Lauri Porran kotisivujen Works-välilehdelle eksyvä voi huomata nopeasti, että monien basistiksi mieltämä muusikko on ehtinyt tehdä 42-vuotisen elämänsä aikana lähes kaikkea, mitä musiikissa voi tehdä.
Helsingissä syntyneen ja tätä nykyä myös asuvan Porran nimen voi löytää lukemattomien levyjen kansista, joiden lajityypit kattavat vähintään metallin, rockin, jazzin, funkin, popin, elektron, bluegrassin ja hiphopin. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Porran nimi vierähtää usein vastaan myös suomalaisten elokuvien ja tv-sarjojen lopputeksteissä.
Sooloalbumeillaan Porra on yltänyt niin musiikkimaailman itään, länteen, pohjoiseen kuin etelään, ja onpa mies kirjoittanut useita teoksia myös sinfoniaorkesterille – sekä perinteisessä että modernimmassa mielessä.
Porra on neljännen polven muusikko, ja useimmiten miehen kohdalla hehkutetaan sitä, että hän on kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen tyttärentyttären poika. On joka tapauksessa enemmän kuin selvää, että Porra on peräisin todella musikaalisesta perheestä.
– Olen kasvanut täysin musiikin ympäröimänä. Isäni soitti jazzbändissä, äitini oopperassa, kaikki sisarukseni soittivat ja lauloivat ja musiikki oli kotonamme läsnä koko ajan, Porra kertoo iloisesti puhelimessa.
– Meillä ei kuitenkaan ollut sellaista ehdotonta painetta musiikin suhteen. Musiikki oli osa perhe-elämäämme, eli sitä kuunneltiin yhdessä, soitettiin yhdessä ja laulettiin yhdessä, mutta ketään ei varsinaisesti pakotettu mihinkään.
– Minähän olen neljästä lapsesta nuorin, ja siskoni soittivat pienestä pitäen viulua. Heidänkin esimerkistään oli aika luontevaa tarttua milloin mihinkin soittimeen, joka sattui käsien ulottuville.
Paineeton ilmapiiri musikaalisessa perheessä voi olla hyvä asia, sillä pakottaminen musiikkiin voisi jo lapsena tai viimeistään murrosiässä johtaa täyteen kapinaan sitä vastaan?
– Suomessa on paljon sellaisia musiikkisukuja, joissa lapsia suorastaan koulutetaan kunnianhimoisesti musiikkialan ammattilaisiksi, mutta on täysin lapsesta kiinni, miten siihen reagoi, Porra tuumii.
– Totta kai minuakin nyt vähän pakotettiin! Siis sillä tavalla kuin lapsia yleensä. Eli tietyssä iässä, minun tapauksessani kuusivuotiaana, pistettiin soittotunnille ja toivottiin parasta. Minun kohdallani soittimeksi valikoitui sello.
– Kävin sellotunneilla melkein kymmenen vuotta, mutta lopulta minulla oli aika isoja motivaatio-ongelmia. Siitä ei tullut oikein mitään. En ollut ihan täysin kiinnostunut siitä ja kaikki muut asiat tuntuivat vievän mennessään.
Ei mikään basistivitsi!
Porra kertoo, että todellinen soittokärpänen puri häneen samalla kuin rockkärpänenkin. Samalla mukaan astui instrumentti, josta suurin yleisö hänet parhaiten tuntee.
– Innostuin musiikista kunnolla 14-vuotiaana, kun törmäsin ensimmäisen kerran heviin. Samalla kuvioihin alkoi tulla kaikkea jazzia ja avantgardea ja ties mitä, minkä myötä tajusin, että minun on vaihdettava soitinta.
– Totesin, että bassokitara on aika hyvä, koska siinä on saman verran kieliä kuin sellossa, joten siinä luetaan samoja nuotteja. Valitsin siis käytännössä soittimen sen perusteella, että se oli lähellä edellistä.
Bassokitara on asiaan vihkiytymättömien silmissä yksinkertaisen instrumentin maineessa. Basistivitsejä riittää, ja basso mielletään simppeliksi komppisoittimeksi. Totuus on kuitenkin toisenlainen.
– Bassohan voi olla ihan mitä tahansa! On olemassa paljon niin sanottuja ”statistibasisteja”, varsinkin hevibändeissä, mutta joskus se vain kuuluu asiaan ja on juuri siinä muodossa tärkeä osa bändiä.
– Kun aloin soittaa bassoa, katseeni oli Cliff Burtonissa, Les Claypoolissa, Lemmyssä, Fleassä ja Robert Trujillossa eli soittajissa, jotka olivat mielestäni musikaalisimpia, makeimpia ja mielenkiintoisimpia.
– Olin innostunut basson haastamisesta ja virtuositeetista sekä uusien soundien löytämisestä, minkä takia basson soittaminen oli enemmän kuin mielenkiintoista. Sen huomasi aika nopeasti, että kauhean moni muu ympärilläni ei ollut kiinnostunut tekemään bassolla ”epätavallisia” asioita. Siitä joukosta oli melko helppoa erottua edukseen.
– Jos olisin valinnut sähkökitaran, olisin varmasti stressannut paljon enemmän! Siinä maailmassa kun oli kaiken maailman kämäräiset ja kososet. Oli mahdollista päästä pienemmällä vaivalla kunkkubasistiksi kuin kunkkukitaristiksi, koska kilpailua oli niin paljon vähemmän.
– Suurin osa basisteista on kiinnostunut puhtaasti basistin oikeasta hommasta, mitä itsekin teen paljon, eli pidetään muina miehinä kivitaloa pystyssä kaiken taustalla. Se kurinalaisuus on joskus koko hevibändin ydin.
Kuva: Jarmo Katila
Oppineisuutta ja itseoppineisuutta
Tälläkin palstalla haastatelluista muusikoista on voinut aistia melko karkean kahtiajaon: rockpiireissä pyörii useimmiten joko täysin itseoppineita tai alusta alkaen kouluttautuneita muusikoita.
Porra on ottanut musiikin eri laitoja haltuun molemmilla tavoilla.
– Olen aina ajatellut, että molemmissa maailmoissa on avarakatseisimmillaan etunsa ja jompaankumpaan liian ahdasmielisesti sulkeutuen sudenkuoppansa, Porra sanoo.
– Mielestäni musiikkikoulutus ja teoria on musiikin tekemisen kannalta tavattoman hyödyllistä. Jos haluaa olla kirjailija, kannattaa opetella se kieli, jolla kirjoittaa. En ymmärtäisi musiikista mielestäni juuri mitään, jollen ymmärtäisi musiikin kieltä.
– Yhtä usein törmään itseoppineisiin kitaristeihin, jotka ovat treenanneet ihan hulluna, mutta eivät välttämättä aivan oikeita asioita. Se on itseoppimisen riski. Toisaalta itseoppineista soittajista löytyy usein myös muusikoita, jotka rikkovat rajoja käsittämättömillä asioilla, vaikka eivät tajua sitä itse.
– Kun itse jatkoin Pop Jazz Konservatorioon bassokitaran kera, opiskelin paljon latinalaisamerikkalaisia musiikkityylejä, soitin tietenkin paljon jazzia ja otin haltuun teoriaa. Pidin samalla eräänlaista ajatusta ja sääntöä, että sama määrä aikaa, jonka laitan koulutukseen, minun on sijoitettava myös kentälle puhtaana kokemuksen hakemisena.
– Aikaa vaadittiin paljon, koska minua kiinnosti melkein kaikki. Funk, punkimpi musa, katurokki, hevi, thrash ja niin edelleen. Otin asiakseni soittaa kaikenlaisissa bändeissä, joissa musisoi paljon ihmisiä, jotka eivät todellakaan ole käyneet musakouluja. Itseoppineita ja intuitiivisia ihmisiä, jotka avasivat silmiäni kliinisen musisoinnin vastakohdalle.
– Soitin päivät musakoulussa kaiken maailman fuusiomaisterien kanssa maailman vaikeimpia sointuja, ja illalla menin soittamaan räkärokkia ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet nimetä perussointuja. Myöhemmin aloin soittaa klassisten soittajien kanssa, mistä löytyi taas erilaisia etuja ja haasteita.
– Myöhemmin olen täydentänyt kuviota soittamalla hiphop- ja elektromusiikkilevyille esimerkiksi Perttu Mäkelän, Don Johnson Big Bandin, JVG:n ja Stigin sessioissa. Sellaisella taustalla ei välttämättä ajatella mitään nuotteja, mikä on ollut taas ihan omalla tavallaan tajuttoman opettavaista.
Kantapäiden kautta bändielämään
Porra on Infernon lukijoille tuttu monista suomalaisista raskaan rockin bändeistä kuten Stratovariuksesta, Warmenista ja Sinergystä sekä alan vierailuista Apocalypticaa ja Kiuasta myöten.
Pidempi bändipesti oli aluksi hakusessa.
– Ennen Stratovariusta tuntui pitkään siltä, etten löydä omaa paikkaani millään, Porra naurahtaa.
– 2000-luvun alussa tunnuin etenevän portaittain bändistä toiseen. Aluksi oli Tunnelvision, sitten tulivat Warmen ja Kotipelto. Homma meni yksinkertaisesti niin, että aina joku tunsi jostain jonkun, joka tarvitsi bändiinsä sessiobasistin, ja olin useimmiten mukana sitä suuremmalla mielenkiinnolla, mitä erilaisempaa musaa oli tarjolla.
– Sinergystä olin ihan sairaan innoissani, kun liityin mukaan Marco Hietalan lähdettyä vuonna 2002. Se turhautti ihan hulluna, kun koko mahtava bändi hajosi alta parin vuoden aikana. Olimme jo studiossa, olin soittanut seuraavan levyn bassot purkkiin, ja sitten tuntuikin, ettei se kiertolaisuus ei tule loppumaan koskaan.
– Stratovarius ei ollut mitenkään helpompi tapaus, ainakaan alussa. [Timo] Tolkki oli vielä messissä vuonna 2005, kun hyppäsin remmiin, ja pari vuotta sen jälkeen olin taas äänittänyt seuraavan levyn bassot, eikä sekään bändi meinannut pysyä kasassa millään. Hetken jo luulin, etten saa soittaa Stratovariuksenkaan levyllä!
– Onneksi Stratovarius nousi kuin se kuuluisa Feeniks-lintu, ihan bändin omia sanoituksia lainatakseni!
Stratovariuksessa Porraa onkin sitten onnistanut pidemmän kaavan kautta: basisti on soittanut bändissä jo 15 vuotta ja on itse asiassa nykybändin pitkäaikaisin jäsen heti laulaja Timo Kotipellon ja kosketinsoittaja Jens Johanssonin jälkeen.
– Siinä vaiheessa, kun olin liittynyt mukaan, orkesteri oli pitkän aikaa melko traumatisoitunut, Porra myöntää.
– Kaikkeen siihen viidentoista vuoden takaiseen nähden voin sanoa, että Stratovarius on ihanalla tavalla rauhoittunut ja tasapainoittunut. Kun Rolf Pilve tuli mukaan vuonna 2011, kuvio rauhoittui vielä entisestään, ja viimeiset kymmenen vuotta ollaankin saatu vain nauttia mutkattomasta levyjen tekemisestä hyvällä meiningillä.
– Tietenkin vanhat bändit on aina vanhoja bändejä, eikä sellaista vanhaa bändiä olekaan, jossa ei olisi mukana historian painolastia ja kaikkea muuta. Suomessa ei ole montaa bändiä, jossa paletti ei olisi jossain kohtaa levinnyt, ja nythän se nähtiin Bodomienkin kohdalla, etteivät nekään olleet tässä asiassa poikkeus. Elämä on sellaista.
– Nyt kun Stratovarius pääsi uudelleen siivilleen ja löysi progehtavamman itsensä, voin sanoa nauttineeni täysin rinnoin kiertämisestä ja levyistä, joilla olemme voineet haastaa paljon itseämme.
Itsetutkiskelua sooloillen
Stratovarius-aikojen rinnalla syntyneet sooloalbumit ovat tarjonneet omalla tavallaan läpileikkauksen Porran tekemisistä ja suurimmista intohimoista musiikin suhteen.
Lauri Porra (2015), All Children Have Superpowers (2008), Flyover (2015), sinfoniaorkesterin kanssa äänitetty Entropia (2018) ja tuore Dust (2019) sisältävät metallia, jazzia, klassista, ambientia, rockia ja funkia hyvin erilaisissa muodoissa, joskus jopa samojen kansien sisällä.
– Koen yhä, että koko soolotuotantoni on moninaisuudestaan huolimatta yksirankainen kokonaisuus, jolla on tietty kaari, joka ilmaisee elämääni ja tekojani, Porra summailee.
– Soololevyt ja kolmen viime vuoden aikana tekemäni orkesteriteokset [mm. Flyover Symphony, Memento ja The Mass of Matter and Time] ovat punainen lanka omiin töihini, ja niistä kuulee sen, minkä vuoksi olen tehnyt niin laajasti töitä säveltäjänä sekä ammatti- ja bändimuusikkona.
– Soololevyissä kiteytyy se tapa, jolla suhtaudun musiikkiin. Olipa se mitä tahansa. Puhun usein työkalupakista, johon etsin erilaisia työkaluja ilmaistakseni itseäni. Saadakseni sinne uuden työkalun liityn muutamaksi vuodeksi vaikkapa bluegrassbändiin, ja sen jälkeen ymmärrän, miten se maailma musiikissa toimii. Se, että opettelen perinpohjaisesti jonkin genren tehokeinon, takaa sen, ettei minun tarvitse tyytyä vain pastisseihin, kun haen jotain tiettyä tunnelmaa.
Käykö koskaan niin, että alat purkaa jotain tiettyä fiilistä tietynlaiseksi musiikiksi ja huomaat kesken kaiken, että se, minkä olit suunnitellut vaikkapa metalliksi, toimiikin todellisuudessa paremmin orkesterilla?
– Siis minähän olen sellainen säveltäjä, että mietin tosi kauan, ja joskus vähän liiankin kauan, ennen kuin teen mitään konkreettista. En oikeastaan koskaan ala vain tehdä jotain, Porra toteaa.
– Saatan miettiä jotain biisiä tai teosta parikin vuotta. Sen aikana päässäni kirkastuu ajatus, kuka tai mikä sitä tunnetta tulee välittämään ja millä tavalla. Sen jälkeen ilmaisutapa on selkeä.
Uusimmalle Dust-albumilleen Porra on ujuttanut metallielementtejä enemmän kuin koskaan aiemmin soolotuotannossaan.
– Dust sisältää askeleita progressiivisen metallin kautta mukavuusalueitteni ulkopuolelle ja on varmasti hyvä porttilevy heillekin, jotka ovat kuulleet musisointiani vaikkapa Stratovariuksessa, Porra tuumii.
– Olen oikeastaan tyytyväinen siihen, että hevi on alkanut tulla mukaan myös soololevyilleni. Dust-levy summailee entistäkin paremmin koko historiaani.
Kuva: Elina Simonen
Tee teos toisen teokseen!
Viimeisen kymmenen vuoden aikana Porra on tarttunut kaiken muun lisäksi myös elokuva-, tv- ja mainosmusiikkiin.
Porran sävellyksiä on voinut kuulla esimerkiksi elokuvissa Hevi reissu (2018), Napapiirin sankarit 3 (2017), Nuotin vierestä (2015), Rat King (2012) ja Tappajan näköinen mies (2011) sekä tv-sarjoissa Suuri savotta, Melkein totta, Calculations, Walker, Elämää suurempaa, Underworld Trilogy ja Morsian.
Miten paljon ”toisen teokseen teoksen tekeminen” eroaa kaikesta muusta säveltämisestä?
– Olen tykännyt siitä aina, koska tykkään tehdä ennen kaikkea instrumentaalista musiikkia, Porra sanoo.
– Se jos mikä on ollut musiikin opiskelua parhaimmillaan, koska saatan saada suhteellisen lyhyellä aikavälillä tosi erilaisia projekteja, jotka vaativat aivan erilaista musiikkia, ja niitä varten on usein ihan siedettävät budjetitkin.
– Se, että olen päässyt tekemään soolona orkesterimusiikkia, juontuu ihan siitä, että pääsin tekemään sitä aikoinaan leffascoreihin. Kun buukkasin Lahden sinfoniaorkesteria soittamaan soololleni, oli ihan korvaamaton apu, että pystyin sanomaan sovittaneeni musiikkia orkesterille useita kertoja aiemminkin.
Porran mukaan monilla on hieman väärä mielikuva siitä, millaista työtä musiikin säveltäminen elokuviin on.
– Moni säveltäjä on ihaillut isojen elokuvien isoja kappaleita ja ajattelee, että leffascorejen tekeminen on juuri sitä, että keksitään isoja teemoja ja valtavia orkesterisovituksia. Todellisuudessa suurin osa elokuvamusiikista on sellaista, jota katsoja ei edes huomaa. Jos käy ihan älytön tuuri, saattaa päästä tekemään sen parinkymmenen sekunnin melodian, joka soi pari kertaa elokuvassa ja vie ehkä minuutin tai pari kahden tunnin kokonaisuudesta.
– Suurin osa työstä on tekstuurien ja tunnelmien rakentamista, eikä taitava elokuvamusiikin tekeminen tarkoita sitä, että onnistuu nostamaan sen musiikin pääosaan. Täytyy pystyä auttamaan elokuvan tarinaa ja tunnelmaa musiikilla, joka on yksi osa kokonaisuutta.
Erilaiset samanlaiset musiikkiskenet
Jollekin soittaminen voi olla vain soittamista, tai jopa työtä, mutta Porra on aina vaikuttanut tekevän hommaansa koko sydämellään ja saavan irti valtavasti erilaisia fiiliksiä eri musiikin lajeista.
– Jos mennään ihan musiikin syvimpään olemukseen, niin sen perusajatushan on sama genreen katsomatta: sillä haetaan jonkin tietyn tunnetilan välittämistä, ja se tunnetila vaihtelee projektin mukaan, Porra pyörittelee.
– Eri genreissä on vähän eri paikat, vähän eri ihmiset ja vähän eri läpät, ja musiikin tuottamia kiksejä tehostetaan eri tavoilla. Jos menen hevikeikalle, on ihan selvää, että se on mallia farkut, T-paita ja kalja, kun taas klasarissa ne korvautuvat puvulla, samppanjalla ja leivoksilla.
– Musiikki voi olla genrestä riippumatta ihan yhtä lailla voimaannuttava, surullinen, katarttinen, iloinen tai aggressiivinen kokemus, ja sen musiikin päällä on ikään kuin kulttuurillinen sopimus siitä, minkälaisiin naamiaisiin ollaan milloinkin menossa ja mikä se koko homman sävy pohjimmiltaan on.
Porralla on melkoisen ainutlaatuinen asema juuri sen takia, ettei hän ole ainoastaan piipahtanut kaikenlaisissa musiikkipiireissä vaan on aidosti elänyt niissä. Hän tietää täsmälleen, missä esimerkiksi metallipiirit erottuvat edukseen ja missä eivät.
– Kyllähän metallipiirien parhaat puolet on just ne kliseet, joista aina puhutaan, Porra nauraa.
– Hevarithan on leppoisia ja maanläheisiä ja lupsakoita ja uskollisia, eikä se hevimetalliveljeys kuole koskaan. Se on prikulleen juuri näin, ja kyllä aito meininki on se, mitä näissä ympyröissä rakastaa vuodesta toiseen.
– Silti on pakko myöntää, että metallipiireissä käyttäytymiseen liittyy itselläni hassu tunne. Se äärimmäisen rento ja hyvä meininki menee joskus niin pitkälle, että tiettyä kultivoituneisuutta tai älykkyyttä yritetään jopa väkisin peitellä. Ihmiset tahtoo olla niin aitoja, että ne haluaa käyttäytyä juntimmin kuin mitä ovat.
– Siihen voi liittyä kaikki ylilyödyt känniurpoilut, koska se on rock’n’roll. Tai vaikka se, että vältellään liian taiteellisia ratkaisuja, koska se on muka tekotaiteellista. Joskus nämä asiat sekoitetaan niin, että on jotenkin aitoa olla vähän tyhmä, ja jos on fiksu, ei ole aito. Se on ehkä sellainen juttu, josta olisi joskus hyvä päästää vähän irti.
– Mutta sitten taas tätä tapahtuu klasari- ja taidepiireissä toisinkin päin. Siellä saatetaan tehdä musiikkia ihan samoista syistä ja olla konserttien jälkeen ihan yhtä päissään kuin metallipiireissä, mutta jotkut yrittävät esittää älykköjä lainaamalla filosofeja ja tutkimuksia, vaikka ovat yhtä yksinkertaisia tyyppejä kuin kuka tahansa.
– Roolit on tavallaan ihan okei niin kauan kuin ymmärtää niiden olevan pääasiassa ihan vain leikkiä. Se on hevissäkin tärkeä pitää mielessä, että asioita voi tehdä tosissaan ja ammattimaisesti, muttei liian vakavasti.
Yhä vain uteliaampi
Kaiken edeltävän jälkeen voi vain arvailla, miten paljon musiikkimaailmaa Lauri Porra on kaikissa projekteissaan, yhteistöissään ja matkailujensa varrella todella nähnyt, minkä toteaminen saa miehen hykertelemään.
Tänäkin päivänä äärimmäisen uteliaaksi ihmiseksi tunnustautuva Porra kertoo nauttivansa todella paljon siitä, että saa yllättyä ihmisten musiikkikäsitysten moninaisuudesta ja musiikkimaailman rikkauksista.
– Juuriini nähden ihmeellisimmät yllätykset ovat löytyneet kone- ja hiphopmusiikista. Toisinaan tuntuu, ettei siellä ole taustalla kerta kaikkiaan mitään musiikin teoriaa tai mitään sellaista… nuottien hierarkiaa.
– Soitin myös kenialaisten muusikoiden kanssa, ja siihen kulttuuriin ei taas kuulunut ollenkaan melodioiden ja harmonioiden suhde. Olin koonnut bändin, jossa oli puolet kenialaisia ja puolet suomalaisia soittajia, ja koko kenialaisten melodiantaju meni ihan ”vakavanhaväinämöisiä” myöten puoli sävelaskelta tottumuksiamme korkeammalta.
– Soittaessani Peter Lerchen Kriya-bändissä, joka teki yhden levynkin, musisoin ison intialaisjoukon kanssa, jonka yksi soittaja oli seitsemännen polven muusikko. Se näkemys, ja koko musiikillinen ymmärrys, oli siinä kohtaa ihan eri maailmoista kuin omani ja juuri siksi tavattoman mielenkiintoista.
Porra kehottaa ihmisiä tutustumaan musiikin historiaan ja kulttuurihistoriaan, jos he haluavat todella ymmärtää musiikin kieltä.
– Se on hyvä tapa selvittää musiikkityylin motiivit ja ymmärtää, mistä musiikki on tullut, mitä sillä on alun alkaen haettu ja haluttu ilmaista.
– Oma uteliaisuuteni on sellaista, että voisin kai sanoa, että haluan olla musiikin maailmanmatkaaja ja rakentaa sitten kaikilla keräämilläni opeilla itselleni talon, jonka lopullista muotoa en tiedä vielä itsekään.
Julkaistu Infernossa 1/2020.