Virus! Sana, jota on toisteltu viime kuukausina loputtomat kerrat, kiitos ympäri maailman riehuvan covid-19-epidemian, koristaa myös kesäkuun alussa ilmestyvän, silmiinpistävästi keltakantisen Haken-albumin kääreitä.
Siihen yhtäläisyydet brittiläisen progeryhmän ja kulkutaudin välillä onneksi loppuvatkin. Koronavirus on riehunut otsikoissa nyt puolisen vuotta, mutta Hakenin albumisuunnitelmiin se ei ehtinyt vaikuttaa.
– Tiedän, tiedän, tiedän! Ajoitus on aivan hirvittävä! Haken-kitaristi Richard Henshall parahtaa heti kärkeen.
– Viimeistelimme lauluäänityksiä ja albumin ensimmäisiä miksauksia, kun koronatilanne lähti toden teolla käsistä, mutta meillä ei ollut siinä vaiheessa aavistustakaan, miten paha tilanne on, laulaja Ross Jennings lisää.
– Asianlaita alkoi valjeta meille, kun nimmaroimme levyn kansikuvaa kantavia postikortteja kiertueellamme Devin Townsendin kanssa. Sitten kiertue keskeytyi koronan vuoksi, ja lähdimme ensimmäisellä mahdollisella koneella takaisin Englantiin. Tuntui kuin pitkään vain uhkakuvana esiintynyt pandemia olisi eskaloitunut yhdessä yössä.
Albumin tuotanto oli jo pitkällä, mutta harkitsitteko julkaisun siirtämistä tai levyn nimen vaihtamista?
– Levy-yhtiömme otti meihin nopeasti yhteyttä ja kysyi, haluammeko pistää albumin hetkeksi hyllylle ja miettiä, muuttaisimmeko koko konseptia. Se oli kuulemma teoriassa mahdollista. He kuitenkin alleviivasivat, että asiassa ei ole oikeaa tai väärää valintaa, ja että meidän tulisi luottaa vaistoihimme, Richard kertoo.
– Tosiasia oli kuitenkin se, että teema oli jo todella tarkkaan rakennettu yhteensä 95 minuuttiin kahden albumin musiikkia, eikä sillä ollut mitään tekemistä koronan kanssa. Päätimme luottaa ihmisten päättelykykyyn ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Mielestämme uudelleen nimeäminen olisi ollut ylilyönti, Ross jatkaa.
– Paras kommentti tuli johonkin Youtube-videoon, kun joku hämmästeli, että eipä ole koskaan aiemmin kuullut bändin pystyttäneen pandemiaa promotoidakseen uutta albumiaan, Richard nauraa.
Virus on toinen puolikas tupla-albumista, jonka ensimmäinen osa oli Vector (2018). Tai ”sinappia Vectorin ketsupille”, kuten uuden albumin lehdistötiedotteessa kerrotaan.
Virus oli siis suunnitelmissa kaiken aikaa, kun fanit kyselivät Vectorin jälkeen uuden albumin perään ja toimittajat ihmettelivät, mihin suuntaan Haken saattaa tulevaisuudessa mennä?
– Kyllä! Emmekä edes piilotelleet asiaa. Päinvastoin! Viljelimme vihjeitä Virus-nimisestä albumista sanoituksissa, kansivihkoissa, musiikkivideoissa, somepäivityksissä… kaikkialla! Se oli pieni sisäpiirin vitsimme, Ross naureskelee.
– Heti kun Vector valmistui, kävimme Virus-materiaalin kimppuun. Halusimme toimia nopeasti, koska albumien tuli todellakin olla sukua toisilleen ja halusimme niiden syntyvän saman hetken riemusta. Olihan se hieman kuulijoiden kiusaamista, mutta sitäkin hauskempaa oli yllättää kaikki tipauttamalla uusi levy täysin yllättäen julki vasta 14 kuukautta edellisen ilmestymisen jälkeen. Se sai monet leuat loksahtelemaan lattiaan.
Astetta sulavampi tupla
Kaksi kunnianhimoista albumia puolessatoista vuodessa, keskellä mittavia kiertueita. Tilanne on hyvin erilainen kuin koskaan ennen Hakenin historiassa: nyt bändin ei tarvinnut pohtia tyylin uudistamista, vaan se saattoi ottaa Vector-albumilla kerrytetyn kokemuksen sellaisenaan ja kanavoida sen suoraan uudelle albumille.
– Vector oli ehdottomasti raskain albumimme siihen asti, ja kuin Affinityn [2016] vastakohta, Richard sanoo.
– Jokainen albumimme sitä ennen sisälsi selvän jaon polveilevampiin kappaleisiin, rauhallisempiin synavetoisiin sävellyksiin ja hyökkäämpään raskauteen. Nyt valjastimme samojen kansien, tai siis lopulta kaksien kansien, väliin kaikki metallisimmat riffimme, tarttuvimmat melodiamme ja koukuttavimmat koukeromme. Kuten meillä on usein tapana, suunnitelmat elivät hieman. Huomasin vasta levyjen valmistuessa, että tiukkojen riffien joukkoon oli sekoittunut paljon vaihtoehtorockin henkeä ja ilmavuutta.
Yllättävintä albumikaksikolla ei ole niinkään musiikin laatu vaan se, että Vector ja Virus toimivat oikeasti tupla-albumina, vaikka ne on jaettu tarkoituksella kahdelle itsenäiselle levylle.
– Minun puolestani tuplan saa ehdottomasti kuunnella kokonaisuutena, jos kisakunto vain kestää, Ross naurahtaa.
– Kävimme kyllä keskustelun, julkaisisimmeko levyn oikeasti tuplana. Lopulta olimme yhtä mieltä siitä, että materiaalissa riittää niin paljon pureskeltavaa, että lienee parempi tarjoilla ateria helpommin sulavina annoksina.
– Oli hauskaa, kun sain Vectorin jälkeen muutamia palautteita, joissa harmiteltiin, että levy on kyllä hyvä mutta hieman liian lyhyt ja kunnon eeposkappalekin uupuu, Richard lisää.
– En tiedä kovinkaan montaa 80-minuuttista progelevyä, jotka toimivat oikeasti läpeensä. Jokainen kappale saattaa olla hyvä, mutta ihmiskorva ei vain kykene sulattamaan niin paljon tällaista musiikkia kerrallaan. Kolme varttia, tai ihan vähän päälle, on mielestäni ehdoton maksimi, jos levyllä mennään lähes koko ajan täysillä.
– Viime vuosikymmenellä musiikkimaailmassa vallitsi eräänlainen ”cd-sairaus”, ja bändit täyttivät koko cd-mitan vaikka väkisin, koska se oli jotenkin ylevämpää. Koko ei ole tässäkään asiassa automaattisesti laadun tae! Hakenissa teen mieluummin koherentteja kuuden seitsemän kappaleen ja kolmen vartin levyjä kuin kärsin jonkinlaisesta jättiläiskasvusta vain sen takia, että pääsen kertomaan levymme kestävän pienen ikuisuuden.
Haastavien albumien sulattelua helpottaa se, että niillä vältetään yksi metallilevyjen perisynneistä: monien nykybändien tapa miksata ja masteroida levyt niin lyttyyn, että tuloksena on yksi tasapaksu äänimassa.
Mainittu on myrkyllistä varsinkin progelevyille, joilla tapahtuu paljon joka instrumentin kohdalla. Juuri siksi Haken on pitänyt huolen siitä, että Vectorin ja Virusin soundit hengittävät syvään.
– Meillä oli valtava etuoikeus työskennellä jälleen Adam ”Nolly” Getgoodin kanssa, jonka kanssa teimme Vectorin erittäin onnistuneesti, Richard taustoittaa.
– Nolly ei ole ainoastaan ilmiömäinen tuottaja ja studiovelho, vaan myös loistava muusikko, joka todella ymmärtää melodioiden, sovittamisen, rytmien ja esimerkiksi bassojen päälle. Soittihan hän kuusi vuotta Peripheryssä.
– Meillä oli jo hyviä kokemuksia Vectorin miksauksesta, ja nyt etumme oli se, ettei meidän tarvinnut miettiä kaikkia soundiratkaisuja lähtöruudusta, koska teimme tuplan toista puolikasta. Tilanne oli hieman sama kuin olisimme ajaneet Formula 1 -sarjassa ja saaneet kerrankin jatkaa toisen kauden peräjälkeen samoilla säännöillä.
– Keskityimme paljon kitarasoundeihin ja siihen, ettei vahvistimista tarvitse tulla välttämättä niin paljon säröä, tai ettei sitä varsinkaan tarvitse korostaa miksauksella. Särön tulee syntyä kovaa soittamisesta, ja annoimmekin soittimillemme todella kyytiä, minkä voi varmasti kuulla Virusin hyökkäävän iskevästä soundista.
Viimeinen mammutti
Rossin mukaan jotkut Haken-fanit pettyivät siihen, ettei Vector-levyllä ollut mukana mittavampaa biisimammuttia, ja itse hän kiemurteli kommenttien kanssa, koska tiesi sellaisen olevan tulossa.
Virus-albumi tarjoilee jättiläismäistä sävellystä senkin edestä: Messiah Complex on leikelty levylle viiteen siivuun, mutta kaikkiaan kyse on peräti 17-minuuttisesta rakennelmasta.
– Meillä oli koko ajan salakavala suunnitelma tupla-albumista, joka muodostaa yhden yhtenäisen draaman kaaren, ja Messiah Complex jätettiin tarkoituksella jälkimmäisen levyn grande finaleksi, laulaja paljastaa.
– Se on varmasti teknisin kappale, jonka olemme koskaan tehneet! Se ei anna hetken rauhaa, vaan on pahaenteisen intronsa jälkeen silkkaa kiemuraisten riffien tulitusta. Siitä seurasi myös minulle laulajana todellista hampaidenkiristelyä. Tai siis olisi seurannut, jos olisin saanut puristaa hampaat yhteen hetkeksikään! Se on varmasti vaikein kappale, jonka olen ikinä laulanut. Haastetta toi erityisesti se, että kiinnitän aina paljon huomiota fraseeraukseen ja sanojen painoarvoihin, enkä vain laula laulamisen ilosta.
– On se todellinen kuntopiiri myös meille soittajille. Meidän on soitettava sitä nyt keikoillamme paljon, sillä myöhemmin, harmaina progevanhuksina, emme tule siihen enää pystymään, Richard kiirehtii lisäämään nauraen.
– Olemme kirjoittaneet pitkiä kappaleita aiemminkin, mutta yleensä niissä on ollut rauhallisempia väliosia ambientin tai akustisuuden hengessä. Nyt teema vaati kliimaksikseen tällaisen suuruudenhullun mielipuolisuuden, emmekä lähteneet pidättelemään itseämme, vaan annoimme biisin summata molemmat albumit täysillä.
– Rumpalimme Raymond [Hearne] esitteli meille ensimmäiset ideansa [Messiah Complexiin liittyen] jo Vectorin aikoihin, ja aistimme nopeasti, että niissä rytmikuvioissa on avain pitkään kappaleeseen. Pistimme ideat visusti talteen Virusia varten. Onkin suorastaan hämmentävää, miten paljon eri mielentiloja ja värejä niin täysillä puskeva kappale sisältää.
Mitkä ovat avaimet pitkän, moniosaisen kappaleen onnistumiseen, ja minkä muiden bändien tai artistien mittavien sävellysten koette onnistuneen erityisen hyvin?
– Kyse on tarinasta, jonka kappale kykenee kontrasteillaan kertomaan. Muita sääntöjä ei ole. Pitkät kappaleet voivat olla rakenteiltaan ja tyyleiltään hyvin erilaisia, jos osat keskustelevat keskenään, Richard painottaa.
– Siksi omat suosikkini ovat hyvin erilaisia. Porcupine Treen Fear of a Blank Planet -albumin Anesthetizen suurimmat kliimaksit ovat hyvin raskaita, mutta yhtä lailla pidän Pink Floydin upeasta Echoesista, jonka huipentumat ovat silkkaa ambientia. Luojan kiitos sain kuulla biisin livenä David Gilmourin keikalla Royal Albert Hallissa.
– Komppaan täysin Richardia ja totean tylsästi Opethin olevan tällaisissa sävellyksissä ihan mestari, Ross toteaa. – Mutta entäpä Elbow’n Newborn tai The Birds? Täysin erilaisia ja aivan mahdottoman vangitsevia sävellyksiä.
Ei ihan metallilaulaja
Ross Jenningsin lauluilla on Vector- ja Virus-albumeilla täysin erilainen rooli kuin aiemmilla Haken-levyillä. Nyt kun bändin musiikki on entistäkin kitaravetoisempaa ja raskaampaa eikä koskettimilla ole aivan yhtä suurta osaa kuin ennen, Rossin laulut ovat raskaiden riffien keskellä se keskeisin melodiainstrumentti.
– Joskus musiikkia kuunnellessa tuntuu siltä, että bändit rakentavat kaiken kitaroiden tai syntikoiden ympärille ja laulut ovat mukana ikään kuin… no, koska mukana on vain pakko olla laulua, Ross sanoo.
– Olemme panostaneet aina todella paljon laulumelodioihin ja -sovituksiin. Teemme ehkä aika haastavaa progea, mutta kappaleissa on oltava jokin koukku, jolla kuulija voi ankkuroitua niihin. Uusimpien levyjemme keskeisimmät koukut liittyvät kitarariffeihin ja laulumelodioihin, joten sovitimme ne huolellisesti.
Lienee helpommin sanottu kuin tehty. Albumikaksikon kitaroissa, bassoissa ja rummuissa tapahtuu niin paljon, että oikean tilan löytäminen lauluille oli varmasti haastavaa?
– Se raja, jolla musikaalisuus, virtuoosimaisuus ja teknisyys muuttuvat itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi, on progessa aika häilyvä. Monesti ne mainitsemani koukut jäävät kaiken muun alle, joten tiedän mitä tarkoitat, Ross naurahtaa.
– Periaatteenamme on, että me kaikki tuomme levyillemme parasta osaamistamme, mutta juuri oikeanlaisella tasapainolla. Kappaleet saavat kyllä sisältää paljon huimia kerroksia, mutta korvamadoille on oltava tilaa, ja juuri siksi suhtaudun lauluihini yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Yhtenä tasona, joka koukuttaa kuulijat kappaleisiimme.
– Emme halua tehdä kertakäyttömusiikkia, mutta emme tahdo olla myöskään liian kryptisiä. Haluamme, että kaikki löytävät näistä sävellyksistä jotain mihin tarttua, mutta uusia tasoja pitää löytyä vielä kymmenten kuuntelujenkin jälkeen.
Jenningsin laulutapa on metallisolistille kaikkea muuta kuin tyypillinen. Kovaa ja korkealta, paikoin teatraalisesti ja matalaltakin mennään, mutta miehen äänenväri eroaa kaikesta, mitä metallissa – ja progemetallissa – yleensä kuullaan.
– Et usko, miten monesti olen kuullut sanottavan, että joku on inhonnut ensin jotain kappalettamme jonkin tietyn osan tai laulutapani takia, mutta myöntänyt pari kuukautta myöhemmin rakastavansa samaa biisiä, Ross hekottelee.
– Ollakseni rehellinen en itsekään pidä itseäni metallilaulajana. Kasvoin 90-luvulla MTV:n ja musiikkivideoiden parissa. Ensin minut hurmasivat Aerosmith ja Steven Tyler, sitten Radiohead ja Thom Yorke. Ja tietenkin Dream Theaterin James LaBrie. Jos pistää nuo kolme sulatusuuniin ja sekoittaa ne äänialaani, saa jotain laulutapani kaltaista.
– Joskus laulusovitukseni vaativat demovaiheessa paljon yrityksiä ja erehdyksiä, koska saatan ali- tai ylitulkita kappaleitamme. Siinäkin on kyse tasapainosta, jolla laulu saa karvat nousemaan pystyyn juuri oikealla tavalla.
Vertauskuvan vertauskuva
Virus vie kuulijat takaisin paikkaan, johon Vector heidät jätti: Mountview Institution -nimiseen laitokseen, jossa tarinan keskushahmo Cockroach King esiteltiin edellisellä albumilla.
– On kulunut 20 vuotta siitä, kun tämä monella tavalla tulkittavissa oleva tarina alkoi, Ross paljastaa.
– Virus ei ole tässä tapauksessa vain fyysisesti tarttuva tauti. Se on jotain biologista, psykologista, teknologista, poliittista ja ympäristöön vaikuttavaa. Virus on vaikuttaa negatiivisesti pahimmillaan kaikkeen sitä ympäröivään. Virus on syöpä, joka syö ihmiskuntaa ontoksi… sisältäpäin.
– Jos tutkii yksittäisiä sanoitusrivejä tai irtokappaleiden sanoituksia, ei välttämättä saa otetta siitä, millaista isoa kuvaa näillä albumeilla maalaamme. Jos taas kuuntelee Vector- ja Virus-albumit läpi ja luottaa alitajuntaansa, ymmärtää varmasti, mihin suuntaan ajatuksia kuljetamme.
– Kaikki näillä albumeilla tapahtuva on yhtä aikaa täysin totta ja täysin kuvitelmaa. Se saattaa tuntua vieraalta ja silti todella arkiselta ja läheiseltä. Albumit saattavat hämmentää Canary Yellow’n tai Vectorin The Good Doctorin kaltaisilla virnuiluilla, mutta kun kaikki ne säikeet yhdistää päässään… Saattaa tuntea piston sydämessään.
The Mountainilla [2013] kuullun hahmon nimikkokappaleen ja Vector–Virus-kaksikon jälkeen Cockroach King -konsepti on ainakin näillä näkymin saatettu päätepisteeseensä. Millaisena näette hahmon sanoman kaiken tämän jälkeen?
– Haluamme jättää sanoituksiimme paljon tulkinnanvaraa, mutta kaikille lienee viimeistään tässä vaiheessa selvää, ettei Cockroach Kingissä ole kyse torakkakuninkaasta vaan kapitalismin ja korruption ruumiillistumasta, Ross sanoo.
– Vector loi syntytarinan pyrkyrille, joka lähtee rakentamaan ”amerikkalaista unelmaa” epäeettisin keinoin ja muista ihmiselämistä välittämättä. Virus seuraa tarinaa eteenpäin, ja tämä hahmo vaurastuu vaurastumistaan, hänen kaikkia tekojaan ajavat vain itsekkäät syyt eikä hänen tyrannialleen meinaa löytyä pysäyttäjää.
– Kyse ei ole perinteisestä hyvä–paha-asetelmasta. Kyse on korruptiosta ja siitä, että sanonta ”paha saa palkkansa” ei todellakaan pidä maailmassamme paikkaansa. Kyse on siitä yhteiskuntamme vinoutuneesta puolesta, että me ikään kuin hyväksymme kollektiivisesti meitä satuttavat tahot, vaikka tiedämme niiden tuhoavan meidät.
– Tai… sitten kyse on todellakin kirjaimellisesti tuholaisista. Iljettävistä loisista, jotka ovat tajuamattamme tunkeutuneet elämiimme ja koteihimme. Kukapa tietää, kukapa tietää, Ross päättää kiusoitellen.
Ikä on vain numero
Hakenin jäsenten yhteensoitosta syntyvän soundisulautuman alkuperää on vaikea arvailla, mutta kuusikon taustoja tutkiessa lamppu pään päällä syttyy.
Haken-joukon ikäjakauma on nimittäin poikkeuksellinen. Osa bändistä on saanut alkunsa 1980-luvun puolivälissä, mutta yhtyeen kuopus, basisti Conner Green, syntyi vuonna 1993, ja nestori, kitaristi Charlie Griffiths on peräisin niin kaukaa 1970-luvulta, ettei hän ole edes paljastanut tarkkaa syntymävuottaan.
– Kertoo varmasti jotain, etten ole edes tajunnut asiaa, mutta olet ihan oikeassa, Richard ihmettelee. – Minä, Ross ja ex-kitaristimme Matthew Marshall olemme tunteneet toisemme viisivuotiaista asti ja edustamme sitä ikäryhmää, joka kuunteli teini-ikäisenä kaikkea Radioheadin ja Dream Theaterin väliltä. Nyky-Haken bändistä alkoi tulla vasta siinä vaiheessa, kun Charlie ja Conner sekoittivat pakkaa omilla näkemyksillään.
– Siinä missä itse olen ysärinuori, Charlie on kasvanut progen ohella 80-ja 90-lukujen thrash- ja death metalin parissa. Hän mainitsisi varmasti ensimmäisten joukossa Deathin ja Cynicin, jos puhuttaisiin hänen vaikuttimistaan. Conner taas on ihan 2000-lukua moderneine ja raskaampine suosikkeineen.
– Ei ikäeroa todellakaan huomaa, kun bändi toimii hyvin ja kaikki kirjoittavat tasa-arvoisesti musiikkia, Ross toteaa painottaen sitä, että Hakenissa kaikki tuovat ideoita kaikkiin kappaleisiin.
– Sen myötä kaikki eri vuosikymmenet kuuluvat ihan varmasti, ja hyvä niin, koska olen aina nähnyt sen kameleonttimaisena vahvuutena. Sen myötä voimme tulevaisuudessakin yllättää kuulijamme tekemällä jotain ihan muuta kuin Vector/Virus-tuplalla kuultu raskasmetallinen ilmaisu.
Jos ikäjakaumaa löytyy bändin sisältä, sitä löytyy myös sen yleisöstä. Ross ei pidättele huvittuneisuuttaan kertoessaan, kuinka paljon erilaista väkeä on löytänyt Hakenin musiikin ja miten erilaisia odotuksia ihmisillä on sen suhteen.
– Affinityn julkaisun jälkeen keikoillamme alkoi näkyä kaikenlaista väkeä. Kitaransoittamisesta haaveilevia teinejä, keski-iän ylittäneitä progenörttejä, pitkätukkaisia hevareita ja hipstereitä, eikä Haken-fanille oikein löytynyt raameja.
– Tästä on seurannut hauskoja tilanteita, kun joku vanhan liiton progefani tulee juttelemaan kanssamme ja antaa ikään kuin siunauksen sille, että saamme jatkossakin tehdä hänen jo vuosikymmeniä kuuntelemaansa musiikkia. Usein sitä seuraa pitkä lista ehtoja, mitä saamme ja mitä emme missään tapauksessa saa tulevaisuudessa tehdä.
Haken on nyt muhittanut soundiltaan raskasta tupla-albumia parin vuoden ajan, eikä bändi ole tavannut tehdä samanlaisia levytyksiä perätysten, joten seuraavaksi luvassa lienee suurempikin loikka uuteen tyyliin?
– Minun puolestani voimme tehdä seuraavaksi vaikka akustista jazzia ja kuulostaisimme silti täysin Hakenilta, joten väitän ihan kaiken olevan mahdollista! Varokaa vain! Richard julistaa.
– Nämä kaksi levyä olivat nyt niin kitaravetoisia, etten ihmettelisi, vaikka seuraava albumi ampuisi isosti koskettimet edelle ja keskittyisi suurellisten äänivallien sijaan ambientimpaan ja minimalistisempaan puoleemme.
– Täysin elektronista Hakenia? Viimeisen päälle kasaria Hakenia juustoisine syntikoineen? Vaihtoehtorockia ysärin hengessä hakenmaisesti? Minä olen valmis kaikkeen, Ross nauraa.
– Kannattaa varautua melkein mihin vain, mutta toisaalta luottaa siihen, etteivät ne tietyt koukut sekä parhaimmat ja ärsyttävimmät tavaramerkkimme tule katoamaan mihinkään.
Frank Zappa (1940–1993) oli rockin kapinallinen, joka ei kaihtanut musiikillista huumoria.
KAINALO: ”Älä ota sitä (llian) vakavasti”
Progemetallin tulee olla haudanvakavaa. Progen konseptien tulee olla syvällisiä ja filosofisia. Progetunnelman on oltava koskettavaa, monitasoisen viiltävää ihmisyyden heijastelua.
Taiainakin osa faneista tuntuu ajattelevan näin.
Hakenin tekemisistä puolestaan välittyy myös pieni virne. Brittijoukon musiikissa on vallattomia ja jopa humoristisia osia, sen musiikkivideot irrottelevat nukkeanimaatioilla eivätkä keikatkaan tarjoa varsinaisesti mitään yrmistelyä.
– Minulle on todella tärkeää, että musiikkia tehdään tosissaan muttei ainakaan liian vakavasti, Richard Henshall sanoo.
– Perustimme Hakenin hauskanpidon vuoksi. Haluamme nauttia soittamisesta, ja musiikkimme tulee peilailla kaikkea sitä, mitä me ihmiset sen takana olemme. Luonteiseemme todellakin kuuluu pilke silmäkulmassa.
– Levyillämme on isoja, jopa yhteiskunnallisia ja kantaaottavia teemoja, kyllä. Musiikkimme on toisinaan aggressiivista, teknistä ja lähestulkoon jazzia. Kolikon toisella puolella on kuitenkin oltava hieman kieltä poskessa. Melodioissa voi olla vähän irrottelua ja pientä flirttailua vaikkapa elokuville, peleille ja tv-sarjoille, koska se luo kontrastia.
Richard nimeää kuin apteekin hyllyltä esikuvia, jotka ovat onnistuneet iskemään musiikillista silmää oikealla tavalla.
– Otetaan Devin Townsend. Hänen musiikkinsa on toisinaan irrottelua ja bailaamista, mutta yhtä usein syvällistä itsetutkiskelua. Hän on maanläheisimpiä tuntemiani tyyppejä, joka osaa heittää ihan tolkutonta läppää ja muuntautua lavalla tanssivaksi mielipuoleksi, mutta seuraavan levyn kannessa hahmo pohtii lotusasennossa olemassaoloaan.
– Soitimme Devinin kanssa pari vuotta sitten festareilla Barcelonassa. Devinin keikka keskeytyi teknisiin ongelmiin, mutta hän ei antanut sen häiritä. Seurasi puolituntinen täysin hatusta vetäistyä, mahtavaa stand-upia. Harva ihminen kykenee moiseen! Vastaavassa tilanteessa juoksisin varmaan itse kitarakaappieni taakse piiloon.
– Sitten on Gentle Giant 70-luvulta. He eivät olleet kuin Yes, King Crimson tai Pink Floyd, vaan bändi sekoitti progensa joukkoon roisia huumoria, silkkaa komediaa ja hauskanpitoa, mikä vain vahvisti heidän yhtä aikaa maanläheisen ja pohdiskelevan musiikkinsa sanomaa. Cockroach King -kappale on kunnianosoituksemme heille.
Teatraalinen Cockroach King on kappale, joka jakaa mielipiteitä. Joillekin se on tärkeä ensikosketus Hakeniin, toisille taas niin luotaantyöntävä sävellys, että bändiin tutustuminen on tyssännyt siihen.
– Pidän jollain tapaa siitä ajatuksesta, että bändiin suhtaudutaan ”love it or hate it” -hengessä, Richard naurahtaa.
– Haluamme että Hakenista tulee isompi bändi, jotta pääsemme kiertämään maailmaa ja soittamaan suuremmille yleisöille. Haluamme kuitenkin tehdä sen tinkimättömästi, kuten Opeth ja Steven Wilson tekevät omalla tavallaan.
– Cockroach King on metafora, aika kantaa ottavakin sellainen, mutta sen on tulkittu olevan myös ziltoidmainen hassutteluhahmo, ja sekin tulkinta on ihan yhtä hyvä. Meidän on käsketty painua helvettiin sen hahmon vuoksi, mutta toisaalta Tavastian-keikalla Helsingissä fani hyppäsi Cockroach King -asussa tanssimaan biisiä lavalle asti.
– Jos Haken saa fanit ajattelemaan tai vaikkapa tarttumaan kitaraan haastavien biisiemme vuoksi, hyvä, mutta jos saamme jonkun nauramaan tai edes hymyilemään vähän, sekin on ihan täydellistä.
Mistä monien allergia huumorille musiikissa johtuu? Miksi musiikin on oltava jonkinlaisen kirjoittamattoman säännön mukaan joko täysin tai ei lainkaan humoristista?
– Niin, toisinaan tuntuu, että jo rahtunen huumoria vakavassa musiikissa vie siltä uskottavuuden, Richard pohtii.
– Voi olla, että kyse on viattomasti ”itseäni minä sinussa vihaan” -tyyppisestä, todella alitajuisesta ajattelusta, jossa ihminen pelkää tunnustaa oman itsensä omalle itselleen. Huumori on muutenkin vaikea laji, joka vetoaa ihmisiin primitiivisellä tavalla. Se on välitöntä. Jokin asia joko on subjektiivisesti hauskaa tai ei ole. Eikä sille voi mitään.
– Sitten on täysiverinen huumorimusiikki, joka ei voi olla lahjakkaiden ihmisten tekemää, koska siinä heitetään tsoukkia. Kuunnelkaapa Frank Zappan hassutteluja. Ovatko ne heikkoa musiikkia? Tai täysiveriset parodiabändit. Niidenkin kappaleet tai sovitukset saattavat olla mielettömän taidokkaita.
– Huumori on monelle tapa käsitellä elämän vaikeimpia asioita. Se on osa kokonaisuutta. Elämän palapeliä. Aivan kuten teatterien logoissa on iloinen ja surullinen naama, myös musiikissa on kyse ihmisyyden kontrasteista.
Julkaistu Infernossa 5/2020.