”Hikisiä ja miehisiä rock’n’roll-bändejä täytyy olla” – haastattelussa Poison Whiskyn Taneli Jarva ja Maike Valanne

Kuinka löytää kadonnut biisintekemisen into? Esikoisalbuminsa äärellä olevan Poison Whiskyn Taneli Jarvan ja Maike Valanteen mukaan palaamalla perusasioihin, niihin vaikutteisiin, jotka ovat lähinnä sydäntä. Loppu tulee kuin itsestään.

Kuva: Mika Vuoto

Pöydän ääressä istuu kaksi muusikkoa, joiden innostuneisuudesta voisi kuvitella, että kossit olisivat heittäytymässä ensi kertaa levyttäviksi artisteiksi. Tosiasiassa Maike Valanne teki debyyttinsä vuonna 1988 hc-thrashjyrä Faff-Beyn ep:llä S/M Party. Taneli Jarva hyppäsi Sentencedin kyytiin 16-vuotiaana vuonna 1991. Oulusta maailmalle lähteneillä jässiköillä on siis yhteensä lähes 60 vuoden kokemus metallibändeissä soittamisesta.

Syynä intoon on ensilevynsä julkaiseva Poison Whisky. Southern rockiin viittaavan nimen takaa löytyy huomattavasti primitiivisempää räimettä tuuttaava porukka. Trio haluaa pitää homman simppelinä, ja vahvasti Motörheadin perintöä vaaliva soundi terästetään vahvan suoraviivaisella hardcorepunk-twistillä. Lopputulos on juuri niin tukevaa ja alkukantaista paukutusta kuin sopii olettaa.

Kitaristi Valanne ja basisti-laulajan tontin pitkän tauon jälkeen haltuun ottanut Jarva ovat olleet ennenkin saman bändin riveissä. The Black Leaguen pitkä ja vaiherikas ura tuli tiensä päähän vuonna 2014, viisi vuotta viimeiseksi jääneen Ghost Brothel -albumin perään. Tämän jälkeen kummallakin oli palavin inspiraatio hakusessa, ja etenkin Jarva korostaa, että hänellä ei ollut enää mitään intressiä omien biisien tekoon. Uuden bändin perustamisen sijaan hän pompotti bassoa tyytyväisen rivimiehen roolissa punkyhtye Then Came Bronsonissa. Oikean hetken tultua kipinä alkoi kuitenkin kyteä.

– Oli tarkoitus aloittaa nimenomaan puhtaalta pöydältä, koska meillä ei ollut oikeastaan mitään valmiina. Saatiin halpa treenikämppä ja ajattelin, että perkele, nyt on aika tehdä tämä. Halusin, ettei tällä ole Liigan kanssa muuta tekemistä kuin se, että tässä on kaksi samaa jätkää.

– Meillä tuli tänä vuonna täyteen 20 vuotta musan tekemistä kimpassa, Maike jatkaa. – Siinä oli jo pohjaa. Oli puhe Tanen kanssa, että palataan asiaan sitten kun jommallakummalla on asiaa. Tehdään jotain uutta. Tane sitten otti yhteyttä, ja kun oli kunnon rumpalikin mielessä, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä.

”Kunnon rumpali” on Christian Schäfer, joka on asunut kymmenen vuotta Suomessa, vaikka miehen virallinen osoite on kotimaassaan Saksassa. Rumpukoulut kummassakin maassa takaavat, että yhdessä treenaaminen onnistuu. Eikä Schäfer jää Motörhead-fanituksessaan kanssamuusikoistaan jälkeen: Jarva on hakannut Motörhead-aiheisia tatuointeja Schäferin vatsanahkaan, ja rumpalin pojan nimikin on Lemmy.

Taneli sanoo, ettei hänellä ollut suurta visiota yhtyeen linjasta, vaikka ”tällaisesta bändistä” oli Maiken kanssa joskus puhuttukin. Joitain uusia temppuja oli vanhankin koiran silti keksittävä. Biisien piti olla mahdollisimman yksinkertaisia, mikä vaati totuttelemista.

– Jokaisella Liigan levyllä on liikaa biisejä ja jokaisessa biisissä liikaa osia, minuutteja, raitoja ja sälää. Toki Liigankin kanssa kokeiltiin yksinkertaisempaa lähestymistapaa Man’s Ruin -levyllä. Mulle henkilökohtaisesti ja varmaan kaikille muillekin Lemmyn lähtö oli ground zero. Se pisti arvioimaan uudelleen omat musiikilliset arvot. Ainoa sääntö tähän bändiin oli, että biisissä pitää olla kaksi, maksimissaan kolme hyvää riffiä. Pitää yrittää kiteyttää se puhdas voima, mikä ei tietenkään ole helppo laji.

Epäsosiaaliset juopot

Musiikillisen tribuutin tekeminen Motörheadin kaltaiselle ikonille on tulenarkaa ja vaikeaa puuhaa. Alkuperäisen kanssa ei kannata lähteä kilpasille, mutta trio on hakenut vanhaan Motörheadiin selkeää kytkyä niin soundillisesti kuin biisien yksityiskohdissa, kuten Never Give In -kappaleen tutusti rynnivässä bassointrossa.

– Totta kai se on ihan selkeä tribuutti, ei plagiaatti, Taneli painottaa. – Jännä juttu, kun mä luulin tehneeni siitä GBH-tyyppisen biisin, mutta siitä tuli tollainen. Biisin teossa oli niin paljon orgaanista bändikemiaa, että en muista koskaan olleen. 

Lemmy-meiningin lisäksi kaksikko kokee olennaisiksi vaikutteikseen punkin ja vanhan liiton hardcoren.

– Maikella on historia Terveissä Käsissä, ja itse olen kuunnellut viime vuodet enemmän Poison Ideaa, Anti-Cimexiä, Antiseeniä ja tämmöistä kuin modernia metallia. Halusin raskasta, nopeaa ja yksinkertaista kamaa, mutta en halunnut tehdä tällä bändillä heviä, Taneli sanoo.

Poison Whiskey on kaksikon syvästi ihaileman Lynyrd Skynyrdin biisi, ja The Black Leaguen myöhäisemmästä tuotannosta löytyy musiikillista vertailukohtaa ”Lynnäreihin”. Miksi siis tällainen nimi nyt, kun vaikutteet ovat tyystin päinvastaisessa suunnassa?

– Mun ensimmäinen ”oikea” bändi Jarodiaksen, vanhan Faff-Bey-rumpalin, kanssa oli southern rock -yhtye nimeltä Poison Whiskey. Laulettiin 15–16-vuotiaina naisista ja viskistä, vaikka kummastakaan ei ollut mitään tietoa. Yritettiin apinoida Lynyrd Skynyrdiä surkealla menestyksellä. Siitä olin kertonut Tanellekin vuosien varrella. 

– Mulla oli varmaan 20 nimiehdotusta ja Maikella siihen puolet lisää, toinen toistaan paskempia. Mä halusin, että bändin nimeksi tulee Antisocial Drunks. Maike oli sitä mieltä, että se kuulostaa liikaa Amerikan Klamydialta. Ehkä se oli oikeassa, Taneli sanoo. – Jossain vaiheessa meni hermot. No, miksei se voisi olla Poison Whisky, mutta otetaan se e-kirjain pois, ettei se ole Skynyrdiä. Koska tässä bändissä ei ole Skynyrdiä.

– Mutta täällähän se on, Maike sanoo ja taputtaa sydänalaansa.

– Tarkoitus oli, että southern rockia ei tehdä, koska sitä on tehty jo aiemmin. Ja ihan ansiokkaasti, jos saan sanoa, Taneli jatkaa. – Kyllästyin siihen mikin varressa keekoiluun. Sisäistä Danzigia tai David Coverdalea ei enää ollut. Ajattelin, että olen eläkkeellä lauluhommista, mutta palasin basistiksi 18 vuoden tauon jälkeen Luttisen Kimmon nelikymppisillä, kun soitettiin Impaledia. Tajusin että diggailen tästä, halusin olla taas basisti-laulaja. Ja silloin pitää olla yksinkertaista.

Sessiomiehinä punkkia ja death metalia

Jos palataan vielä hetkiseksi ajassa taaksepäin, niin millainen soittajien sielunmaisema oli, kun takana oli innostuksen puutteeseen nuukahtanut pitkäikäinen bändi? Ghost Brothel ilmestyi ja katosi sen jälkeen lähes jälkiä jättämättä. Tällainen tuskin on ideaalitilanne viritellä uutta musiikkia.

– Siinä meni pitkä aika, Maike myöntää. – Me tehtiin vähän keikkoja ja yritettiin vääntää jotain uusia biisejä. Tuskasteltiin lähinnä sen kanssa, että meillä oli perkeleen hyvä levy, tehtiin sen eteen helvetisti töitä ja sitten se upposi suohon. 

– Se oli todellinen antikliimaksi, Taneli puistelee päätään. – Sitä tehtiin kolmen vuoden ajan, mikä on itsessään täyttä järjettömyyttä, jos ei ole Metallica. Meillä oli mahdollisuus asua studiossa ja me myös tehtiin niin. Kun levy ilmestyi, olin jo saanut siitä tarpeekseni. Lopulta homma kyrvähti siihen, että jakeluyhtiö Edel myytiin Playgroundille. Mulle tuli puhelinsoitto, että on tullut vähän muutoksia. Meillä on 300 kappaletta näitä teidän levyjä täällä. Voidaan heittää ne roskalavalle tai saat lunastaa ne eurolla kappale. Mulla on sitä edelleen kellarin häkkivarastossa aika monta kappaletta.

Taneli soitti bassoa Then Came Bronsonissa ja varsin tuntemattomaksi jääneessä Napoleonsissa. Maike hoiteli samaa instrumenttia henkiin herätetyssä Death Tripissä.

– Olin soittanut pojasta asti skittaa ja aina oli ollut joku bändikuvio. Nyt takki tyhjeni täysin. En koskenutkaan kitaraan pariin vuoteen, Maike kertoo. – Tehtiin Death Tripin levy, joka tuli viime vuonna, ja keikkailtiin vähän. Se teki helvetin hyvää. Kun tartuin Poison Whiskyn tiimoilta taas kitaraan, oli samanlainen into kuin silloin, kun olin ostanut ensimmäisen sähkökitaran joskus 15-vuotiaana. On tärkeää, että löytää sen oikean fiiliksen. Soittaminen oli mulle jossain vaiheessa pakkopiimää. Nyt on taas into ihan pinkeänä.

– Liigan viimeisen levyn jälkeen yritettiin pitää hommaa yllä ja mä olin tehnyt about levyllisen biisejä. Niistä muutamia yritettiin kokeilla ja huomasin, että se kama ei vaan tuntunut oikealta, Taneli sanoo. – Kuuntelin siihen aikaan doomia, Electric Wizardia, Sleepiä ja tietysti Sabbathia. Muutamien treenien jälkeen huomasin, että tämä ei kuulu asiaan. Sitten vaan dumppasin ne biisit. Ajattelin, että ehkä mä olen nyt eläkkeellä. Meni varmaan viisi vuotta, etten kokenut minkäänlaista tarvetta tehdä biisejä ja vielä vähemmän sanoituksia.

– Yhden death metal -bändin levylle mä soitin bassot, Taneli muistaa. – Tatuointiystäväni Tas – joka muuten soitti muutaman vuoden bassoa Electric Wizardissa – halusi perustaa projektin ja kysyi hirveänä Impaled-fanina, haluanko soittaa siinä. Totta kai! Meilissä tuli kolme biisiä. Se oli sellaista Possessedin ja vanhan Slayerin tyylistä mättöä. Ja kun mä olin luvannut, niin sieltä tuli yhtäkkiä seitsemän failia lisää. No, treenasin yhden illan, vuokrasin pienen nyrkkipajan Keravalta ja nauhoitettiin kuudessa tunnissa albumillinen Diavolosta. Se oli semmoinen bändi. Olen tavannut puolet sen kokoonpanosta.  

Kerjuulle ei lähdetä

Poison Whiskyssä on pidetty matalaa profiilia. Infoa bändistä on tihkunut niukanlaisesti, ja ensimmäinen keikka soitettiin levyn ilmestymisen kunniaksi vasta hiljan.

– Levyllinen matskua oli valmiina jo viime kesänä. Eihän me sieltä kellarista olla mihinkään liikuttu. Ei olla ruvettu vetämään mitään pitseriarundia, Maike linjaa.

– Ei ehkä jaksa lähteä enää vaikeamman kautta, Taneli komppaa. – Jos oikein kyynisesti ajatellaan, niin tämä on meikäläisen toinen comeback! Jos tulee hyviä keikkaideoita, ajatukset otetaan vastaan ja lähdetään ihan lämmöllä soittelemaan, mutta ei tällä iällä ihan ilmaiseksi kuitenkaan.

Jarva ja Valanne ryhtyvät muistelemaan riemastuneina nuoruutensa keikkapaikkoja. Oli nuorisotaloja, työväentaloja ja urheilutaloja. Terveet Kädet kulki rundeilla bussilla oman PA:n kanssa. Musiikkibisnes on totisesti muuttunut noista päivistä.

– Musiikkibisnestä ei perinteisessä mielessä ole enää olemassa, Taneli muistuttaa. – Tässä maassa ei ole montaa rokkibändiä, jotka voi kutsua musiikkinsa tekemistä miksikään muuksi kuin omaksi iloksi tai pakkomielteeksi. Itsekin olen soittanut 90-luvun nuoruusvuosina bändissä, joka on myynyt käsittääkseni satatuhatta levyä (Sentencedin kokonaismyynti on yli miljoona albumia, toim. huom.). Täytyy vain ymmärtää, että se ei resonoi nykypäivänä millään tavalla. Jos haluaa tehdä musiikkia, sitä on tehtävä ihan eri lähtökohdista ja siihen ei kuulu rajattomat studiobudjetit, jotka me ollaan Maiken kanssa saatu onneksi kokea. Niihin aikoihin ei ole paluuta. Mutta nykyaikana voidaan tehdä parempi levy kolmessa päivässä kuin joskus kolmessa vuodessa. Se on paluu ruotuun!

– Nyt sellainen tyhjänpäiväinen häslääminen ja värkkääminen on pois ja keskitytään itse asiaan, Maike täydentää.

– Jos on intohimo johonkin hommaan, niin teet kun sitä on. Jos sitä ei ole, niin et tee, Taneli pistää. – Sen takia mekin oltiin tekemättä tässä välillä. Tässä musiikillisessa maailmantilanteessa on joko kustannettava levynteko itse tai lähdettävä kerjuulle johonkin internetiin ja yritettävä sälyttää vastuu musiikin kustantamisesta kuuntelijoille. Mieluummin mä teen sen itse. 

Poison Whiskyn nimeä kantava albumi ilmestyy vinyylinä charmantisti nimettyjen Lattamoro Productionsin sekä Keravan äänen ja levyn yhteisproduktiona. Cd:n ja kasetin julkaisee ruotsalainen SouthCoast, ”asiallisen death metal -miehen viritys”. Tästä parivaljakosta on kuitenkin turha kaivaa katkeruutta. Mennyt on mennyttä, nyt pitää sopeutua vallitsevaan tilaan.

– Ollaan realisteja, Taneli tokaisee.

Kun vitutuksen pato repeää

Poison Whiskyn esikoisen tekstejä tiiraillessa huomio kiinnittyy siihen, että sanoittajaa on selvästi vituttanut asia jos toinenkin.

– Eikös se niin mene, että mitään taidetta ei synny siitä, jos on tyytyväinen ja kylläinen? teksteistä vastaava Taneli kysyy. – Ainahan se on jonkinlaisesta turbulenssista syntynyt. Siksi multa ei moneen vuoteen lyriikkaa syntynytkään, kun oma siviilielämä on ollut mallillaan. Ei ole angstia tai kipukohtia. Mutta siinä vaiheessa, kun rupesi tekemään tällaista äkäistä musiikkia, aivot taantui primäärille asteelle. Vitutus alkoi äkkiä kumpuamaan.

Taneli kaivaa taskustaan puhelimen, josta löytyy 82 biisiaihiota: Thrown out of the Bar, Ain’t Looking for Love, Down for the Dirt Nap, Backstabbing Motherfucker, Last Hope, Karma Is a Bitch… 

– Kun pato aukesi, tekstiä alkoi syntyä. Olen lähtökohtaisesti mukava ja helposti lähestyttävä ihminen, jolla on optimistinen elämänkatsomus. Mun mielestä jokainen ihminen on hyvä kunnes toisin todistetaan. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin kaikkia niitä kusipäitä, joita olen elämäni aikana kohdannut. Niitä, jotka on jollain tavalla yrittänyt vaikuttaa mun tai mun lähellä olevien ihmisten elämään. Sitä tavaraa alkoi tulla, tällaisia muutaman rivin hentoja haikuja.

Yksi kiinnostavimmista teksteistä on Eaten by Wolves, joka on selkeästi jonkinlainen kommentti pahuuden kaupallistamisesta.

– Kuulemma Hennes & Mauritzissa myytiin joku vuosi sitten paitoja, jossa oli käännetty risti. Biisi on vastaveto ja selitys sille, että kaikki ei voi olla noitia tai paholaisen kanssa flirttailijoita. Ne jotka tietää, ne tietää, ja muiden on parempi pitää turpansa kiinni.

Liekö sellaista kapinaa enää olemassakaan, jonka varjolla ei voisi tienata rahaa?

– Miltähän oikeista bikereista tuntuu, kun tuolla hiihtää tyyppejä Sons of Anarchy -liivit päällä? Kaikki ääriliikkeet kaupallistetaan ja niistä tulee semitrendipelleilyä. Ei ole enää montaa ääri-ilmiötä, jota ei olisi hyväksikäytetty tällä tavalla.

Poison Whisky tarjoaa ”perusmusaa” sanan positiivisessa merkityksessä. Sellaista on tehty maailmansivu, eikä tälläkään triolla ole pienintäkään tarkoitusta uudistaa genrekenttää. Mikä ihme siis erottaa tällaisen simppelin mätön saralla jyvät akanoista? Poison Whiskyllä on kyllä karismaa ja kokemusta, mutta voiko nuorella iällä edes saavuttaa samaa tekemisen tahtotilaa?

– Kyllä saa melko seppä olla, Maike arvelee. Taneli on samaa mieltä:

– Ei nykypäivänä. Kyllä ne kaikki parhaat klassikot on tehty silloin alkuinnon huumassa. Terveitä Käsiä ja Läjää ei voi koskaan nostaa liikaa jalustalle. Terveet Kädet ja The Exploited on tulleet mulle yhtä aikaa joskus yläasteikäisenä. Kai Wattie on edelleen kova, mutta Läjä on ylittämätön. Multa se vaati, että olen yli nelikymppinen, että pystyn, uskallan ja mulla on voimaa tehdä näin yksinkertaista musaa. Musiikkia, jota mä olen aina halunnut tehdä, mutta on ollut jotakin muuta. On pitänyt ansaita oikeus tehdä tällaista musiikkia.

Poison Whiskyn ensimmäinen tavoite ei ole valloittaa maailmaa. Yksikään omia biisejä soittava bändi haluaa tuskin silti veivata vain itselleen. Maike ja Taneli arvelevat hardcorepunkilla lujitetun rock’n’rollin puhuttelevan ihmisiä tässäkin päivässä.

– Eikö nyt olisi aika jollekin nykypäivän Dead Kennedysille tai Hurriganesille? Maike kysyy.

– Mietitään, missä vaiheessa Hurriganes tuli, ja miksi se tuli, Taneli jatkaa. – Vallalla oli proge ja diskopaska. Sellaista pikkunäppärää näppäilyä, hölynpölyä. Musiikin alennustila on jatkunut nyt aika pitkään. En väitä, että me ollaan sitä pelastamassa, mutta ehkä on olemassa kuulijoita, joita kiinnostaa kuulla muutakin kuin maalaiskunnasta tulevaa Graveyard-wannabetä, joka soittaa leveät lahkeet lepattaen jonninjoutavaa hippeilyä ilman biisejä ja laulajan ääntä. Sabbatheja oli vain yksi. Näen tässä kansanvalistusaspektin. 

– Hikisiä ja miehisiä rock’n’roll-bändejä täytyy olla, oli ne sitten minkä tyyppisiä tahansa. Musiikin pitää vedota primääreihin vaistoihin, Maike paaluttaa teesinsä. Taneli päättää:

– Kun Maiken piti väkisin toi äijäaspekti tähän nostaa, niin muistaakseni sen suusta on lähtöisin lausahdus, että vanha pitkävihainen mies on aina uskottavampi kuin nuori vihainen mies. Tosin itse taisin vaihtaa alkuperäisestä vihaisen pitkävihaiseksi.

Julkaistu Infernossa 5/2018.