Kaunista pahaa mieltä kansalle – haastattelussa Insomnium

Jäsenet ja säveltäjät vaihtuvat, mutta tunnistettava Insomnium pysyy. Bändin kitaristit Markus Vanhala ja Jani Liimatainen pohtivat Argent Moon -ep:n äärellä, mistä yhtyeen syvin olemus on tehty.

Insomniumin Villet, Frimanin ja Vännin, vuosien saatossa enemmän tai vähemmän korvanneet Markus Vanhala ja Jani Liimatainen toppuuttelevat ajan hengen mukaisen Zoom-videopuhelun aluksi, kun erehdyn käyttämään heistä luonnehdintaa ”bändin freeseimmät jäsenet”. 

– Hieman venyvä käsite. Riippuu vähän, mistä kulmasta katsotaan! Ehkäpä pestin puolesta freeseimmät, mutta alkoholin suhteen kärähtäneimmät, Vanhala nauraa. 

– Vähän luulen, että me ollaan oikeastaan ne kulahtaneimmat ja käytetyimmät, vaikka ehdittiinkin koluta maailmaa ihan eri orkestereissa ennen Insoja. Mutta ehkäpä se keski-ikäisyyskin on suhteellista, Liimatainen komppaa. 

Vanhalassa vara parempi 

Markus Vanhala alkoi tuurailla Ville Vänniä Insomniumin kitaristina vuonna 2007. Siteet ulottuivat kuitenkin sitäkin pidemmälle. 

– Silloinen ja nykyinen orkesterini Omnium Gatherum kasvoi yhdessä Insomniumin ja Mors Principium Estin kanssa. Meillä oli tapana vaihdella musaa keskenämme, kun jotain uutta paskaa syntyi, Vanhala muistelee. 

– Pidimme tavallaan yllä jonkinlaista Spinefarmin vastaista liittoa. Me kun oltiin kaikki muille lafkoille sainattuja melodeath-bändejä aikana, jolloin melkein jokainen suomalainen metalliyhtye oli buukattu Spinelle. Ainahan jotain vastaan pitää kapinoida, vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. 

– Kun Above the Weeping World ilmestyi vuonna 2006, jolloin Insoilla oli ikää jo kymmenisen vuotta, oltiin OG:n kanssa ekalla enkkurundilla. Ostin levyn oikein Englannista asti, kun Joensuun poikien tuotos oli niinkin kaukana myynnissä. 

– Kuunneltiin levyä pakettiautossa koko reissun ajan, ja fiilis oli, että nyt muuten lähtee. Ja niinhän se lähtikin! Levyhän on tänäkin päivänä bändin paras julkaisu. Tai siis, jos asian muotoilee diplomaattisemmin, bändin paras levy ilman minun nerokkuuteni läsnäoloa, hah hah! 

Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, ja Vanhala alkoi ujuttautua pikkuhiljaa Insomniumin kitaristiksi. 

– Sattumalta ensimmäinen tuurauskeikkani Insoissa oli juuri Aboven rundilla vuonna 2007 ja niinkin kaukana kuin Kotkassa, mihin asti Vänni ei ehtinyt mukaan. 

– Insoilla oli vähän tällaista Paul Di’Anno -meininkiä, eli bändiä täydennettiin paikallisella muusikolla. Ehkä siinä säästettiin vähän matkakuluissa. Sitten tuurauskeikkoja osui kohdalle yhä kasvavissa määrin. 

– Sauna Open Airissä vuosimallia 2010 Friman ja Hirvonen [Markus, rummut] katsoivat OG:n keikan ja vetivät minut sen jälkeen backstagella jonnekin teltan taakse ja sössöttivät hyvissä nousuissa, että liitynkö bändiin. Vastasin niinkin sitovasti kuin ”mahdollisesti, puhutaanko huomenna lisää?”. No, bändiinhän minä lopulta päädyin. 

– Mikä parasta, Pikku-Markus taisi vielä unohtaa koko jutun. Hän ihmetteli, että onko tämä rekry nyt jossain Kotkan porukoissa päätetty Seväsen Niilon [laulu] kanssa. Ei se meinannut millään uskoa, että oli itse minut pestannut! 

Yhteen sitova Liimatainen 

Jani Liimatainen pudistelee videopuhelun toisella ruudulla päätään ja pidättelee virnettään. Miehen rekrytointi tutkimustöihinsä Yorkin yliopistossa Englannissa keskittyneen Ville Frimanin tuuraajaksi nimittäin noudatteli hyvinkin samanlaista kaavaa kuin kitaraparillaan. 

– Minulle tosin sanottiin, että ”sinä liityt bändiin”. Tokaisin myöskin, että jutellaanpa huomenna lisää, jos ajatus tuntuu vielä tuolloinkin hyvältä, Liimatainen sanoo. 

– Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että sinähän liityit eilen bändiin. Satuin olemaan kerrankin se, joka oli ollut edellisiltana enemmän selväpäinen, ja arvuuttelin, että meniköhän asia ihan noin.

– Parasta omissa Inso-tuurauskeikoissa oli, että kun Pikku-Markus kysyi mukaan tuurailemaan Venäjän-keikoille, totesin lähteväni mielelläni, mutta kerroin myös, että en oikeastaan tiedä tai osaa yhtään bändin biisiä, voitko lähettää settilistan. Minulla ei siis todellakaan ollut vahvaa käsitystä orkesterista tuolloin!

– Oli hauskaa tutkia, millaista settiä sitä on oikeastaan lähdössä vetämään. En ollut soittanut aiemmin mitään vastaavaa, ja kun sitä lähti sitten veli venäläiselle tykittämään, niin sehän osoittautui kivaksi kamaksi soittaa. Siinä oli power-nörttikin vähän ihmeissään, että mitäs se tämä rajumpi musiikkityyli oikeastaan onkaan.

Vanhala pohtii omaa tarinaansa uudemman kerran kollegansa version jälkeen.

– Nyt kun mietin, niin se eräs nimeltä mainitsematon kaimani taisikin muotoilla asian nimenomaan niin, että sinähän muuten liityt bändiin. Insomnium ei tunnu antavan vaihtoehtoja henkilöstöjärjestelyissään.

– Inso oli joskus aika akateeminen ja oppinut bändi, mutta nämä kokoonpanon juonelliset käänteet eivät ole koskaan menneet mitenkään akateemisissa merkeissä. Me ollaan taidettu Janin kanssa laskea rimaa aika paljon.

– Janin liittyminen toi tosin kokoonpanoon vihdoin sellaista varmuutta, jota oltiin kaivattu.

Jäsenet vaihtuvat, Insomnium pysyy. Ehkäpä se onkin yksi niistä metallibändeistä, jotka jatkavat soittoaan vielä kasikymppisinä, kuin The Rolling Stones tänä päivänä.

– Insomnium saattaa jatkaa, mutta me ei taideta jaksaa, Vanhala naurahtaa.

– Ei sillä, en mä 16-vuotiaana bändihommia aloittaessani nähnyt, että tekisin tätä vielä nelikymppisenä. Niinkin on käynyt. Vähän surulliseltahan se kuulostaa, että 65-vuotiaana tykittelisi menemään, mutta mikäs siinä. Edes death metal ei ole enää nykyään nuorisomusiikkia, joten tuolloin se on varmaan jo ihan classic rockia. 

– Voihan se tosiaan olla, että bändissä vaihtuu vielä joskus kaikki jäsenet. Tosin henkilöstöjohtajamme Pikku-Markus pysyy varmasti aina mukana rekrytoimassa nuorempia koltiaisia pitämään Insomniumin tarinaa yllä.

Insoundin salaisuus

Vanhala ja Liimatainen hehkuttelevat, miten hienoa oli lähteä mukaan omintakeiseen bändiin, jolla oli todella tunnistettava oma särmänsä sekä musiikissa, tunnelmassa että sanoituksissa.

Kumpikin halusi tuoda bändiin omaa panostaan, mutta ei kajota suomalaisen melankolian ytimeen.

– Ainoa reunaehto bändiin liittyessäni oli se, että haluan myös säveltää. Säveltäminen on minulle elinehto bändissä kuin bändissä, Vanhala toteaa.

– Erikoista asiassa oli, että kun teimme Shadows of the Dying Sun -levyä [2014], minusta tuntui, että se oli itse asiassa Friman, jolla oli sellaista kokeilevampaa seikkailuhenkeä mielessään. Ihan Insoltahan se lopulta kuulosti, mutta Villellä oli tuolloin omat fiksaationsa kaikenlaisiin While She Sleeps -juttuihin.

– Itse taas halusin nimenomaan kumartaa vanhan Insomniumin suuntaan, tehdä sille kunniaa ja kokeilla, miten insomaista musiikkia osaan tehdä. Eräänlaisena fanipoikana tiesin, mistä bändin soundissa oli kyse ja mitkä asiat tekivät siitä tärkeän itselleni, enkä halunnut sotkea sitä progeilulla ja blasteilla.

– Yksi lämmin muistoni liittyy siihen, kun Ephemeral-biisi julkaistiin. Faneilta tuli heti kommenttia, että no niin, nyt Insomnium kuulostaa ihan Omnium Gatherumilta. Enkä muuten ollut missään roolissa sen biisin tekemisessä!

Myös Liimatainen kokee Insomniumin olemuksen säilyttämisen tärkeäksi.

– Insomnium oli jotain ihan erilaista kuin mitä olin koskaan ennen tehnyt, aiemmin power metal -bändeissä Sonata Arcticaa ja Cain’s Offeringia myöten soittanut Liimatainen painottaa.

– Halusin omaksua Insojen fiiliksen ihan täysin. Kokeilla, miten voisin haastaa itseäni tekemään metallia, jonka tunnelataus on juuri tätä pohjoista kaamosta ja koko pohjavire jotain ihan muuta.

Kaksikko on onnistunut päämäärässään: bändi kuulostaa edelleen sataprosenttisesti Insomniumilta. Vaan missä Insomniumin soundin tunnistettava ydin sijaitsee?

– Se on hyvä kysymys, sillä vaikka meillä on nyt bändissä neljä aktiivista säveltäjää, jälki on silti koherenttia, ja oikeastaan biiseistä on vaikea sanoa, mikä on kenenkin tekemä, Liimatainen pohtii.

– Jos jollakin metallibändillä, niin Amorphisin ohella Insomniumilla on musiikissaan tosi suomalainen fiilis. Se kuvasto, ne melodiat ja mökötykset sanoituksissa. Se kaikki on ehtaa suomalaisuutta. Se kuvasto ui musiikkiin kuin itsestään, eikä sitä tarvitse edes tietoisesti ajatella.

– Rakas ystäväni tokaisi tuossa taannoin, että meidän uuden ep:n kansi on ihan suomi-iskelmää, Vanhala jatkaa.

– Kehotin kuuntelemaan levyn ja alustelin, että eihän se kaikessa slaavilaisuudessaan hirveästi iskelmästä eroa. Vähän enemmän säröä ja örinää, mutta sitä itseäänhän se on.

Audiovisuaalinen minilevy

Insomniumin uusin ”iskelmällisen melodeathin” taidonnäyte on 24 minuutin mittainen Argent Moon -ep, joka osoittautuu välijulkaisun sijaan täysipainoiseksi kokonaisuudeksi.

– Suurin syy ep:lle oli se, että me oltiin juuri julkaistu viimeisin albumi, kun meidät pistettiin covidin myötä tauolle väkisin ja takki oli sitä myöten aika perkeleen tyhjä, Liimatainen huokaisee.

– Ep on ollut jo aika pitkään valmis, ja me oltaisiin haluttu julkaista se aika pian epidemian alun jälkeen, mutta sitten tuli vanha kunnon markkiointikoneisto ja halusi käyttää tällaista uutta kulmaa, että kaikki levyn kappaleet julkaistaankin digitaalisina singleinä, koska striimaus on kaikki kaikessa, Vanhala hymähtää.

– Se tuntui aluksi vieraalta mutta poiki levylle hyvän audiovisuaalisen kulman, kun kaikille biiseille tehtiin myös musiikkivideot. Ep viivästyi sen myötä, mutta ehkäpä markkinointikoneisto oli oikeassa. Biisi kerrallaan videon kera julkaiseminen toi levylle ihan uudenlaista jännitettä.

Kuvatussa mallissa on pakko luottaa jokaiseen kappaleeseen niin lujasti, että ne on valmis pistämään parrasvaloihin omillaan.

– Nyt jo edesmennyt Neil Peart sanoi joskus haastattelussa, että hän olisi halunnut julkaista Rushin Clockwork Angelsin [2012] biisi kerrallaan, mutta kun mies kertoi asiasta Rushin foorumeilla, fanijoukko tyrmäsi idean täysin. Onhan se melkoista, että Peartin kaltaisen tekijän itsetunto murrettiin tuolla tavalla, Vanhala naurahtaa.

– Popparit tekee tuota nykyään aika paljon. Kukaan ei ole tainnut päästä ihan sataprosenttiseen tulokseen ja julkaissut kymmentä biisiä ennen levyn julkaisua, mutta saattaahan niistä ilmestyä jo puolet ennen albumia, Liimatainen jatkaa ja toteaa, että Peart taisi olla itse asiassa aikaansa edellä.

Vahvat yksilöt ovat joka tapauksessa ep:n vahvuus, ja biisinelikosta muodostuu kokonaisuus, jota kitaristikaksikko kutsuu puolivakavasti Insomniumin balladilevyksi.

– Meillä oli Heart Like a Graven [2019] jäljiltä kansio, jossa oli enemmänkin biisejä. Sitten punainen lanka alkoi hahmottua, ja ajatukseksi tuli tehdä Insomniumin standardeilla ”balladi-ep”, Liimatainen kertoo. 

– Jossain vaiheessa keskusteluissa vilahti idea, että oltaisiin tehty eräänlainen neljä vuodenaikaa -ep, mutta se tuntui liian helpolta ajatukselta, kun eräs suomalainen bändi oli jo pelannut sen kortin, Vanhala jatkaa. 

– Me flirttaillaan sen ajatuksen suuntaan, muttei mitenkään alleviivatusti. Se näkyy yhä sinkkujen kansissa ja osittain myös videoiden kuvastossa, mikä luo ep:lle tarvittavaa draaman kaarta. 

Turvallinen A-puoli 

Ep käynnistyy akustisen intron jälkeen kappaleella The Conjurer, joka oli myös ensimmäinen levyltä julkistettu siivu. 

– Sehän on aika perusmallin Inso-biisi, eli ihan jees. En tiedä kuuntelisinko kotona, mutta se on hyvä, turvallinen aloitus levylle, Vanhala kertoo ja kehuu sitten ilmeisiä myyntimiehen taitojaan. 

– Biisi voisi olla hyvin peräisin Heart Like a Graveltä. Se on myös ep:n vanhin biisi, juurikin edelliselle levylle sopimatonta jäämistöä. Jatkaa luontevasti sen jäljiltä ep:n maailmaan, eikä vielä paljasta tulevaa outoilua. 

The Conjurer sai rinnalleen Vesa Rannan toteuttaman komean videon 

– Vesku osasi tarttua juuri oikeisiin hetkiin tarinassa. Kun näin videon ensimmäisen kerran, olin ihan eri tavalla ylpeä omasta tekemisestäni kuin yleensä. Joku oli tehnyt biisistäni tällaisen tulkinnan ja osunut todella hienosti sen kipupisteisiin. Video kasvaa loppua kohden, aivan kuten biisi itsessäänkin, Vanhala kehuu. 

– Videoon ikuistui hyvin Insomniumin teemojen ydin, eli se kuinka parisuhteet eivät voi koskaan hyvin, ulkona on aina pimeää ja me haluamme luoda kansalle kaunista pahaa mieltä. 

Jo kakkoskappale The Reticent on hienoinen irtiotto Insomnium-kuvastosta, sillä kun kuullaan ensimmäistä kertaa Insomniumin historiassa Jani Liimataisen laulua. Eivätkä erikoisuudet jää tähän. 

– ”Retiisi” on Frimanin Villen teos ja hänen ainoa osallistumisensa ep:lle. Villehän ei hirveästi ottanut osaa studioon tai kappaleisiin, Vanhala kertoo. 

– Biisi on yhä aika tuttavallista, melodista ja Heart Like a Grave -henkistä Insoa, mutta Liimataisen laulut tuovat siihen omanlaisensa twistin, jollaista ei ole aiemmin meidän biiseissä kuultu. 

– Vesku vangitsi biisin videolle vahvasti sellaisen Metallican The Unforgiven -henkisen fiiliksen, ja se on näistä uusista videoista ehkä suosikkini. Siinä on vaikuttavaa kuvastoa, ja se tavallaan koronahenkinen eristys, jota biisissä käsitellään, välittyy todella vahvasti hieman erilaisesta kulmasta. Siellä ne ukkelit tankissa mököttää suljetun maailman ulkopuolella. 

Kokeellinen B-puoli 

Puolivälissä Argent Moonia alkaa tapahtua, kun The Antagonist osoittaa ennen kokemattomalla Insomnium-kertosäkeellä ja karuntoteavalla tunnelmallaan, millaisia uusia polkuja Insomnium voikaan vielä kulkea. 

– Tämä onkin sitten minun ja herra Seväsen yhteinen taiteen helmi, Liimatainen kertoo. 

– Niilolla oli siihen jotain osia olemassa, mutta hän oli jäänyt niiden kanssa vähän jumiin ja lähetti fileet minulle tutkailtaviksi. Raakilehan innosti heti biisinkirjoitukseen. Työstin kappaleen aika nopeasti loppuun ja kirjoitin siihen ihan uudenlaisen kertsin, mikä sai minut tavoittamaan päämääräni tehdä eri tavalla insomaista metallia. 

– Tekstipuoleltaan biisi on sellaista Batmanin The Dark Knight -osastoa. Eli kuinka joko kuolet sankarina tai elät tarpeeksi kauan huomataksesi, että sinusta itsestäsi on tullut se paha jätkä. Kappaleessa asia todetaan niin, että kauan sitten olit hyvä jätkä, mutta sitten muutuit niin paljon, että lopulta kukaan ei taida tulla hautajaisiisi. 

– Biisi osoittaa, ettei ep ole edellisen levyn serkku, vaan perheen ulkopuolinen äpärälapsi, Vanhala täräyttää. 

Reilut kuusi minuuttia kellottavan The Wandererin kohdalla ollaan jo melkoisen kaukana ep:n tutusti ja turvallisesti aloittaneista tunnelmista. 

– Tämä on jälleen omia luomuksiani ja siitä omituinen tapaus, että biisi syntyi alle kahdessa tunnissa. Helpoiten syntyneitä Inso-sävellyksiäni ikinä, Vanhala ihmettelee. 

– Biisi säilyi musiikiltaan sellaisena kuin alkuperäinen versio oli, mutta aihe muuttui monta astetta vakavammaksi. Pikku-Markus taisi kuvailla, että biisissä on aika YUP-henkinen tunnelma, ja yritin hakea siihen hieman shamanistisempaa henkeä. Siinä on herkkä kysymys–vastaus-tyylinen lauluosuus, joka meni aika Brokeback Mountain -henkiseksi, ja biisin video vain korostaa ajatusta. 

– Pitkästä aikaa Inso-videossa ei ole vain ukko mököttämässä. Sieltä löytyy kaunis nainenkin. Voi siis olla, että tämä ep on silta johonkin ihan uuteen Insojen historiassa. Tai sitten ep on meidän Opethin Damnationimme ja raskain levymme on vielä tulossa. Ehkä otamme seuraavaksi loikan taaksepäin ja teemme Insojen Ugra Karman, ennen kuin alamme todella hippeillä ja happoilla. 

Julkaistu Infernossa 7/2021.