”Jos minun pitäisi osoittaa yksi asia, joka sai minut innostumaan soittamisesta toden teolla, se on ehdottomasti Muppetien Elukka” – haastattelussa Meshuggah-rumpali Tomas Haake

Meshuggahin vinoon kasvaneena selkärankana lähes 30 vuoden ajan toiminut rumpali Tomas Haake kokee olevansa vasta matkalla kohti soittonsa lakipistettä.

Ruotsalainen Meshuggah on luonut kuluneen neljännesvuosisadan aikana täysin oman tavaramerkkinsä. Vaikka djent-genreä pidetään Meshuggahin synnyttämänä, bändin kaikkia musiikin sääntöjä uhmaava soundi on senkin sisällä oma lukunsa.

Samaa voi sanoa Meshuggahin 47-vuotiaasta rumpalista Tomas Haakesta. Miehen epäinhimillisen tarkka ja loputtoman yksityiskohtainen soitto on pistänyt toisinaan arvuuttelemaan, onko rumpali ihminen ensinkään.

Mielikuva vahvistuu entisestään, kun Haaken kanssa keskustelee puhelimitse. Miehen äänessä ei ole tuumaakaan epäröintiä, ja erittäin analyyttiset vastaukset tulevat kuin liukuhihnalta. Tämän huomaa jo siinä, kun Haake uppoutuu hetkiin, jolloin hän huomasi musiikin ympärillään ensi kertaa.

– Olin kahdeksanvuotias. Kaikki koulussa alkoivat hehkuttaa musiikkia, ja huomasin heränneeni sen olemassaoloon. Sitä ennen se oli ollut vain ääntä muiden joukossa. Kaiken hyvän alku ja juuri oli tietenkin brittiläinen heavy metal. Black Sabbath, Judas Priest, Iron Maiden ja Saxon olivat kuin huumetta, Haake sanoo.

– Vaikka näiden bändien rumpalit olivat minulle valtavan merkityksellisiä idoleita, yksi hahmo teki rumpujensoiton suhteen vielä ratkaisevamman vaikutuksen. Arvaa kuka? The Muppet Show’n Animal. Jos minun pitäisi osoittaa yksi asia, joka sai minut innostumaan rumpujensoitosta toden teolla, se on ehdottomasti Muppetien Elukka.

Pitkä tie kannujen taakse

Vielä tässä vaiheessa Tomas Haake ei päässyt niin sanotusti kannujen ääreen, sillä hänen perheellään oli mielessään jotain ihan muuta.

– Niin, minustahan piti alun perin tulla trumpetisti! Aika kaukana metallirumpaloinnista, vai mitä? Soitin trumpettia kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Totta puhuakseni tein sitä vain miellyttääkseni vanhempiani. Puhaltelin trumpettia rumpusetti silmissäni kiiluen, mitä kesti aina 15-vuotiaaksi.

Heti rummut saatuaan Haake oli kuin riivattu. Hän treenasi treenaamasta päästyään, ja miehen veri veti jatkuvasti yhä monimutkaisemman metallin ja progen maailmoihin.

– Jo ensimmäisillä Meshuggah-albumeilla pystyin helposti sanomaan olevani rumpalina yhdistelmä metallia, progea ja fuusiojazzia. Nimesin suurimmiksi esikuvikseni Sean Reinertin [Cynic], Neil Peartin [Rush], Ian Mosleyn [Marillion], Vinnie Colaiutan ja Dave Weckin, Tomas listaa.

– Nykyään en voi sanoa soittoni olevan yhtä itsestään selvästi minkään tiettyjen asioiden yhdistelmää. Se on mutatoitunut vuosien varrella niin paljon. Voisi kai sanoa, että olen bändielämäni osien summa.

Vaikka Haakea ylistetään monimutkaisten polyrytmien, hämmentävien tahtilajien ja hullujen sovitusten ansiosta, hän laskee rumpalin tärkeimmiksi piirteiksi paljon perinteisempiä asioita.

– Tänäkin päivän koen rumpaloinnissa haastavimmaksi tiukan kompin ylläpitämisen siten, että se groovaa tai svengaa, kumpaa sanaa ikinä haluaakaan käyttää. Lähes kuka tahansa voi treenata ja opetella teknisesti uskomattoman taitavaksi rumpaliksi, mutta tietty flow syntyy paljon syvemmällä. Juuri kukaan ei saa viritettyä itseään niin musiikkiinsa sopivalle aaltopituudelle kuin vaikkapa John Bonham muinoin Led Zeppelinin riveissä.

– Meshuggah antaa hieman anteeksi tämän suhteen, sillä ulosantimme on niin äkkiväärää, ettei kuulija välttämättä kuuntele groovea samalla tavalla. Siihen pyrin silti tänäkin päivänä: saamaan soitollani aikaiseksi paineaaltomaisia tiloja, joissa koko bändi vyöryy eteenpäin läpi kaikkien esteiden.

Outolintu Uumajassa

Meshuggahin soundi ei ollut ehkä jalostunut aivan tunnetuimpaan hulluuteensa vielä 1990-luvun alkupuolella, mutta silti bändi oli jo varhaisina vuosinaan melkoinen outolintu ruotsalaisessa hardcore- ja metalliskenessä.

– Elimme erityisesti täällä Uumajassa valtavan hardcorevyöryn alla. Olimme kummajaisia siinä joukossa, ja vähän myös metallibändien joukossa, ja vaikka en kokenut sitä tuolloin niin, taisin olla itsekin vähän kaikkia normeja vastaan taisteleva kummajainen rumpalina.

– Melkein kaikki keikat olivat iltamia, joissa oli mukana sekä hardcore- että metallibändejä. Se oli sairaan kiihkeää, mutta myös tervettä kilpailua kahden genren välillä, mikä sai kaikki bändit yrittämään lavalla entistä enemmän. Se jätti minuun jälkensä täysillä ja armottomasti soittamisen filosofiana.

Meshuggahin soundi vyöryi näinä vuosina valtavalla vauhdilla eteenpäin. Mihinkään ei tyydytty, minnekään ei jääty junnaamaan, ja kun yksi ääripää oli saavutettu, etsittiin jo seuraavaa.

 

 

– Kun liityin Meshuggahiin 80-luvun lopussa, mielessämme päällimmäisenä olivat bändit kuten Metallica ja Anthrax. Myöhemmästä monimutkaisuudesta ei ollut tuolloin vielä tietoakaan. En voi sanoa, että olisimme olleet kunnianhimoisia tai määrätietoisia pentuja, kun julkaisimme ensimmäisiä levyjämme. Halusimme vain saada meteliämme julkaistuksi. Minä puolestani halusin soittaa lujempaa ja äärimmäisemmin, enkä jäänyt juuri arvuuttelemaan.

Moni voisi luulla, että viimeistään Destroy Erase Improve -läpimurtoalbumi (1995) olisi ollut Meshuggahilta määrätietoinen siirto, mutta Haake tyrmää ajatuksen heti alkuunsa.

– Destroy Erase Improve oli onnenkantamoinen. Se oli vahingossa täydellisesti ajoitettu albumi. Debyyttimme ja None-ep olivat oma lukunsa, ja Destroy Erase Improve koostui näiden levytysten ylijäämistä. Halusimme kaapia kasaan vielä yhden kokonaisuuden varhaisten vuosiemme riffilaarista. Rakensimme palapelin täsmälleen samoista aineksista, joten emme tehneet mitään valtavaa loikkaa uuteen suuntaan, Haake tuumii.

– Sitten saapui 90-luvun puoliväli. Noihin aikoihin oli ilmestynyt Machine Headin Burn My Eyes, Fear Factoryn Demanufacture ja muita, mikä aiheutti todellisen modernin metallin vyöryn. Jos levymme olisi julkaistu yhtään aiemmin tai myöhemmin, historiamme olisi hyvin erilainen.

Monimutkainen läpimurto

Jos Haake suhtautuu monien loputtomasti ylistämään Destroy Erase Improveen vaatimattomasti, äänensävy muuttuu, kun siirrytään kohti 20 vuotta sitten julkaistua Chaosphereä. Harppaus kahden albumin välillä oli kieltämättä valtava, ja Meshuggahin soundiin ilmaantui entistä vinoutuneempia tunnelmia ja aiempaakin hämmentävämpiä sovituksia.

– Chaosphere syntyi aivan eri lähteistä kuin mikään sitä ennen tekemämme, Haake toteaa.

– Halusimme olla äärimmäisin mahdollinen versio siitä Meshuggahista, jollaiseksi itsemme koimme. Minä puolestani halusin päästää itseni toden teolla irti rumpujeni takana ja olla äärimmäisin versio Tomas Haakesta. Onnistuin jotenkin päästämään irti kaikista tavallisimmista vaikutteistani. En antanut enää minkään sääntöjen häiritä. Soitin täsmälleen niin kuin kieroimmissa hulluuksissani halusin. Ihan sama, oliko se jollain tavalla sopivaa tai iskevää rumpujensoittoa. Oikeastaan oli parempi, jos se ei ollut.

Hetken Chaosphereä hehkutettuaan Haake palaa puhumaan Meshuggahin menestyksestä onnekkaiden sattumien sarjana.

– Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Chaosphere avasi meille valtavasti ovia, erityisesti Yhdysvaltoihin päin. Kaiken järjen mukaan albumin olisi pitänyt olla meille kaupallinen itsemurha, Haake toteaa.

– Tässä kohtaa koin yhden elämäni käänteentekevistä asioista. Pääsimme kiertämään yhdeksän viikon ajan Slayerin kanssa Yhdysvalloissa, ja vaikka haluaisin jälleen puhua määrätietoisen bändin peräänantamattoman työn tuloksesta, pidän tätäkin aivan massiivisena onnenpotkuna. Slayer oli jättimäinen bändi, ja kun pääsimme soittamaan tuhansille ihmisille kymmenien keikkojen ajan ympäri Yhdysvaltoja, se sai valtavan määrän porukkaa ihmettelemään, mikä helvetin bändi tämä on. Siitä se alkoi.

Meshuggah olisi voinut pelata varman päälle ja julkaista Chaosphereä vastaavan albumin pönkittämään menestystään, mutta kuten Haake alleviivaa, itsestäänselvyydet eivät ole kuuluneet bändin tapoihin.

– Chaospheren jälkeen päätimme kokeilla rajojamme. Nothing oli monella tapaa hyvin erilainen levy jo kappaleiden rakenteita, kitarasoundeja ja omaa rummutustani myöten, Haake sanoo.

– Kolmas jättimäinen säkämme oli pian Nothingin julkaisun jälkeen tapahtunut Ozzfest-kiertue vuonna 2002. Se kesti kymmenisen viikkoa, ja melkein jokainen päivä tuolla kiertueella oli sama kuin olisi soittanut massiivisella festarilla kymmenientuhansien ihmisten edessä. Se kiertue hioi minua rumpalina paljon.

Meshuggah kiersi myös Toolin kanssa vuosina 2001 ja 2002.

– Jos ajatellaan pientä ruotsalaista, erittäin outoa metallibändiä vuosituhanteen taitteessa, voiko bändi päästä tekemään ensimmäisiä Yhdysvaltain-kiertueitaan paremmassa seurassa kuin Slayerin ja Toolin lämppärinä sekä Ozzfest-hulluuden keskellä? Tuskin.

Kokeellisuuden huippu

Juuri kun Tomas Haake oli nousemassa yhdeksi modernin metallin suurimmista rumpaleista, Meshuggah teki siirron, jota tuskin kukaan osasi odottaa: bändin seuraavilla julkaisuilla ei kuultu rumpalin soittoa lainkaan.

– Oli kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun aloimme työstää Chaosphereä. Olimme tottuneet tekemään musiikkia tietyllä tavalla ja halusimme ravistella itseämme, koska muuten olisimme kyllästyneet itseemme, Haake muistelee.

– Vuonna 2004 teimme I-ep:n. Yhden 20-minuuttisen kappaleen. Pidin prosessia todella virkistävänä, koska se erosi kaikesta siitä, mitä olimme tehneet aiemmin. Varsinkin rumpalin näkökulmasta mukaan tuli yhä improvisoidumpaa tuntumaa, ja se sai minut rikkomaan paljon rajoja, minkä takia olen nyt siinä missä olen.

– Yleensä me kaikki kirjoitamme omillamme, kokoamme ideat yhteen ja teemme niistä kappaleita, mutta I:n ja Catch Thirtythreen kohdalla istuimme yhdessä tietokoneiden äärellä. Se oli aluksi vain viatonta kokeilua, josta ei pitänyt tulla mitään sen kummempaa, mutta lopulta siitä muodostui lähes pakkomielteisyyksiin edennyt projekti.

Haaken mukaan ei ollut itsestään selvää, ettei näillä julkaisuilla kuultaisi ”oikeita soittimia”. Suurimmaksi viholliseksi levynteon parissa nousi työhön kulunut aika.

– Meillä oli käsissämme nelisen tuntia valmista musiikkia, ja deadline lähestyi kiivasta tahtia. Meidän oli sorvattava neljän tunnin materiaalista maksimissaan tunnin kappale. Jälki oli aivan liian yksityiskohtaista opiskeltavaksi rummuilla, Haake selittää.

– Olimme ohjelmoineet kaiken viimeistä piirtoa myöten koneilla, ja lopulta ymmärsimme, että osa albumin luonteesta menisi täysin pilalle, jos alkaisimme sovittaa kaiken uudelleen. Jos olisimme äänittäneet rummut uusiksi, olisimme joutuneet äänittämään myös kitarat uusiksi, ja olimme jo muutenkin burnoutin partaalla. Se oli Drumkit of Hellin syntyhetki.

 

 

– Minulla ei ole koskaan ollut pakkomiellettä, että albumeillamme on pakko olla ”se oikea asia” patteriston takana hakkaamassa. Jos ohjelmoidut rummut palvelevat albumia paremmin kuin minä, en todellakaan tunge itseäni väkisin soittamaan.

Äärimmäisen kokeellisuuden jälkeen Meshuggah palasi perusasioiden äärelle – jos Meshuggahin kohdalla voidaan puhua sellaisista. Haake kertoo bändin halunneen tehdä täydellisimmän mahdollisen levyn omilla vahvuuksillaan. Hän palasi rumpupatteriston taakse, ja seuraavaksi päivänvalon näki obZen-albumi.

– ObZenin kohdalla elimme jonkinlaista tällaisen bändin suurinta mahdollista huippua, Haake toteaa.

– Metalli oli suuressa nosteessa vuonna 2008. Uusia bändejä puski esille koko ajan, vanhat julkaisivat uransa kovimpia levyjä ja metallia tulvi sisään kaikista paikoista. Sitten julkaisimme Bleed-singlen. Se yksi ainoa kappale ja sen musiikkivideo on määritellyt koko Meshuggahia siitä eteenpäin. Bleed on monelle yhtä kuin Meshuggah, Haake sanoo.

– Kieltämättä pidän tuosta albumista paljon, ja sillä on lukuisia hienoja kappaleita, jotka jäivät tietyllä tavalla Bleedin varjoon. Se on kappale, joka meidän on soitettava joka keikallamme.

Meshuggahin kohdalla huipentumaa ei ole seurannut erityisen suuri romahdus tai edes suosion lasku: bändi onnistui viimeistään ObZenin kohdalla sementoimaan asemansa suurten metallibändien joukossa.

– Kolossiin [2012] minulla ei ole oikein vahvaa sidettä. Sen äänitys ja koko albumin tekoprosessi oli omaan makuuni aivan liian huitaistua. Kokemukseni äänityksissä olivat enemmän stressaavia kuin inspiroivia. Olimme tavallaan pakkojulkaisun edessä, Haake myöntää.

– Asia muuttui The Violent Sleep of Reasonilla [2016], jonka prosessista pidin paljon enemmän. Se oli vuosikymmeniin ensimmäinen albumimme, jolle äänitimme lähestulkoon kaiken livenä. Otimme joka kappaleesta kymmenen ottoa ja valitsimme parhaat osaset. Ei se mikään studiolive ole, mutta ainakin soitimme yhdessä samassa paikassa.

Fysiikan lakien väistämättömyys

Meshuggahin soundi on aina ollut tunnistettava. Jopa niin tunnistettava, että bändin kappaleet saattavat kuulostaa vihkiytymättömien kuulijoiden korviin hyvinkin samanlaisilta.

Haake myöntää, että vaikka bändin soinnissa on ollut monista vapauksista huolimatta tiettyjä hyvinkin tiukkoja rajoja, se ei ole koskaan tuntenut olevansa vankina oman soundinsa sisällä.

– En kutsuisi sitä vankilaksi, koska olemme aina valinneet soundimme itse. Rajoituksia on kyllä. Meille ei tulisi vielä tänäkään päivänä mieleenkään tuoda Meshuggahiin puhtaita lauluja. Vaikka kaikilla viidellä jäsenellä on omat musiikkimakunsa, sanoisin että Meshuggahin suhteen olemme yhä täysin yksimielisiä, Haake sanoo.

– On paljon asioita, joiden kanssa emme ole kokeilleet rajojamme. Yksi voisi olla paljon dynaamisempi albumi, joka monipuolistaisi ääripäitämme aina raskaimmasta hulluudesta minimalistisempiin kieroiluihin.

Haake on saanut kunnian soittaa joitakin äärimmäisen intensiivisiä Meshuggah-kappaleita keikoilla satoja tai jopa tuhansia kertoja, minkä voisi kuvitella käyvän kaikessa urheilusuoritusmaisuudessaan puuduttavaksi. Mies kuitenkin hehkuttaa nauttivansa soittamisesta edelleen.

– Jotkin kappaleet Violence Sleep of Reasonilta, kuten Clockworks ja nimikkobiisi, ovat lähimpänä sitä, millaiseksi rumpaliksi koen itseni juuri nyt. Nautin niistä kaikkein eniten tällä hetkellä, Haake kertoo.

– Osa biiseistämme venyttää fysiikkaa niin sekopäiseen päätyyn, että ne tuntuvat kuin tunnin kuntosalitreeneiltä muutamaan minuuttiin puristettuna. ”Joka-keikan-Bleed” on yksi mainituista. Sen soittamisessa ei ole rentouden tai fiilistelyn hiventäkään. Ennemmin saa keskittyä siihen, ettei saa kokovartalokramppia.

– Yksi keikkasuosikeistani on Letgargica. Siinä ei ole kyse niin lujasta suorittamisesta, vaan voin keskittyä elämään sen groovea ja tuntemaan koko kappaleen luissani.

Kaunisteli asiaa miten tahansa, fysiikan lait käyvät jossain iässä rumpalia kuin rumpalia vastaan. Näin tapahtuu jo suoraviivaisessa rockissa, mutta Meshuggahin kohdalla soittamisen haasteellisuus on omissa sfääreissään.

– Aloin käydä urheilulääkäreillä, kiropraktikoilla, fysioterapeuteilla ja muilla jo viitisentoista vuotta sitten. Koen kuitenkin voivani soittaa nyt paljon paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Muistan hyvin hetket joskus vuoden 2005 tienoilla, kun soitimme aika isoja määriä keikkoja ja olin jokaisen niistä jälkeen täysin romuna, Haake sanoo.

– Totta puhuakseni en näe itseäni soittamassa 65-vuotiaana Bleediä italialaisella festarilavalla 35 asteen lämmössä. Minun on vain katsottava, miten kauan tätä skitsofreenistä hulluutta kykenee jatkamaan fysiikan lakien rajoissa, ennen kuin liha antaa lopullisesti periksi.

Julkaistu Infernossa 6/2018.