Sinfoninen metalli on saanut kuluneina vuosikymmeninä niin monenlaisia ilmentymiä, ettei genreä voi rajata kovin yksitotisesti yhteen lokeroon.
Suomalainen Nightwish, norjalainen Dimmu Borgir, hollantilainen Epica, ruotsalainen Therion, italialainen Fleshgod Apocalypse ja hollantilainen Within Temptation ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten sama käsite voi tarkoittaa niin äärimmäistä, melodista, elokuvallista, progressiivista kuin popahtavaakin metallia.
Joillakin bändeillä orkestraatio toimii metallin mausteena, ja toisten ilmaisussa metalli komppaa klassisempia soittimia. On säveltäjästä kiinni, millaisessa roolissa klassista orkesteria milloinkin kuullaan.
Kreikkalainen Septicflesh on onnistunut luomaan kokonaan oman soundinsa, jossa metallin äärilaidat ja klassiset sovitukset ovat täysin yhtä. Yhtyeen sävellyksissä myös orkesteri tuntuu soittavan äärimetallia, osana bändiä, eikä vain koristelevan sitä suurellisemmaksi.
Septicfleshin ydinkolmikko Seth Siro Anton (basso ja laulu), Sotiris Anunnaki V (kitara ja laulu) ja Christos Antoniou (kitara ja orkestraatiot) on tehnyt vuodesta 1990 asti työtä yhteisen päämääränsä eteen.
Seth on opiskellut taidetta ja vastaa Septicfleshin visuaalisuudesta. Sotiris on opiskellut kirjallisuutta ja tekee yhtyeen lyriikat. Christos on opiskellut klassista säveltämistä ja toteuttaa itseään orkestrointien kautta.
Kaikesta Septicfleshin luomasta voi löytää kulttuurin ikiaikaisten perinteiden ja sen modernien muotojen kohtaamisia.
Faktaa, fiktiota ja kokemuksia
Sotiris Anunnaki V, oikealta nimeltään Sotiris Vayenas, muistelee olleensa kiinnostunut kirjallisuudesta ja lukemisesta jo paljon ennen kuin hän kiinnostui musiikista.
– Vanhempani ovat akateemisia ihmisiä ja äitini on ollut koko ikänsä opettaja, joten meillä oli kotonamme valtava kirjasto. Ajattelin lapsena, että kirjasto on kodin sydän ja että kaikilla on sellainen, Sotiris sanoo videopuhelun aluksi.
– Oma lukeneisuuteni lähti minusta itsestäni. Vanhempani taisivat luottaa siihen, että omaehtoinen uteliaisuuteni tulee vetämään minua kirjojen pariin eikä minua pidä painostaa siihen. He osuivat oikeaan. Löysin jo todella nuorena historiankirjat ja sitä myötä kirjallisuutta psykologiasta ja taiteista.
– Varttuessani aloin hankkia kirjoja yhä enemmän itse. Siinä vaiheessa mukaan astui fiktio. Tieteiden ja todellisuuden vastapainoksi kiinnostuin kovasti scifi-kirjallisuudesta, joka heijasteli todellista maailmaa keksittyjen todellisuuksien kautta. Usein ne tarinat olivat tavallaan yhtä totta kuin todellinen historia.
– Kaikki tämä toimi innoittajana omalle kirjoittamiselleni, mutta vasta Septicflesh oli se kanava, jonka kautta koin pystyväni yhdistelemään kaikkea kynäilemääni. Septicflesh onkin yhdistelmä tarinoita, myyttejä, tiedettä ja todellisuutta.
Sotiris sanoo, että hän on aina halunnut välttää kuplautumista. Niin lukiessaan kuin tekstittäessään hän on halunnut tutkia asioita mahdollisimman monista kulmista ja yrittänyt ymmärtää erilaisia näkökantoja.
– Kukaan tuskin yllättyy, jos kerron, että H. P. Lovecraft, Edgar Allan Poe ja William Gibson ovat vaikuttaneet paljon siihen, millaisia ilmaisukeinoja käytän Septicfleshissä. Ihan yhtä lailla olen kuitenkin paneutunut muinaisiin teksteihin ja niiden käännöksiin. Pidän siitä, kuinka tuoreita ja vanhoja kirjoituksia vertailemalla voi huomata, miten nuori olento ihminen todellisuudessa on ja miten vähän olemme loppujen lopuksi kehittyneet, vaikka haluaisimme kuvitella muuta.
– En varsinaisesti usko mihinkään tiettyyn ismiin tai todellisuuteen. Siksi olen aina tutkinut kaikkia erilaisia näkemyksiä ja kirjoittanut niistä. On kiinnostavaa yrittää mennä mahdollisimman pitkälle johonkin aatteeseen uskovan mielenmaisemaan ja kirjoittaa tekstejä siitä kulmasta. Siten voi ymmärtää paremmin, miksi maailma toimii näin.
– Ei sillä, olen yhtä kiinnostunut myös todella kummallisista ja epätodellisista asioista. Joskus on hyvä kirjoittaa scifimäisiä tekstejä, jotka ovat niin epätodellisia, että oikea tieteellinen totuus on jotain täysin päinvastaista. Vastakohdilla korostan sitä, millainen todellinen maailma ehkä oikeastaan on.
Sotiris on huomannut kirjoittavansa Septicfleshille samalla faktan ja fiktion yhdistelmällä, johon sekoittuu aina myös häntä itseään.
– Elämäntilanteeni vaikuttaa aina paljon siihen, millaisista aiheista päädyn kirjoittamaan, hän sanoo.
– Voin kirjoittaa aika suurellisia tarinoita, mutta tärkeintä niissä on tunne. Saattaa käydä niin, että inspiroidun jostain tietystä tunnekuohusta ja lähden puristamaan sitä autofiktioksi, mutta kappaleen valmistuessa tarina on muuttunut tyystin toisenlaiseksi.
– Miten saan kanavoitua sinfoniseen metalliin vaikkapa sen, miltä minusta tuntuu rakastuneena tai juuri avioeroa läpikäyvänä ihmisenä? Erikoista kyllä nuo tuntemukset saattavat tuntua ainutlaatuisilta ja yksilöllisiltä, mutta aika moni muukin on kokenut vastaavaa. Joskus samastuttava tunnetila löytyy vasta suuresta historiallisesta tarinasta.
Sävelen ja sanan liitto
Septicflesh on muuttunut paljon siitä bändistä, joka se oli 1990-luvun äärimetallisimpina vuosinaan. Sotiris arvelee muutoksen olleen vain hyväksi, ja yhtyeen evoluutio on haastanut myös häntä tekstittäjänä ja säveltäjänä.
– Nykyinen tapamme tehdä musiikkia on paljon monimutkaisempi kuin aikoinaan, kitaristi-laulaja sanoo.
– Varhaisina vuosina oli yksinkertaista valita aihe sanoitukselle ja sovittaa se kappaleeseen, mutta nyt teoksemme muuttuvat säveltämisen aikana niin paljon, että sanoitusteni on muututtava niiden rinnalla aika radikaalisti.
– Saatan aloittaa yhdestä tietynlaisesta teemasta, ja kun kappale on valmis, huomaan teeman kulman tai koko juonen muuttuneen todella paljon. Usein kirjoitan sanoituksia uudelleen ja uudelleen, ja lopullinen versio voi erota lähes täysin alkuperäisestä luonnostelmasta.
Sotiris korostaa hänen ja laulaja Spiros Antoniounin välisen yhteistyön tärkeyttä.
– Hän tuo esille paljon tärkeitä pointteja sanoitusteni sävyistä. Se on hyvä, koska lyriikoiden on istuttava myös hänen aatemaailmaansa. Hänenkin on uskottava siihen, mistä laulaa.
– Samoin laulujen rytmitykset vaikuttavat valtavasti siihen, millä tavalla teema tuodaan ilmi. Tiedän paljon bändejä, jotka eivät kiinnitä juurikaan huomiota tähän, mutta me olemme tarkkoja sen suhteen, miten asiat levyillämme sanotaan. Laulujen on oltava paitsi osa kappaletta myös osa tarinankerrontaa.
Tärkeimmäksi käänteeksi koko Septicfleshin historiassa Sotiris nostaa Communion-albumin (2008). Sillä Septicflesh nousi esiin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen ja sai rinnalleen kokonaisen sinfoniaorkesterin.
– Communion oli ehdottomasti uusi aikakausi lyriikoilleni ja musiikillemme. Se oli käännekohta, jossa sinfonisista elementeistämme tuli yhtä tärkeä osa sävellyksiämme kuin metallista. Aiemmin orkestraatiot ja koskettimet olivat olleet vain yksi pieni elementti muiden soittimien joukossa.
– Tekstien suhteen olen yhä se sama Sotiris, joka kirjoitti 90-luvulla jyrkästi elämästä ja kuolemasta ja halusi löytää merkityksen kaikelle ihmiskunnassa tapahtuvalle, mutta näkökulmani ovat laajentuneet.
Kertomuksen monet muodot
Kahdelta tuoreimmalta Septicflesh-albumilta löytyy esimerkkejä siitä, miten pienet henkilökohtaiset todellisuudet muuttuvat yhtyeen käsittelyssä elokuvamaiseksi kerronnaksi.
– Kun aloimme äänittää Codex Omega -albumia [2017], aloin tuntea toisessa silmässäni jotain todella kummallista. Kävin läpi mittavat tutkimukset ja useampia isoja operaatioita. Lääkärit kertoivat toistuvasti, että tulen sokeutumaan noin 50 prosentin todennäköisyydellä. Ne olivat pitkiä, pitkiä kuukausia. Sinä aikana ehti pohtia miljoonia skenaarioita, mitä elämä voi olla ja mitä se ei voi olla ilman näkökykyä.
– Kuten minulla on tapana, kirjasin kaiken ylös. Huomasin aistien määrittävän ihmistä paljon, varsinkin siinä kohdassa, kun jokin aisti kyseenalaistetaan. Siihen asti se on itsestäänselvyys. Musertava pelko valtasi mieleni, ja jopa kehoni reagoi siihen, mutta jatkoin vain kirjoittamista samalla kun teimme musiikkia. Syntyi kappale The Gospels of Fear, joka on kertomus pelkojen käsittelemisestä. Sellaisten pelkojen, joita on mahdotonta järkeistää. Puin sen tarinaksi, jonka voi tulkita monella tapaa, mutta sen takana on puhdas pelko.
Joskus Septicfleshin teemat keskittyvät yksittäisiin asioihin, mutta monissa kappaleissa kuullaan myös suurempia kertomuksia.
– Laajemmat tarinat ja ihan tiettyyn aiheeseen keskittyminen ovat aivan erilaisia haasteita, Sotiris sanoo.
– Keskittyessäni johonkin hetkeen saatan lähteä ajelehtimaan ihan sivuraiteille aiheesta, ja siinä tilanteessa on tärkeää tunnistaa, haluaako kirjoittamisen olevan matka jostain paikasta johonkin toiseen vai onko ikuistettavana juuri se alkupiste. Molemmat voivat olla musiikissa yhtä tärkeitä kertomuksen muotoja.
– Pidän yhtä paljon todella riisuttujen ja raakojen kuin suurellisten ja vertauskuvallisten tekstien kirjoittamisesta. Luotan tässä täysin vaistooni. Joskus minimalismi voi olla voimakkaampaa kuin mikään mahtailu, mutta on sellaisiakin aiheita, joissa suurieleinen eeppisyys tuo asian esille vielä voimakkaammin.
– Joskus on tärkeää jättää tilaa tulkinnalle ja antaa kuulijan päättää, mistä kappale hänen mielestään kertoo. Olen kuullut omista teksteistäni aika villejäkin tulkintoja, jotka eivät vastaa yhtään omaa näkemystäni, mutta se on vain hienoa. Yhtä lailla haluan tehdä joskus asian todella selväksi jättämättä mitään tilaa tulkinnalle.
Myös uudella Modern Primitive -albumilla kuullaan suurempia tarinallisia kaaria, jopa useamman kappaleen mitassa.
– Hierophant ja Self-Eater muodostavat kokonaisuuden, jota kutsun nimellä Salvation. Niillä käsitellään ytimeltään samaa teemaa kahdesta täysin erilaisesta kulmasta, Sotiris kuvailee yhteensä yhdeksänminuuttista kappalekaksikkoa.
– Hierophantin keskiössä on korkea-arvoinen pappi, joka saa tarpeekseen herransa nimeen saarnaamisesta, koska ei ole saanut oletettuun luojaansa koskaan todellista yhteyttä. Hän luopuu ikiaikaisista perinteistä ja alkaa suorittaa moderneja, äärimmäisiä rituaaleja löytääkseen vastauksia olemassaolonsa syihin.
– Neuromancer ja Psychohistory taas ovat täysin erilaisia teoksia. Ensimmäisessä yhdistyy moderni soundi ja kyberpunk. Jälkimmäinen on paljon metallisempi ja rytmisempi teos, jonka julma takovuus on tarpeen, koska siinä käsitellään psykologisempia kulmia ja sitä, miten ihmiskunnan historia toistaa itseään.
Taide egojen edelle
Mahtipontisen musiikin ja teemojen keskellä on huomionarvoista, että Septicfleshin albumikokonaisuudet ovat säilyttäneet useimmiten maltillisen 40–45 minuutin mitan. Sotiris kertoo ratkaisun olleen täysin tietoinen.
– Meillä on aina jopa kaksinkertaisesti materiaalia. Tuplasti riffejä, tuplasti melodioita, tuplasti tekstejä ja tuplasti orkestraatioita. Tuplasti kaikkea. Siinä vaiheessa, kun on aika valmistella levyä tosissaan, alamme todella itsekriittisiksi. Pallottelemme, osuvatko kaikki kappaleet tunnelmaltaan yhteen tai sopivatko ne samalle levylle. Pohdimme, ovatko kaikki riffit oikeasti tasavahvoja muiden kanssa. Sama pätee kaikkeen. Yritämme suhtautua tekemisiimme todella objektiivisesti.
– Siinä vaiheessa on pakko päästää irti egostaan. On ymmärrettävä, mistä albumissa on kyse. Sisäistettävä, millainen ”persoona” kokonaisuudella on. Kun se alkaa kirkastua, teemme raakoja päätöksiä ja toteamme, että nämä melodiat ja tunnelmat eivät vain osu kokonaisuuteen ja jätämme ne tyystin albumin ulkopuolelle.
– Prosessia voisi verrata elokuviin. Jos olemme rehellisiä, monestako kolmen tunnin elokuvasta ei voisi ottaa pois puolta tuntia tai jopa tunnin? Ne leffat ovat aika vähissä. Jos me tekisimme tunnin albumin, voisimme olla varmoja, että yhden neljänneksen poistamalla se paranisi huomattavasti.
Sotiris ei ole myöskään halunnut pakottaa mitään tiettyä teemaa koko levyn mitalle vain siksi, että kokonaisuutta voisi kutsua konseptialbumiksi.
– Törmään aika usein konseptialbumeihin, joista voi aistia, että alkuperäinen ajatus teemasta on ollut hyvä, mutta se on käsitelty jo kolmen tai neljän kappaleen aikana. Idea on viety melko väkinäisesti levyn mittaan.
– Myös me osaamme olla ideoidemme suhteen aika vahvamielisiä. Joskus koen itsekin, että jokin itselleni tärkeä teema vaatii albumilta paljon sijaa, mutta siinä kohtaa minun on ymmärrettävä, että Septicflesh – tai jopa yksi albumimme – on jotain suurempaa kuin minä itse. Kyse ei ole kompromissista vaan kokonaiskuvan näkemisestä.
Sävyjä kielistä
Moni suomalainen metalliyhtye on saanut huomata, että jotkin asiat kuulostavat ensimmäisellä kotimaisella ilmaistuna korneilta, kun taas englanniksi teemoihin latautuu uskottavampaa voimaa.
Sotiris on joutunut kamppailemaan vastaavien tunnelmien kanssa. Hänen äidinkielensä on kreikka, mutta Septicfleshin lyriikat on kirjoitettu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta englanniksi.
– Kreikkalaiset sanat kuten máchi [taistelu], thánatos [kuolema] ja krátos [voima] eivät varmasti särähdä muiden korvaan samaan tapaan, mutta meille itsellemme niissä on vähän kiusallinen tunnelataus, Sotiris naurahtaa.
– Englanti on sävyltään todella erilainen kieli kuin kreikka, mutta kyse on myös tottumuksesta, jolle olemme altistaneet itsemme nuorista lähtien, kun olemme lukeneet kirjoja ja katsoneet elokuvia englanniksi. Se side on aika ylittämätön.
Sotiris pyörittelee, että kreikan ja englannin välillä on hänen onnekseen omanlaisensa sukulaisuus, jota pystyy käyttämään eräänlaisena oikotienä.
– Englanti on sukua samoille latinalaisille juurille kuin kreikka, joten hauskaa kyllä monet englanninkieliset sanat ovat hyvin samanlaisia kuin kreikkalaiset. Ne eivät vain kuulosta omaan korvaani yhtä jäykiltä.
– Ajatellaan vaikkapa uuden albumimme kappaleiden nimiä: Collector, Hierophant, Neuromancer, Modern Primitives ja Psychohistory ovat kaikki todella lähellä kreikkaa ja latinaa, mutta niissä on ihan erilaista voimaa ja tunnelatausta kuin täysin kreikankielisissä sanoissa.
– A Desert Throne -kappaleessa kuullaan lapsikuoroa laulamassa muinaista mantraa kreikaksi, ja juuri siihen kohtaa kreikka sopii täydellisesti. Jostain syystä juuri tuossa kohtaa kreikka ei takeltele itsellenikään. Tässäkin on vain luotettava vaistoonsa. Minulle englanti on usein kuin taiteellinen äidinkieleni.
Julkaistu Infernossa 5/2022.