Heitetään tittelit pois – haastattelussa metallin moniottelija Jussi Helenius

Kulttuuri tarvitsee ihmisiä, jotka tuottavat sitä sielunpalolla, joka erottaa harrastuksen elämäntavasta. Turun metallipiireistä tuttu Jussi Helenius on sellainen tyyppi.

Turussa vuonna 1977 syntynyt Helenius oli lapsi 80-luvun hard rock -buumin aikaan. Ensimmäinen hänelle tärkeä metallialbumi tuli genren obskuurista päästä: saksalaisen Running Wildin Port Royal (1988).

– Kaveri voitti sen paikallisradion kilpailussa. Ihmettelin, että mikä sellainen voi olla, en ollut edes nimeä kuullut. Tuntui siistiltä, että oli bändejä, joita kaikki muut eivät kuunnelleet.

1990-luvun alussa Helenius löysi death metalin, ja meininki meni ehdottomaksi.

– Äänitin sitä kaikille kaseteille, joilla ei ennestään ollut örinäbändejä. Musiikin piti olla aina vain rankempaa, ja äärimmäisyys viehätti myös ulkomusiikillisissa jutuissa.

Vuodesta 1992 alkaen Helenius oli aktiivinen toimija metallin tape trading -skenessä. Hänellä oli kasetinvaihtokavereita eri puolilla maailmaa Islannista Costa Ricaan. Underground tuli tutuksi fanzinejen ja demojen kautta.

Hän on edelleen sillä tiellä. Jussi on ollut bändeissä ja töissä levykaupassa, järjestänyt tapahtumia ja kirjoittanut musiikista. Nimityksiä hän ei silti kaipaa.

– Tittelit ovat liian virallisia. Näitä hommia ei pidä tehdä siksi, että voisi sanoa olevansa jotakin.
Heitetään siis tittelit pois. Annetaan tekojen puhua puolestaan.

Bändeissä

Kun aletaan puhua bändeistä, Helenius tekee selväksi, ettei ole muusikko. Sellainen osaisi tehdä biisejä jollakin soittimella, kuten triangelilla.

Oli mikä oli, Jussi on laulanut bändeissä 16-vuotiaasta. Alla on aina ollut yhtye tai pari.

Ensimmäisenä oikeana bändinään hän pitää 1994 perustettua Crimson Midwinteriä. Bändi soitti puolenkymmentä keikkaa, yhden ensimmäisen Tuskan ensimmäisenä bändinä. Black/death metal -yhtyeen demokasettia levitettiin maailmalle kaikkiaan 800 kappaletta.

Vuonna 1998 ruotsalainen Black Mark julkaisi Crimson Midwinterin ainoan albumin, Random Chaosin.

– Myynneistä ei ole mitään havaintoa, mutta sen ikäisenä oli siistiä olla samalla lafkalla Bathoryn ja Edge of Sanityn kanssa. Levyä diggaan vieläkin, vaikka sille jäikin mokia.

Crimson Midwinterin jälkeen Helenius vaikutti noin vuoden ajan toimineessa Deathimagessä, joka teki muutaman keikan. Seuraavassa bändissä, Primitivessä, hän lauloi parikymmentä keikkaa ja levytti Reactions-ep:n.

– Sitten mua pyydettiin Luciferaseen, jonka death metal tuntui kiinnostavalta. Joissain Luciferasen keikoissa oli ihan pointtiakin. Soitettiin Tuskan jatkoklubilla ja Therionin lämppärinä. Vuonna 2003 me tehtiin split-ep Exit Woundsin kanssa.

Kun Luciferase alkoi hiipua 2000-luvun puolivälissä, Helenius päätyi pahamaineisen Hellboxin jäseneksi. Venom-coverbändinä aloittanut Hellbox jatkoi konstailematonta linjaa omilla biiseillä. Se sopi Jussille.

– Olen laulajana ja sanoittajana helvetin simppeli ja suoraviivainen. Progemmat riffit miellän soittokohdiksi, joihin ei tule laulua.

Seuraavaksi tulivat bändit, joissa Helenius on edelleen. Vanhan koulun thrashiä soittava Axegressor perustettiin vuonna 2006. Vuotta myöhemmin koottiin Cannibal Accident, studioprojekti, josta tuli vahingossa keikkaileva grindbändi.

Omaa materiaalia soittavien bändien lisäksi Helenius on laulanut Slayer-covereita The Slaytanicsissä ja klassikkothrashiä Bay Area Teutonicsissa. Hellbox-miehistöllä toteutettiin Bathory-tribuuttikeikka, jonka tuotot menivät hyväntekeväisyyteen.

– Tunnen kuuluvani old school -osastoon vähintään parin genren kautta. Se on leimannut bändejänikin. Punkmetalli, grind ja thrash ovat vanhan koulukunnan musaa.

Axegressorin kolmas albumi Last ilmestyi viime kesänä. Huhtikuussa on edessä yhtyeen toinen Euroopan-kiertue.

– Olen keikkaillut ja äänitellyt Suomessa kauan ja paljon. Jatkossa olisi kiva päästä näkemään enemmän muiden maiden meininkiä.

Keikoilla

Helenius on järjestänyt paljon metallitapahtumia. Promoottori-sanaa hän kuitenkin vierastaa, kun ei ole mikään lankojenvetelijätyyppi.

– Olen tehnyt keikkojen järkkäämisessä vaikka mitä: liimannut julisteita, ajanut autoa, majoittanut bändejä, hommannut lentoja ja niin edelleen.

Hän ei ole halunnut tehdä tapahtumien järjestämisestä itselleen ammattia, koska se olisi edellyttänyt kompromisseja. Silloin pitäisi järjestää muitakin kuin oman lempimusiikin keikkoja.

– Ensimmäiset keikat järjestin Primitivessä ollessani Turun vanhalla TVO:lla ja Tunalla eli Turun nuorisoasemalla. Tekemällä se pikkuhiljaa valkeni, miten hommat hoidetaan.

Vuonna 1999 Helenius liittyi West Coast Holocaust -yhdistykseen. WCH järjesti Turun seudulla paljon tapahtumia, kunnes lopetti toimintansa vuonna 2011.

– Ensimmäisellä WCH-keikalla – silloin tosin toimittiin vielä Lyhyt elämä lapselle ry:n nimellä – mentiin perse edellä puuhun ja lyötiin päätä seinään. Bassokaappi puuttui, ja miksaaja heitteli voltteja ympäri salia ilman paitaa ja tuhannen päissään. Viimeinen bändi ehti soittaa vartin, kun huvilupa loppui. Oppirahat tuli maksettua.

2000-luvun puolivälissä Suomessa jylläsi metallibuumi, jonka myötä yllättävätkin bändit saattoivat nousta levymyyntilistoille. Se ei kuitenkaan aina realisoitunut lipunmyynnissä.

– Joskus piti maksaa keikkapalkkiot oman asunnon vuokrarahoilla. Mutta ei se siihen kaatunut. Sitä vain maksoi vuokraa kuukauden myöhässä niin kauan, että tilit oli tasattu.

WCH:n toiminta pyöri omillaan viiden tai kuuden vuoden ajan. Parin viimeisen kiertueen kulut oli kuitenkin maksettava henkilökohtaisella pankkilainalla.

– Eihän tässä ole järkeä, jos katsotaan työn ja palkan suhdetta. Mutta tärkeimpiä ovatkin ne pienet jutut. Oli kivaa, kun TVO oli täynnä Skepticismin faneja, tai kun kaverit hehkuttivat, kuinka siistiä on, että me hommataan niiden lempibändi Katatonia Suomeen. Sellainen tekee hommasta mielekästä.

WCH:n backline on nyt Metallihelvetin käytössä, ja Helenius on edelleen mukana keikkakuvioissa. Hän kuvaa tekemisiään asiallisesti hoidetuksi undergroundtoiminnaksi. Elämäntapa ei palkitse rahalla, mutta muuten kyllä.

– Axegressorin keikalla Romaniassa tapasin yhden jannun, joka on järkännyt siellä keikkoja yli kaksitoista vuotta. Se oli kuin mun peilikuva. Bukarestin meikä.

Kirjoittamassa

Rocktoimittajaksikaan Heleniusta ei arvaa nimittää, vaikka on hän tehnyt näitäkin hommia.

Kiinnostus kieleen ja kyky käyttää kynää on tullut osin verenperintönä. Jussin äiti ja isoäiti ovat äidinkielenopettajia. Sanoituksia Jussi on kirjoittanut kymmenvuotiaasta lähtien.

Helenius tilasi ensimmäiset fanzinet Rumban ilmoituspalstan kautta. Pienlehtien välissä oli flyereita, joista saattoi tilata lisää zinejä, ja niin tie undergroundmediaan aukesi.

Kun oman lehden teko alkoi kiinnostaa 90-luvun lopulla, internet oli jo tehnyt kopiokoneista tarpeettomia.

– Yksi kaveri osasi atk-nörtteillä, joten me perustettiin nettilehti Metal Elite. Sitä tehtiin noin vuosi.

Helenius kirjoitti jonkin aikaa myös Quadriviumiin, ja vuonna 1999 hänestä tuli Suen avustaja.

– Tein Suelle aika paljon festari- ja keikkaraportteja. Oli tietenkin siistiä päästä katsomaan bändejä ilmaiseksi. Kirjoitin myös haastattelujuttuja.

Running Wildia haastatellessa Heleniuksen elämän metalliympyrä sulkeutui, ja Martin Walkyierin kanssa keskustellessa pääsi puhumaan sanoittajaesikuvalle. Myös Bathoryn legendaarisen luotsin jututtaminen jäi mieleen.

– Toivottavasti se oli Quorthon, koska se kuulemma pani joskus kavereitaan antamaan puhelinhaastatteluja. No, kukaan ei voi toisinkaan todistaa!

Metallista kirjoittaminen jäi muutaman aktiivisen vuoden jälkeen.

– Muiden kiireiden takia en pystynyt pitämään kiinni deadlineista. Se alkoi vituttaa itseä, ja peli piti puhaltaa poikki.

Levykaupassa

Jussi Helenius elää myymällä musiikkia. Hän on Turun Levykauppa Äxän myymäläpäällikkö, vaikka sekin nimike kalskahtaa turhan viralliselta.

– Ikinä en ole oikeita töitä tehnyt. Levykaupassa olen hengaillut, kuunnellut musaa High Fidelity -tyyliin, hän naurahtaa sarkastisesti ja jatkaa sitten vakavissaan:

– Teen levykaupassa töitä niin kuin muutenkin musa­hommissa. Enemmän kuin tarvitsisi.

Mieleenpainuva ensikosketus levykaupan arkeen tuli kauppaopiston työharjoittelussa.

– Omistaja tuli töihin pitkän viikonlopun jälkeen ja sammui saman tien vessaan – onneksi housut jalassa. Sitten eka asiakas tuli sisään. Mun piti alkaa töihin, vaikka en tiennyt mistään mitään.

Ensimmäisen oikean työpaikkansa Helenius sai toisesta kaupasta, Turun legendaarisesta Kane Recordsista. Sitten Levykauppa Äxän Jyri Lipponen otti Heleniukseen yhteyttä ja pyysi tätä Turkuun perustettavan kaupan myymäläpäälliköksi.

– Suen porukat olivat suositelleet mua Lipposelle. Niin perustettiin Turun Levykauppa Äx, joka täytti äskettäin kymmenen vuotta.

Heleniuksen omassa kokoelmassa on noin 11 000 äänitettä. Vinyylejä löytyy noin kolmetuhatta, cd-levyjä kuutisentuhatta ja loput ovat kasetteja.

– Äänilevyjä on turhaa glorifioida liikaa, mutta katson niitä kyllä old school -kulmasta. Olen saanut pari sellaista työhakemusta, jossa hakija kertoo niin ja niin monen tuhannen biisin musiikkikokoelmastaan. Ei tuolla ole merkitystä siihen, onko tyyppi hyvä työntekijä tai kova musadiggari, mutta tuntuu se silti vieraalta.

Rakkaudesta lajiin tehty kulttuurityö on kasvattanut laajan kontaktiverkoston.

– Undergroundyhteyksistä on ollut hyötyä kaupan palveluille ja valikoimalle, Helenius sanoo. – Osittain niiden kytkösten ansiosta esimerkiksi äärimmäistä underground black metalia on nähty Suomen virallisella listalla.

Sanohan lopuksi, miksi sinun kaltaisiasi ihmisiä saa sanoa, kun tittelit eivät kerran käy?

– Idiooteiksi.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2015 (#125).