Infernon 20-vuotispääkirjoitus – 2021: papparaisuusseikkailu

Inferno täytti juuri kaksikymmentä vuotta. Seuraavassa päätoimittajamme summaa kulunutta aikaa ja kuuluttaa tuoretta verta.

KK Downing peräänkuuluttaa uutta metallisukupolvea. Niin teemme mekin.
Kuva: George Chin

Vuonna 2001 metallimusiikki oli Suomessa hurjassa kurssissa. Maamme ”virallinen” levy-yhtiö Spinefarm tulitti heviä urakalla, joskus maalin tavoittaen, toisinaan pusikkoa niittäen. Kansainvälinen bändistömme HIM, Nightwish ja Children of Bodom etujoukoissaan korjasi viljavaa satoa ulkomailla, ja kotimaan tanhuvilla raikasi tuore ilmiö, suomenkielinen raskas rock, joka oli saavuttava lakipisteensä seuraavana vuonna Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen jättimenestyksen sekä Kotiteollisuuden ja Viikatteen kaltaisten kovaa nousua tehneiden ryhmien myötä. 

Koko ajan painavammaksi käyneeseen ilmapiiriin syntyi Inferno-lehti, jonka ensimmäinen, 30 markkaa irtomyynnissä maksanut numero ilmestyi alkusyksystä 2001. Vielä vajaat neljä vuotta myöhemmin, jolloin itse aloitin hommat lehden päätoimittajana Moonsorrow’sta paremmin tutun Ville Sorvalin seuraajana, raskaalla rockilla pyyhki lujaa – niin lujaa, että 2006 sillä voitettiin jopa Euroviisut. Tulivat naistenlehtien hevileidit, pirunmerkkiä näyttelevät pääministerit ja Infernon logolla koristellut hevibaarit. Nuoretkin kuuntelivat vielä metallia. 

Vähitellen buumi alkoi laantua ja sormet hakeutua takaisin lapasiin. Inferno-baarit kuihtuivat yksi toisensa perään, ja viimeinen niistä sulki ovensa 2011. Sen jälkeen on pidellyt hiljaisempaa, ja nyt, 20 vuotta lehtemme perustamisesta, voidaan sanoa, että metallimusiikki on pitkälti siellä, minne se pohjimmiltaan kuuluukin: marginaalissa. 

Metallista on tullut myös yhä enemmän keski-ikäisen kansanosan musiikkia, ja moni Infernon parikymmentä vuotta sitten löytäneistä lukijoista roikkuu mukana edelleen – niin myös osa alkuperäisestä tekijäkaartista. Katsantokannasta riippuen joko hupaisaa tai surullista kyllä, Infernon sivuilla esiintyvät yhä myös samat bändit kuin vuonna 2001: debyyttinumeron kannessa mainituista yhtyeistä esimerkiksi Dark Tranquillityä, Impaled Nazarenea, Alice Cooperia ja Amorphista on käsitelty lehdessä hiljan, ja vuoden 2001 kansikuvapoikaa, Cradle of Filthin Dania, haastatellaan seuraavassa numerossamme. 

Ukko- ja akkautuminen on tosiasia, mutta se ei ole tehnyt metallista huonoa – ainakaan vielä. Levy toisensa perään saa todeta, kuinka vanhat, hyviksi havaitut bändit tekevät, jos eivät nyt parhaita, niin ainakin täysin koherentteja levyjä. Ja sitten on Iron Maiden, joka tekee levyjä, jotka ovat yhtyeen uran mittavimpia, mutta joiden materiaalin kutsuminen eeppiseksi on vähän sama kuin kuvailisi kiikkustuolissa keinumista benjihypyksi. 

Mutta näin saa olla! Iron Maiden on 46-vuotias yhtye, jonka jäsenistä nuorin, haastateltavamme Bruce Dickinson, täytti elokuussa 63, ja vanhin, Nicko McBrain, saavuttaa ensi vuonna 70 vuoden rajapyykin. Näillä vuosirenkailla ikä saa ja pitää kuulua. 

Edellä kirjoitettu heijastuu toki myös Infernoon, joka on tälläkin hetkellä kohdeyleisönsä kuva, tavallaan klassisen raskaan rockin lehti. Se ei tarkoita, ettemmekö nostaisi enemmän kuin mielellämme esiin myös uusia alan ilmiöitä. Tahdomme olla perillä asioista, kun freesit puhurit alkavat toden teolla puhaltaa – mikä on toki väistämätöntä. 

”Haluan, että kokonaan uusi heavy metal -sukupolvi syntyy pian, ja teen kaikkeni sen mahdollistamiseksi”, toteaa entinen Judas Priest -kitaristi KK Downing, 69, edempänä tässä lehdessä. Olemme toistaiseksi nuorempia, mutta samoilla linjoilla – myös kirjoittajiemme suhteen. Siispä: jos tunnet olevasi kartalla, mitä kellareissa tapahtuu ja mistä tulisi nostella mekkalaa, olet kirjoitustaitoinen ja innovatiivinen tekijä, ota rohkeasti yhteyttä! Kaksikymppinen Inferno vastaa.

Julkaistu Infernossa 8/2021.