”Jos jokin asia ei toimi, korjaan sen” – haastattelussa Udo Dirkschneider

Udo Dirkschneideria ei pysäytä mikään. Soitettuaan satoja Accept-teemaisia keikkoja hän on jättänyt menneisyytensä lopullisesti taakseen ja jatkaa hevin takomista U.D.O.-bändinsä metallitehtaalla.

Hyväntuulinen Udo Dirkschneider vastaa Skype-puheluun kotoaan Wuppertalista. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, hän kertoo, mitä mieltä on Keski- ja Pohjois-Eurooppaa koetelleista helteistä.

– Täällä on kuuma kuin helvetissä! Olen hikoillut kuin sika koko viikon. Tavallisesti vietän viikon tai pari kesästä Ibizalla. Pakenen sinne koleaa Eurooppaa. Tänä vuonna Saksassa on lämpimämpää kuin Ibizalla, Udo nauraa.

Heti perään mies innostuu kertomaan menneiden kuukausien keikoistaan, ja erityisesti siitä, kuinka hän on aistinut metallissa kokonaan uuden sukupolven sisäänmarssin. 

– Tiedätkö, olen soittanut elämässäni aika monta keikkaa ja nähnyt aika monta vuosikymmentä, mutta tässä vuodessa on ollut jotain ihan ainutlaatuista. Kun olen soittanut Accept-biisejä ympäri maailmaa, yleisö ei todellakaan ole koostunut vain vanhoista, kasarista asti minua tai musiikkiamme kuunnelleista faneista. Siellä on tolkuton määrä nuoria! Ihan pentuja! Meno näyttää samalta kuin joskus 80-luvulla, kun metalli oli siisti juttu ja farkkuliivit vain lepattivat, kun soitimme Acceptin kanssa milloin missäkin.

– Kuka tietää, ehkä pennut ovat viimein kyllästyneet läppäritietokoneiden soittamaan musiikkiin ja kaivaneet ullakoilta isänsä kitaroita tai muita romppeita? Toivoa sopii! Metalli kaipaa nuorta verta, Udo naurahtaa.

Viimeiset Acceptit ikinä

Udo on kiertänyt viime vuosien mittaan Dirkschneider-projektinsa parissa tarkoituksenaan soittaa Acceptin kappaleita vihoviimeistä kertaa.

Muutaman spessukeikan kiertue kasvoi lopulta melkoiseksi savotaksi, ja kun tämän mainitsee, Udo nauraa röhöttää kovaäänisesti ja aloittaa sitten tavaramerkiksi muodostuneella lausahduksellaan.

– Well… What can I say? Udo hörähtää. – En odottanut, että kiertue saisi näin suuren suosion. En lähimainkaan. Tätä ei ollut todellakaan suunniteltu. Sen piti olla aluksi muutaman festarin juttu, sitten teimme pienen kiertueen, sitten toisen ja… Niin, nyt tässä on mennyt melkein kolme vuotta. Olemme soittaneet melkein kolmesataa keikkaa. Se on hullua!

– Nyt meillä on jäljellä enää kuusi tai seitsemän vetoa. Jos jotain ihan hullua ei tapahdu, Accept on minun osaltani historiaa tämän vuoden loka-marraskuussa. Sitten ette enää kuule Accept-kappaleita laulaminani.

Vannomatta paras, totean.

– Jos joku haluaa jatkossa kuulla Acceptin kappaleita, hän voi mennä Acceptin keikalle. Jos Accept joku päivä hajoaa ja olen edelleen mukana kuvioissa… Ehkä sitten voin ottaa taas pari Accept-rallia ohjemistooni, Udo toteaa.

– Kyllä, se on niin yksinkertaista. Tiedän, että olen elänyt niiden kappaleiden kanssa jo vuosikymmeniä. Tiedän, miten arvokas osa historiaani ne ovat. Mutta se onkin koko homman pointti. Ne ovat historiaa. Minulle pian hyvinkin etäistä historiaa. Ja niiden kuuluu olla historiaa. Haluan elää tässä hetkessä enkä olla koko loppuikäni jumissa 80-luvulla.

Udo myöntää, että Accept on ollut hänelle viime vuosikymmeninä toisinaan myös taakka, vaikka Accept-kappaleista ja hänen yhteisestä historiastaan bändin kanssa on ollut totta kai myös hyötyä.

– Totta puhuakseni en tiedä, missä olisin tänä päivänä, jos en olisi levyttänyt ballstothewalleja ja metalhearteja Acceptin kanssa. Tekisin varmasti musiikkia, mutta kiertäisinkö maailmaa? Sitä on mahdotonta sanoa. Kun tein U.D.O.-kiertueita, tunnelmat fanien kanssa olivat toisinaan aika ristiriitaisia. Aluksi he ylistivät U.D.O.-albumeita ja pitivät niistä selvästikin keikoilla. Heti perään alkoi kuitenkin se sama vanha virsi. ”Miksi et soita enempää Acceptia?” ”Miksi et soita tätä ja tätä kappaletta?” Blaablaablaa… Sain siitä tarpeekseni.

”Well, what can I say?”

– Päätin pistää kaiken peliin kerralla. Kokosin bändin, lähdimme tien päälle ja soitimme pari kolme tuntia pelkkää Acceptia monen vuoden ajan. Nyt kun se on tehty, toivon antaneeni kaikille uusille ja vanhoille faneille juuri sen, mitä he ovat halunneet. Rakastan näitä kappaleita ja fanit rakastavat niitä, mutta ne eivät ole kaikki, mitä minä olen. Ehkä nyt voin olla kaikessa rauhassa vähän itsekäs kusipää ja tehdä sitä mitä minä oikeasti haluan.

Askel eteen, vilkuilua taakse

U.D.O. on juuri julkaissut peräti 16. kokopitkän albuminsa. Udon mukaan Steelfactory on tietoinen askel eteenpäin, mutta sillä kuuluu myös kiertäminen Acceptin parissa.

– Jos on soittanut ja laulanut keikoilla ainoastaan Acceptia yli kolmen vuoden ajan ja alkaa säveltää uutta albumia, Accept tulee kuulumaan sävellyksissä väkisinkin, Udo perustelee.

– Se on vain luonnollista. Minulla on tapana edetä vaiston varassa. Minulla ei ole tapana miettiä liikaa mitä teen. Siksi annoin musiikin edetä omalla tahdillaan, ja huomasin nopeasti, että parin vuoden U.D.O.-tauko toi biiseihin uusia juttuja, mutta samalla Accept on minulla syvällä verissäni.

Udo ei ole koskaan lähtenyt mukaan metallin ohimeneviin villityksiin. Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta mies kertoo vastavirtaan kulkemisen kannattavan.

– Olen erittäin tietoinen siitä, millaisessa rockissa ja metallissa juureni ovat, enkä yritä peitellä sitä. Se on sitä, mitä minä todellisuudessa olen, ja jos olisin lähtenyt mukaan levy-yhtiöiden kikkailuihin, en olisi ollut oma itseni.

– Kaikki muistavat 90-luvun, grungen nousun ja blaablaablaa… Ne tarinat on kuultu tuhansia kertoja tuhansilta muusikoilta, mutta ne ovat ihan totta. Niiden vuosien aikana jotkut bändit keksivät itsensä onnistuneesti uudelleen, kun taas toiset myivät itsensä ja kolmannet tekivät kompromisseja, jotka kummittelevat heille vielä tänäkin päivänä.

– Mietitään vaikkapa Acceptin Death Row -albumia [1994]. Kenen mielestä se oli hyvä idea? En tiedä. Se oli mielestäni väärin silloin, ja se on mielestäni väärin tänäkin päivänä. Aina kun teen U.D.O.-albumia, haluan kysyä itseltäni, voinko seisoa sen takana 20 vuoden päästä. Siksi teen sellaisia levyjä kuin Steelfactory.

Udo korostaa, ettei mikään ole mustavalkoista. Vanhoihin aikoihin voi palata tekemättä sitä laiskanpulskeasti itseään kopioiden, ja kokeilutkin ovat sallittuja, kunhan ne puhuttelevat tekijää itseään oikeasti.

– Olen tehnyt tätä musiikkia 40 vuoden ajan, ja tiedän, ettei metallialbumille tarvitse sotkea elektronisia vaikutteita, popkertsejä, räppiä tai muuta hevonpaskaa, jos haluaa tehdä tuoreelta kuulostavan levyn. Steelfactoryn valmistuttua minulle tuli samanlainen fiilis kuin Animal Housen [1987] tai Mean Machinen [1989] julkaisun aikaan. Tunsin palanneeni juurilleni, mutta menneeni samalla lujaa eteenpäin. Kaikessa on kyse tasapainosta ja yksityiskohdista.

– Bändi oli koossa, ja saatoimme toimia samoin kuin joskus aikoinaan. Kokosimme ideamme, menimme studioon ja käytimme Steelfactoryn tekemiseen kaksikymmentä päivää. Ei netin kautta tiedostojen lähettämistä, ei satoja sähköposteja, ei mitään ylimääräistä paskaa.

Pojasta polvi paranee?

Steelfactory on Udolle ainutlaatuinen tapaus myös albumilla soittavan kokoonpanon suhteen: rummuissa häärii kukapa muukaan kuin Udon poika Sven Dirkschneider.

– Sven on soittanut bändissä nyt kolme vuotta, ja… onhan se ollut ihan mahtavaa, Udo myhäilee. – Kaikki isät varmasti tietävät, että oma poika on aina oma poika, mutta en ottanut Sveniä mukaan sen takia. Hän on nuori kaveri mutta samalla raudanluja vanhan liiton rumpali, joka soittaa oikeasti lyömällä ja voimalla eikä hiplaile rumpujaan ja kikkaile väärissä paikoissa, kuten niin monilla nykyrumpaleilla on tapana.

– Sven oli hyvä soittaja jo kiertueillemme liittyessään, mutta tiesin kokemuksesta, että vasta rundaaminen tekee todellisen rumpalin. Sven on nyt kasvanut soittajana paljon, ja vaikken olisi hänen isänsä, sanoisin että Steelfactoryn kannut ovat yhdet parhaista koko bändin levytyshistoriassa.

Pojat voivat todellakin olla poikia, ja vanhat isät vasta vanhoja isiä osaavatkin olla. Onko tämä näkynyt väleissänne kiertueilla tai studiossa?

– Sanotaan vaikka näin, että kun soitamme tässä bändissä, välimme eivät ole isä-poikasuhdetta muistuttavat. Kun olemme rundilla tai studiossa, olemme aidosti bändikavereita, mikä tarkoittaa molemminpuolista kunnioitusta, Udo selittää.

– Toisin sanoen emme väittele tai kyseenalaista toisiamme sillä tavalla kuin isät ja pojat yleensä. En yritä kahlita poikaani mitenkään, ja haluan hänen soittavan vapautuneesti. En halua olla isä tai pomo. Sen vastapainoksi Sven on ottanut paikkansa bändissä tasapuolisena jäsenenä, eikä hän koe taistelevansa vaikkapa isänsä kunnioituksesta.

Udo korostaa, että kemiat ovat bändissä kaikki kaikessa. Kun kemiat toimivat, syntyy hyviä albumeita, ja päinvastoin. Tästäkö johtuu, että bändisi kokoonpanossa on ollut vuosikymmenten varrella vähän tuulista?

– Niin… Aivan kuten en tapaa ajatella liikaa sitä, millaista musiikkia seuraavaksi tulee syntymään, minulla ei ole myöskään tapana jäädä tuleen makaamaan. Jos jokin asia ei toimi, korjaan sen, Udo toteaa.

– Steelhammerillä [2013] olimme Andrey Smirnovin [kitara] kanssa pitkälti vastuussa kaikesta, mitä albumilla kuultiin. Kasperi Heikkinen soitti levyn soolot tiettyjen raamien mukaan, mutta muuten vastuu oli meidän. Decadentillä [2015] tilanne oli vähän parempi, mutta sitten mukaan liittyi amerikkalainen Bill Hudson, taitava kitaristi, joka olisi voinut tuoda paljon virtaa bändiin, mutta… Hän ei ollut tiimipelaaja, ei ollut kiinnostunut säveltämisestä, ja välillä tuntui, ettei hän ollut kiinnostunut yhtään mistään. Sen sijaan, että olisimme tehneet väkisin levyn hänen kanssaan, teimme ilmapiirin paljon myönteisemmäksi myöntämällä itsellemme, että saamme Andreyn kanssa aikaiseksi parhaan mahdollisen U.D.O.-levyn keskenämme.

Paskat eläköitymisestä

Huhtikuussa 66 vuotta täyttänyt Udo on ikäänsä nähden käsittämättömän hyvässä keikkakunnossa. Miehen ääni on kestänyt ajan hammasta loistavasti, eikä mikään tunnu pysäyttävän tätä ”Saksan tankkia”.

– Pffft… What can I say? Sanon aina, että olen ollut todella onnekas ääneni ja terveyteni suhteen. Heti perään minulla on tapana nauraa, ettei minulla todellakaan ole mitään niksejä tai kikkoja jaettavana. Olen vain onnekas.

– Tietenkään ääneni ei ole samanlainen kuin vaikka kasarilla. Se on muuttunut. Minä olen muuttunut. Siinä on uutta rosoa, koska minussa on uutta rosoa. Se on noudattanut joitakin luonnonlakeja, mutta väistellyt fysiikan lakeja.

Vaikka numeroiden puolesta ikä antaisi ajatukselle myöten, Udo ei edes harkitse eläköitymistä.

– Nautin tästä hommasta enemmän kuin vuosikymmeniä sitten. Tunnen olevani vapaa ja voivani tehdä musiikillani ihan mitä haluan. Joka kerta, kun nousen lavalle, fiilis on yhtä luja kuin tehdessäni niin ensimmäistä kertaa.

– Tiedostan silti, ettei mikään ole ikuista. Voiko tämä jatkua vielä viisi vuotta? Tai kymmenen vuotta? Tai peräti kaksikymmentä? En todellakaan tiedä. Kaikki voi päättyä kuin seinään ihan milloin vain, kun ikää on tarpeeksi. Jos pysyn terveenä, voitte luottaa siihen, etten tule jättämään lavoja ja fanejani, ennen kuin on ihan pakko.

Mitä tapahtuu sitten, kun lopetat keikkailun kokonaan?

– Ai siinä tapauksessa, etten ole kuollut maiharit jalassa lavalle vanhuuteen? Udo kysyy ja nauraa pitkään.

– En usko, että tulen ikinä jättämään musiikkia. Kiertueiden suhteen fysiikka ei välttämättä kestä ikuisesti, mutta sen jälkeen… Tulen varmasti tekemään musiikkia. Saatan tehdä U.D.O.-studiolevyjä kunnes aikani loppuu, tai sitten kokoan uuden porukan, tai teen vierailuja, tai kaikenlaisia projektilevyjä. Varmaa on vain se, että en jätä metallia.

Julkaistu Infernossa 7/2018.