Floor Jansenin sädehtiessä silmiin asti ulottuva hymy kasvoillaan ja aitoa onnellisuutta äänessään on mahdotonta olla kertomatta hänelle, miten iloinen olen laulajan puolesta tämän eläessä nyt silminnähden täyttymyksellistä elämää.
Syitä onneen löytyy. Äskettäin 42 vuotta täyttänyt hollantilainen elää muusikkomiehensä ja tyttärensä kanssa maalla, mistä haaveili jo lapsena. Hän on menestyvän Nightwishin jumaloitu laulaja, joka on nyt julkaissut myös sooloalbumin. Kaikki vaikuttaa täydelliseltä.
Todellinen sisäinen rauha on kuitenkin löytynyt syvimpien onnenhetkien sijaan elämän säröjen tuomien opetusten kautta. Floor on vihdoin pääsemässä sinuiksi lapsuuden kiusaamisesta ja juurettomuudesta asti muotoutuneen ulkopuolisuuden tunteen, yliyrittämisen ja täydellisyyden tavoittelun kanssa.
Kaukana kaikista
Ulkopuolisuuden tunne on ollut läsnä Floorin elämässä niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Osansa on silläkin, että hänen lapsuutensa muistutti kiertolaisuutta.
– En voi sanoa oikein mitään paikkaa kotikaupungikseni, koska minä ja perheeni muutimme koko ajan, Floor sanoo ja muistelee muuttaneensa nelivuotiaana, seitsemän vuoden iässä ja jälleen ollessaan 15-vuotias.
– Hollanti on pieni maa, jopa Suomeen verrattuna, mutta sen eri alueet eroavat paljon toisistaan. Täällä puhutaan paljon eri murteita ja olin koko lapsuuteni se kummajainen, joka puhui hassusti.
Floor kuvailee pitäneensä itsekin itseään vääränlaisena ja outona lapsena, eikä runsas kiusaaminen auttanut asiaa.
– Elämäni alakoulusta pitkälle teini-ikään oli yksinäistä, koska en todellakaan ollut mikään suosittu tyttö. Ennemmin olin kaikkien mielestä täysi nörtti ja friikki, koska viihdyin itsekseni luonnossa ja eläinten kanssa.
– En kyllä tehnyt itsekään helpoksi olla tekemisissä kanssani. En myöskään pelännyt pistää hanttiin ja antaa muiden kuulla kunniaansa, jos minua yritettiin kiusata. Kuten kaikki saman kokeneet tietävät, se vain yllytti kiusaajia.
Äänensä muuttuessa yhä mietteliäämmäksi Floor sanoo, ettei voi tänäkään päivänä sietää kiusaamista ja kehottaa taistelemaan sen kitkemiseksi kaikin keinoin. Samalla hän kuitenkin myöntää kaiken kokemansa myös vahvistaneen häntä.
– Tulin jotenkin itsetietoiseksi jo nuorena ja tiesin varhaisessa vaiheessa elämääni, millainen ihminen haluan olla. En halunnut olla yksi niistä pinnallisista paskiaisista, jotka piinasivat minua.
– Hyväksyin jo teininä, etten tule ehkä koskaan tuntemaan kuuluvani täysin mihinkään joukkoon. Tulen olemaan eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei ihan heti luota kehen tahansa.
Musiikki on ratkaisevan merkittävä ystävä, tuki ja turva monelle syrjitylle nuorelle – ja Floorin tapauksessa lopulta asia, joka sai hänet tuntemaan yhteyttä muihin ihmisiin.
– En tiedä vieläkään, miten uskalsin ryhtyä siihen ollessani 13-vuotias ja keskellä pahinta kiusaamiskierrettä, mutta jotenkin järjestin itseni koulun musikaaliryhmään. Ujoudestani huolimatta halusin kovasti esiintyä.
– Minulla ei ollut aavistustakaan, osaisinko laulaa. En ollut lainkaan itsevarma laulamisen suhteen. Onnekseni ryhmää veti pari todella intohimoista ja rohkaisevaa opettajaa, joiden ansiosta uskalsin kokeilla rajojani. Samalla löysin ensimmäistä kertaa elämässäni todellisia ystäviä, ja tämä kaikki sai minut selviämään yläkouluajoista.
Tämän sanottuaan Floor hymyilee leveästi ja naureskelee murtautuneensa nopeasti ulos kuorestaan, kun musikaalimaailma sai hänen itsevarmuutensa kasvamaan. Nyt hän ei enää antanutkaan kenenkään ärsyttää itseään.
– Ujosta minusta ei ollut enää paljon jäljellä, kun aloin korostaa outouttani osoittamalla, että minä todellakin OLEN erilainen kuin kaikki muut, laulaja hekottelee kuvaillessaan muuttumistaan viattomasta teinistä goottinaiseksi.
– Minusta tuli hetkessä mustiin pukeutuva, mustatukkainen ja gootisti meikkaava metallityyppi, ja vaikken edes tiennyt, mitä gootti oikeasti tarkoittaa, olin kalpeine ihoineni taatusti kliseisen goottihevaritytön perikuva.
Oma juttu löytyy
Floor ja hänen pikkusiskonsa Irene saivat paljon tukea perheeltään, kun he alkoivat haaveilla tosissaan musiikkiurasta. Kumpikaan ei kuitenkaan tässä vaiheessa tiennyt, mitä sellainen tarkalleen ottaen tarkoittaisi.
– Se oli hauskaa aikaa, koska isäni löysi musiikin uudelleen harrastustemme kautta, Floor muistelee ja paljastaa isänsä olleen nuorempana bändissä soittanut kitaristi.
– Aloin treenailla isäni kitaralla ja hän opetti minulle ne ensimmäiset soinnut, joiden avulla aloin säveltää ensimmäisiä kappaleitani. Isä innostui biisien tekemisestä niin paljon, että liittyi jälleen bändiin.
Janseneilla kuunneltiin paljon laulaja-lauluntekijä- ja bändimusiikkia, minkä Floor sanoo johtaneen pikkuhiljaa siihen, että hän ja siskonsa kiinnostuivat enemmän ja enemmän nimenomaan bändilaulajan roolista.
– Musikaalit olivat hauskoja tiettyyn pisteeseen asti, mutta aloin kaivata jotain voimakkaampaa. Pian löysin ihan ensimmäisen, kokonaan tytöistä koostuneen bändin. Juuri kun meillä alkoi olla hauskaa, perheemme muutti.
– Yhtäkkiä olin taas uudessa kaupungissa, etsin bändiä eikä koulusta löytynyt mitään kiinnostavaa. Kuuluin hetken popbändiin, muttei se ollut ihan täysin minua, koska kuuntelin yhä enemmän grungea ja rockia. Se oli sellaista etsikkoaikaa, ja jälkikäteen voin sanoa, että itseni ja tieni löytämiseen riitti sen oikean jutun löytyminen.
Elettiin vuotta 1995 ja se tietty oikea juttu oli mikäpä muukaan kuin The Gatheringin Mandylion.
– Strange Machinesistä tuli hitti Hollannissa, ja se oli siinä. Heti kun kuulin sen kappaleen ensimmäistä kertaa ja tunsin Anneke van Giersbergenin äänen voiman niiden riffien päällä, tiesin mitä haluan tehdä, Floor ylistää.
– Olin kirjoittanut akustisia kappaleita ja esittänyt niitä kavereiden juhlissa, mutta The Gatheringin jälkeen aloin etsiä metallibändiä jossa laulaa. Samalla halusin varmistaa, että minulla on laulutekniikka hallussa.
Brabantin kaupungista löytyi kuin löytyikin kaivattu metallibändi, aluksi Apocalypsena tunnettu After Forever.
– Menin siihen aluksi taustalaulajaksi, mutta tein kai vaikutuksen, sillä pian olinkin bändin päälaulaja, Floor hymyilee.
– Seuraavien vuosien aikana hioimme kappaleita, joista tuli myöhemmin Prison of Desire [2000]. Tuo kaikki tapahtui melko samoihin aikoihin, kun Hollannista tuli Within Temptation ja Suomesta Nightwish. Yhtäkkiä maailmalle alkoi ilmaantua muutamia erilaisia melodista metallia soittavia bändejä, joilla oli naislaulaja.
Voimakas musiikki vaati voimakasäänisen laulajan, ja Floor oli vasta tutkimusmatkalla oman äänensä mahdollisuuksiin.
– Aloin etsiä apua konservatoriosta ja Rock Academystä. Halusin yhdistää rocklaulua klassiseen soundiin ja oppia käyttämään koko kehoani instrumenttina. Näiden kahden maailman kokeminen oli hyödyllistä myös siksi, että tajusin muutaman vuoden aikana, etten halua olla klassinen laulaja. Olin ja olen bändimimmi.
– Halusin kirjoittaa omat melodiani ja toimia yhdessä bändin kanssa enkä ylisuorittaa jonkun toisen vaatimia asioita, kuten huomasin klassisissa piireissä olevan tapana. Tunsin, ettei siellä ollut juurikaan varaa sellaiseen tulkintaan ja särmään, mihin tunsin vetoa. Otin siis oopperamaailman opit mukaani ja jatkoin matkaa.
Ylisuorittamisen sokaisemana
Vauhtiin päästyään Flooria ei pidätellyt enää mikään. After Forever alkoi levyttää nopeaa tahtia yhä sinfonisemmaksi kasvanutta metalliaan ja pian bändi pääsi myös kiertämään pitkin Eurooppaa.
– Se oli minulle jotenkin helppoa, koska en ehkä ollut ihan naisellisin nainen. Diivaa minusta ei saanut tekemälläkään, ja olin tavallaan nuorena vähän poikatyttö eli bändissä kuin yksi jätkistä, Floor sanoo.
– Ensimmäisillä kiertueilla minua kyllä haastettiin usein. Toimittajat eivät halunneet jututtaa minua ollenkaan, koska eihän nyt mikään tyttö tiedä mistään mitään. Yleisöstä huudeltiin, että mitä tuo ämmä tekee lavalla. Ja ihan kuten kiusaamisen tapauksessa nuorempana, se kaikki sai minut vain näyttämään entistä kovemmin, mistä minut on tehty.
Myös koko After Foreverillä riitti näyttämisenhalua – ainakin aikansa.
– Halusimme tulla isommaksi bändiksi ja olimme valmiit tekemään kovasti töitä sen eteen. Yksi ensimmäisistä Euroopan-kiertueistamme oli Nightwishin kanssa, mutta aika pian sen jälkeen Mark [Jansen, After Foreverin perustaja] jätti bändin ja meidän piti keksiä itsemme taas uudelleen.
Moni kuuli Floorin laulua ensimmäisen kerran aivan muualla kuin After Foreverin levyllä. Kun mainittu oli vasta pieni paikallinen hollantilaisbändi, muuan Arjen Lucassen kutsui Floorin laulajaksi Universal Migrator -albumikaksikolleen (2000).
Sen jälkeen Floor on laulanut Ayreonissa ja Lucassenin Star One -projektissa lukemattomia kertoja. Floor sanookin Lucassenin olleen alkuaikoina yksi hänen tärkeimmistä mentoreistaan ja tehneen hänestä paremman laulajan.
– Kaikki After Foreverissä olivat kovia Ayreon-faneja. Emme voineet uskoa, että pääsimme samalle levy-yhtiölle kuin Arjen, ja vielä vähemmän uskoin itse pääseväni laulamaan tämän neron levyillä, Floor virnistää.
– Ensimmäisellä kerralla olin ujo, hermostunut tyttö, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Sittemmin olen laulanut Arjenin levyillä usein ja meistä on tullut läheisiä ystäviä. Arjen on nero, kyllä, ja hän osaa loihtia kokonaisia maailmoja musiikillaan, mutta minulle tärkein oppi häneltä on ollut se, miten tuoda sydäntä mukaan laulutulkintoihin.
– Kun muusikko kykenee kuvailemaan laulajalle, mistä hänen kirjoittamassaan tarinassa on todella kyse, siihen voi samastua ja eläytyä. Kai sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi metodinäyttelemiseksi. Tunsin, että niillä opeilla voisin todella valloittaa maailman After Foreverin kanssa. Olin itsevarmuuteni huipulla.
After Forever oli kuitenkin kovan onnen bändi. Matkan varrelle mahtui niin sotkuja saamattoman levy-yhtiön kanssa, epäonnistuneita kiertueita kuin luihuja managereita, mutta pikkuhiljaa bändi löysi yhä enemmän kuulijoita.
Onkin ironista, että päästessään vihdoin Nuclear Blastille ja julkaistuaan vuonna 2007 nimikkoalbuminsa, parhaan levynsä, After Foreverin pääsäveltäjä Sander Gommans koki vakavan burnoutin. Sapattivapaa koitui bändin tuhoksi.
– Olin niin turhautunut ja halusin kovasti jatkaa After Foreveriä keinolla millä hyvänsä, koska se oli ollut elämääni yli kymmenen vuotta ja olimme taistelleet tiemme niin monen mahdottoman esteen läpi, Floor huokaisee.
– Nyt, kaikki nämä vuodet myöhemmin, voin sanoa, että sen kaiken piti tapahtua. Opin niin paljon sen jälkeen. Jos After Forever ei olisi hajonnut, minusta ei olisi voinut tulla Nightwishin laulajaa. Enkä tarkoita, ettei minulla olisi ollut aikaa kahdelle bändille. Ilman kokemaani en olisi ollut ihmisenä valmis siihen.
Seuraava askel ei ollut kaikkein terveellisin: Floor perusti ReVamp-bändin ja alkoi sanojensa mukaan ylikompensoida kaikkea sitä, mitä hänelle oli tapahtunut After Foreverin viimeisinä vuosina.
– Olin todistanut yhtyetoverini burnoutin lähietäisyydeltä, ja sitten aloin kasata bändiä Jørn Viggon kanssa, otin järjettömän määrän lauluoppilaita ja työskentelin niin paljon, että en kyennyt pian yhtään mihinkään.
– Yritin tehdä vielä kerran kaiken itse ja rakentaa bändin After Foreverin tilalle. Luulin olevani jotenkin tuhoutumaton. En hahmottanut enää rajojani ja pian kärsin itse burnoutista. Toivuin kaikesta siitä puolentoista, kahden vuoden ajan. Enkä vain burnoutin ajoista, vaan oikeastaan koko edellisestä vuosikymmenestä.
– Vihdoin, kaiken tuon jälkeen, kykenin katsomaan peiliin. Ymmärsin, että olin yrittänyt esittää epäinhimillisen vahvaa melkein koko aikuiselämäni. Olin taas kasvokkain sen sisäisen kiusatun lapseni kanssa.
Nyt Floor näki elämänsä kirkkaampana ja kohtasi asioita, joita oli vältellyt bändissä ollessaan.
– Jotenkin en ollut koskaan ajatellut, ettei mikään elämässä ole ikuista tai varmaa. Vaikka kuinka suunnittelisi asioita pitkälle eteenpäin, elämällä on tapana heittää kuperkeikkaa yllättävissä kohdissa, laulaja pohtii.
– Olin aika pitkään melkoinen kontrollifriikki. Olen ehkä hieman vieläkin. Mutta tuolloin halu pitää asiat hallussa oli niin voimakas, että After Foreverin kaltaisen vakion hajoaminen oli tuhota minut. Ensi kertaa minun oli opeteltava toden teolla, millaista on päästää irti jostakin ja jatkaa elämässä eteenpäin.
Menestys, rakkaus, sairaus
Kun Floor arpoi vuonna 2012, mitä alkaisi tehdä elämällään, hän sai Hollantiin puhelun Amerikasta: Nightwishin tiet laulaja Anette Olzonin kanssa olivat eronneet kesken kiertueen ja häntä pyydettiin apuun.
Hyppy tuntemattomaan ei ollut helppo, mutta Floor keräsi rohkeutensa ja uskaltautui heittäytymään, taas kerran.
– Pelkäsin ihan hirvittävästi lentokoneeseen nousemista ja tilaisuuteen tarttumista, sillä en todellakaan osannut niitä kappaleita tai tiennyt, olenko valmis tekemään kokonaista kiertuetta, Floor muistelee.
– Tietenkään en tiennyt silloin, että minusta tulisi Nightwishin laulaja. Ajattelin tekeväni yhden kiertueen. Se oli hyvä testi kokeilla siipiäni. Jälkikäteen ajateltuna oli vähän hullua lähteä siihen mukaan, koska olin edelleen aika eksyksissä itseni kanssa ja toivuin vaikeista vuosistani. Mutta joskus vain altaan syvään päähän hyppäämällä oppii uimaan.
Matkatessaan Nightwishin kanssa maailmalla ja liityttyään lopulta bändiin vakituisesti Floor tunsi olevansa paikassa jonne kuului. Tuo paikka olisi jäänyt löytymättä, jos hän ei olisi kärsinyt burnoutista ja löysännyt sen myötä otettaan.
– Onhan meillä toki ollut vaikeaa Nightwishissäkin. En halua antaa käsitystä, että yhteiset kymmenen vuottamme olisi ollut aina helppoa aikaa. Keskityin aika pitkään jättimäisten saappaiden täyttämiseen laulajana, tietyllä tavalla jopa aika itsekeskeisesti.
– Minun oli vaikea luottaa siihen, että elämässä on jatkuvuutta. Myös Nightwishin kaverien oli vaikea luottaa siihen. Meillä oli hetkiä, jolloin olimme epävarmoja samoista asioista, mutta emme kuitenkaan puhuneet niistä. Kesti vuosia, ennen kuin sanoimme toisillemme, että ei hätää, en ole menossa minnekään.
On kaksi asiaa, jotka useimmiten rauhoittavat kovimmankin ylisuorittajan: ikä ja vanhemmuus. Floor sai esikoisensa keväällä 2017 ollessaan 36-vuotias.
– Kävin läpi kaikki ne kliseet, jotka aina mainitaan, kun puhutaan äitiydestä tai isyydestä, Floor hymyilee ja luettelee elämän tärkeysjärjestyksen vaihtumisen, maailman muuttumisen pelottavaksi paikaksi ja pyyteettömän rakkauden.
– Minusta tuli herkempi kuin koskaan. Kaikki aistini voimistuivat ihan kirjaimellisesti. Aloin ajatella kaikkia tekemisiäni lapseni tarpeiden kautta. En ollut enää ennen kaikkea laulaja, bändikaveri, vaimo, tytär tai sisko, vaan ensijassa äiti. Rakastan yhä valtavasti laulamista ja musiikkia, mutten aio ikinä jättää tytärtäni yksin.
Kuin äitiyden vastakohtana Floor koki viime syksynä yhden elämänsä musertavimmista jaksoista: hänellä diagnosoitiin rintasyöpä, jonka hän onneksi taltutti leikkauksen ja sädehoitojen avulla.
Hän kertoo pohtineensa pitkään, tuodako asiaa ollenkaan julkisuuteen, mutta sanoo tulleensa siihen tulokseen, että kertomalla rintasyövästä suoraan ja kaunistelematta hän voisi auttaa muita.
– Ajattelin ensin, että leimaannunko loppuiäkseni syöpäpotilaaksi, mutta aika pian ymmärsin, että tuollaiset pelot osoittivat vain sen, että olin pitänyt yhä yllä jonkinlaista ylivahvan naisen mielikuvaa, myös itselleni.
– Minut herätti lopullisesti se, millä tavalla kohtasin diagnoosin. Se oli sokki, koska luulin olevani terve. Minulla ei ollut mitään oireita. En osannut aavistaakaan, että olisin sairas. Kävin lääkärintarkastuksessa keskellä arkisia rutiinejani, mietin soolokiertuetta ja sain yhtäkkiä kirjeen, jossa minut kutsuttiin jatkotutkimuksiin.
Päätään pudisteleva laulaja myöntää harmistuneensa kirjeen luettuaan lähinnä siitä, että hänen suunnittelemansa aikataulu pyykinpesuineen ja kaupassakäynteineen meni uusiksi.
– En edes maininnut tarkastuksesta vanhemmilleni tai siskolleni, koska ajattelin, että käväisen sairaalassa samalla kun käyn ostoskeskuksessa ja olin varma, ettei se ole mitään… kunnes tarkastuksessa löytyikin jotain.
– Minulle sanottiin, että he epäilevät rintasyöpää ja että minulta on otettava koepala. Silmissäni sumeni. Jos minussa vielä oli sitä mainitsemaani kontrollifriikkiä, niin tuossa kohtaa menetin kaiken kontrollin ja aloin miettiä pientä lastani, miestäni, perhettäni, ystäviäni, bändiäni ja kaikkea, mikä oli nyt vaakalaudalla.
Floor mainitsee kaksi opetusta, jotka hän haluaa jakaa syövästä toivuttuaan. Ensimmäinen liittyy joka ikiseen naiseen tässä maailmassa, toinen taas suoraan häneen itseensä ja siihen, miten ja millaisena hänet nähdään.
– Naiset. Menkää testeihin. Tutkituttakaa rintanne. Säännöllisesti. Älkää ajatelko, ettei mitään tällaista tapahdu juuri teille. Se voi osua kenen kohdalle vain. Kukaan meistä ei ole kuolematon.
– Yritin pitkään ylläpitää alitajuisesti itsestäni mielikuvaa hahmona, jonka näette keikoilla. Kun olen lavalla, tunnen olevani hetken aikaa todella vahva ja itsevarma olento, mutta minun ja kaikkien muiden pitää ymmärtää, etten ole sitä koko ajan. En ole tuhoutumaton voimanainen, vaan haavoittuvainen ihminen.
– Olen mielelläni esikuva kuulijoilleni, kunhan he näkevät molemmat puoleni. Uskallan nykyään paljastaa kaiken entistä rohkeammin. En halua maalata itsestäni mielikuvaa jonkinlaisena epätodellisena olentona.
Enemmän auki kuin koskaan
Floorin sooloalbumi Paragon on ollut tekeillä pitkään ja sen ensimmäinen singlekin julkaistiin jo vuosi sitten, joten levyllä ei ole suoraa yhteyttä Floorin sairastumiseen tai viimevuotisiin kokemuksiin.
Silti hän kokee samastuvansa omaan levyynsä nyt vielä syvemmin kuin sitä kirjoittaessaan.
– Minulta on kysytty muutamaan kertaan, olenko alkanut kyllästyä metalliin ja haluaisinko oikeasti tehdä poppia, vierailinhan Beste Zangers -ohjelmassakin [Vain Elämään esikuva], Floor naurahtaa lempeästi.
– Itse en näe tätä joko tai -tilanteena. Elämääni on kuulunut aina paljon musiikkia. Nightwishin kanssa saan toteuttaa uskomattomia asioita hienojen ihmisten kanssa, enkä varsinaisesti tarvinnut enempää luovia kanavia. Olen kuitenkin oppinut elämäni varrella, että jos sydän halajaa jotain tiettyä, se kannattaa tehdä. Elämä ei ole ikuista.
Oikea aika sooloalbumille oli laulajan mukaan ehdottomasti nyt, riittävän kokemuksen kera.
– Kun ottaa kuunteluun After Foreverin debyytin ja pistää sen jälkeen soimaan sooloalbumini, kuulee, miten yli äyräiden tapasin keskittyä siihen, että lauluni olisi jotenkin ”täydellistä”, Floor sanoo.
– Tekniikassa ja kaikkien mahdollisten metodien omaksumisessa ei ole mitään vikaa, mutta laulaja voi helposti hukata ihmisyytensä ja herkkyytensä sen kaiken sekaan. Olen hyvin onnellinen siitä, etten jumahtanut klassiseen musiikkiin. Olen iloinen siitä, että olen laulanut elämäni aikana kaikenlaista musiikkia. Olen kiitollinen siitä, että olen kokenut kaikenlaista monenlaisten bändien kanssa. Vain tätä kautta pystyin tekemään sooloalbumin, jolla olen auki ja laulan avoimesti siitä, kuka olen.
Julkaistu Infernossa 3/2023.