittaneen Bill Steerin luokse Liverpooliin. Bill näytti minulle, miten ne riffit oikeasti menivät, ja pian osasin suurimman osan Napalm-biiseistä.

Miksi kuitenkin liityit Carcassin jäseneksi?

– Eräänä päivänä Bill ilmoitti aikovansa keskittyä jatkossa vain Carcassiin. Mietin ihmeissäni, että luulin liittyväni Napalm Deathin kakkoskitaristiksi enkä yhtyeen ainoaksi kepittäjäksi. Homman juju oli siinä, että Bill oli mahtava muusikko ja halusin soittaa nimenomaan hänen kanssaan.

– Bill kertoi sitten aikeistaan Napalm Deathin tyypeille, ja myös laulaja Lee Dorrian päätti lähteä. Katsoin, että ei perkele, bändihän hajoaa käsiin. Onneksi Bill ja Jeff [Walker, Carcassin basisti-laulaja] ilmoittivat minun olevan tervetullut myös Carcassin jäseneksi. Se tuntui mahtavalta, sillä Symphonies of Sickness [1989] oli eräs sen ajan suosikkilevyistäni. Se muuten saattaa olla tänäkin päivänä kovin Carcass-albumi, vaikka toki rakastan myös Necroticism – Descanting the Insalubriousia ja Heartworkiä.

Kun liityit Carcassiin, elettiin huhtikuuta 1990 ja Dark Recollectionsin ilmestymisestä oli kulunut vain joitakin viikkoja…

– Se oli todella hämmentävää. Alkuvuoden rämpyttelyt skoonelaisilla nuorisotaloilla vaihtuivat salamannopeasti Carcassin Euroopan-rundiksi sekä Deathin kanssa paiskatuksi jenkkikiertueeksi.

Hämmentävää on sekin, että poistuit Carcassin vahvuudesta Heartwork-levytyssessioiden perään, siis vain kolmen vuoden palvelusajan jälkeen.

– Olen itsekin miettinyt niitä aikoja silloin tällöin. Heartwork oli helvetin kova levy, ja mitä teki 23-vuotias Michael Amott? Lähti omille teilleen ja hyppäsi tyhjän päälle, kitaristi nauraa.

– No, totta puhuakseni, halusin olla oman laivani kapteeni. Carcass oli ja on Billin ja Jeffin yhtye, ja niin sen pitääkin olla. Haaveilin säveltämisestä, sovittamisesta, tekstittämisestä, tuottamisesta ja päätösten tekemisestä. Carcass ei enää tuonut tarvittavaa tyydytystä, vaikka rakastinkin sitä musiikkia. Olen myös ikuisesti kiitollinen Billille ja Jeffille, sillä ilman heidän kutsuaan… Niin, jos en olisi päässyt Carcassin kitaristiksi, mitähän minulle olisi tapahtunut?

Bill ja Jeff taitavat olla vastavuoroisesti kiitollisia sinulle. Vuonna 1995 hajonnut Carcass palasi lavoille kesällä 2008, sinun sinnikkyytesi ansiosta.

– Tosiaan, painotin heille todella monta kertaa, että olisipa hienoa soittaa taas Carcassin biisejä livenä. Lopulta Bill ja Jeff innostuivat. Alkuperäinen ajatuksemme oli tehdä Euroopassa kuusi tai kahdeksan festivaalikeikkaa, mutta hommahan paisui aivan toisiin mittasuhteisiin. Kolme vuotta myöhemmin olimme paiskanneet hurjan määrän festareita ja tehneet pitkiä kiertueita USA:ssa ja Etelä-Amerikassa.

Carcassin paluualbumi Surgical Steel ilmestyi vuonna 2013. Tässä vaiheessa olit kuitenkin jättäytynyt pois kyydistä.

– Arch Enemy oli hiljalleen joutumassa sivuraiteille Carcass-keikkojen takia. En voinut enää jatkaa Carcassin riveissä, sillä Arch Enemy on kuitenkin se rakkain lapseni.

– Eiköhän maailma ole muutenkin parempi paikka tällaisena? Nyt meillä on Carcass ja Arch Enemy, ja kummatkin yhtyeet voivat toimia ilman painolasteja.

Millaisia ajatuksia Surgical Steel herättää?

– En ole kuullut koko levyä, mutta hajanaiset otokset ovat vakuuttaneet. Joku voi kummastella tätä, mutta en nykyään kuuntele mitään uudempaa metallia.

– Tein taannoin Saksassa erään lehtijutun, jossa kuunneltiin kymmentä biisiä ja arvailtiin niiden esittäjiä. Eräs kappaleista oli poimittu Surgical Steeliltä, mutta en tunnistanut yhtyettä. Se tuntui koomiselta.

Aina jammailua

Toinen Michael Amottin lempilapsista on nimeltään Spiritual Beggars. Vuonna 1992 alkunsa saaneen, tarttuvaa hard-, classic- ja stoner rockia esittävän yhtyeen diskografiasta löytyy jo yhdeksän albumia.

– Kun lähdin Carcassista, aloin tutkia vanhempaa rockia. Black Sabbath, Uriah Heep ja kumppanit olivat tietenkin tuttuja, mutta kohta löysin muun muassa Captain Beyondin, Three Man Armyn, The Groundhogsin ja Cactusin, Amott aloittaa.

– Päätin sitten perustaa samantyylisen bändin, mutta Spiritual Beggarsin alkuajat olivat melkoista hapuilua. En oikein tiennyt, miten sellaisia biisejä tehdään… Tavallaan minun piti opetella soittamaan uudelleen. Homma oli täysin undergroundpohjaista parin kolmen ensimmäisen vuoden ajan, eikä yhtye ole muulloinkaan kasvanut isoksi.
Kertoo jotakin, että Spiritual Beggars on pysynyt kasassa melkein neljännesvuosisadan…

– Tällaisen musiikin soittaminen on älyttömän hauskaa ja bändi lakkaa olemasta vasta kuoltuani, jos silloinkaan. Aina kun Arch Enemyllä on hiljaisempaa, kokoonnumme jammailemaan. Aina.

– Siinä sivussa syntyi uusi albumimme Sunrise to Sundown. Meillä oli joitakin hyvin alustavia aihioita, mutta emme olleet millään tavoin valmiita levyttämään. Uuden materiaalin treenaaminen, siis ”treenaaminen”, oli käytännössä keskustelua. ”Hei, muistatko sen demon vuodelta 2012, sehän voisi sopia tälle levylle” ja niin edelleen.

Livemäinen Sunrise to Sundown soundaa helvetin hyvältä.

– Sehän on livelevy. Menimme yhteen huoneeseen ja annoimme palaa. Saimme noin puolet levyn materiaalista talteen ensimmäisellä otolla. Loput ovat kakkosottoja. Olemmekohan me viimein oppineet soittamaan, Amott hymyilee.

– Albumista tuli myös aikaisempaa monipuolisempi, sillä muut jäsenet kirjoittivat useita biisejä. Periltä [Wiberg, koskettimet] tuli kaksi kokonaista kappaletta, ja lisäksi tein hänen kanssaan pari yhteisbiisiä, muun muassa Dark Light Childin. Rumpalimme [Ludwig Witt] taas kirjoitti kokonaan laulut Hard Road ja Southern Star. Omista biiseistäni esimerkiksi I Turn to Stone on puolestaan peräisin jo vuodelta 2002.

Spiritual Beggars kiertää Eurooppaa maalis-huhtikuussa (ja soittaa Oulun Jalometallissa heinäkuussa), Black Earth rundaa Japanissa loppukeväästä ja seuraavaa levyä valmisteleva Arch Enemy aktivoituu elokuussa. Onko sinulla muita suunnitelmia?

– Pitäisikö olla? No, en esimerkiksi haaveile soololevystä, kitaristi nauraa.

– Kun julkaisimme Necroticism – Descanting the Insalubriousin syksyllä 1991, muistan meidän keskustelleen, että ”alavireörinä ja blastbeat taitavat olla tämän hetken juttuja, ei tällaista kukaan tee enää kymmenen vuoden kuluttua”. Tässä valossa olen oikeasti positiivisesti yllättynyt, että oma urani on edelleen hyvällä mallilla vuonna 2016!

– En viitsi murehtia tulevia aikoja vaan annan asioiden edetä omalla painollaan. Katso vaikka Lemmy Kilmisteriä, kaikkien rockmuusikoiden sankaria: hän veti täysillä loppuun asti. Ehkä minullekin käy niin hyvin?

Viimeiseksi: mikä on tärkein bänditoiminnasta oppimasi asia?

– Tee sitä mitä haluat äläkä välitä muista pätkän vertaa. Tärkeintä on rakastaa omaa juttua. Minä olen nykyään juuri tuollainen kaveri: todella itsekäs rakastaja!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.