Heti kun videoyhteys Kalifornian Oaklandiin aukeaa ja ruudulta näkee Robert ”Robb” Flynnin terävän katseen ja leveän hymyn, karismaattisen laulaja-kitaristin ja bändinsä Machine Headin asioiden tietää olevan paremmin kuin aikoihin.
Pari vuotta ennen pandemian iskemistä Machine Head julkaisi albumin nimeltä Catharsis. Flynn oli päällisin puolin oma määrätietoinen, kiihkeä ja periksiantamaton itsensä, mutta rivien välistä saattoi aistia, että Machine Head oli saapumassa taitekohtaan, jollaisia bändin historiassa on nähty ennenkin.
Niille, jotka luulivat bändin parin vuosikymmenen takaisten asennemetallille flirttailleiden albumien The Burning Redin (1999) ja Superchargerin (2001) olleen vaikeita paloja nieltäväksi, uusi levy tarjosi vielä suuremman haasteen. Samoin kuin mainitut, myös Catharsis oli oireilua muustakin kuin intohimosta musiikkiin.
Albumi otettiin vastaan kauniisti sanoen ristiriitaisesti. Musiikiltaan monipuolisen ja teksteillään suoraviivaisesti kantaa ottaneen levytyksen ympärillä pyöri musiikin mittareilla yhtä kiivas pöhinä kuin Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa samoihin aikoihin. Hetken aikaa tuntui siltä, että kaikilla oli jotain sanottavaa Machine Headistä.
Flynn virnistää ottaneensa kaiken, jopa sen kaikkein kiukkuisimman, palautteen vastaan suurella mielenkiinnolla.
– Sanotaan ihan kärkeen, että Machine Head ei ole ikinä pistänyt yhtäkään albumia ulos vahingossa tai tyytymättömänä sen sisältöön, kuten moni epäili Catharsisin suhteen tapahtuneen, Machine Head -kippari tokaisee aikailematta, korjaa hieman asentoaan ja valmistautuu kertomaan tavaramerkkityyliinsä, miten asiat ovat.
– Kaikki tapahtuu aina syystä. Yksikään albumimme ei ole täydellinen. Jos ne olisivat, ne eivät heijastelisi todellista elämää. Elämä ei ole täydellistä. Löydän jokaiselta albumiltamme paljon asioita, joita rakastan, ja joitakin asioita, joita vierastan. Juuri se on koko kauneus tässä kaikessa. Juuri siksi olen ylpeä kaikesta, mitä olemme tehneet.
– Catharsis oli todella provokatiivinen albumi, ehdottomasti. Se oli sanoituksiltaan suoranainen hyökkäys oikeistoa vastaan, enkä peitellyt tai kaunistellut asioita millään taiteellisilla hienosteluilla, vaan syljin ne ulos juuri sellaisina kuin ne minulle näyttäytyivät. Ei ole mikään ihme, että se sai monet vittuuntumaan.
– Mutta mikä olisikaan parempaa kuin herättää fiiliksiä! Kunhan sen kaiken takana on jotain vilpitöntä. En ole koskaan pelännyt huutaa asioista, joista pitää huutaa, vain sen takia, että joku saattaa polttaa päreensä.
Jälleenrakentamisella paranee
Vaikkei Flynn ehkä tiennyt sitä Catharsis-albumia viimeistellessään, Machine Head oli saapumassa tienhaaraan, joka tulisi johtamaan seuraavien vuosien aikana monen mutkan kautta uuteen Of Kingdom and Crown -albumiin.
Teoriat Catharsisin ristiriitaisesta synnystä saivat lisää bensaa liekkeihin, kun Machine Headissä vuodesta 2003 soittanut kitaristi Phil Demmel ja peräti vuodesta 1995 rumpuja hakannut Dave McClain häipyivät joukosta.
Flynn ymmärtää hyvin fanien närästyksen, mutta alleviivaa samalla tilalle löytyneiden Wacław ”Vogg” Kiełtykan (kitara) ja Matt Alstonin (rummut) merkitystä siinä, millaisen uuden luvun Machine Head on nyt aloittanut tarinassaan.
– Vogg ja Matt liittyivät joukkoihimme hieman ennen pandemian alkua. Olimme jo julkistaneet Burn My Eyes -juhlakiertueen, jonka osana tulisimme soittamaan koko mainitun albumin kannesta kanteen sen tehneiden jäsenten kanssa, laulaja-kitaristi taustoittaa ja hymähtää perään, ettei yli kolmen tunnin settiä voinut soittaa pelkällä vihreällä kokoonpanolla.
– Matt oli ollut pitkään rumputeknikkomme, eikä hänen kiinnittämisensä vaatinut paljoa harkintaa, koska tiesimme hänen kykynsä ja olimme olleet yhdessä kiertueilla jo vuosikausia. Kuten kaikki tietävät, bändissä soittotaidot ovat vain puolet kaikesta ja kemiat se toinen puoli.
– Myös Vogg oli jo valmiiksi kaverini. Olimme tutustuneet Decapitatedin kiertueella yksitoista vuotta aiemmin, ja se bändi teki minuun vaikutuksen mielipuolisen kovilla keikoillaan. Setin jälkeen tapasin tyyppejä backstagellä, ja Vogg ja kaverit osoittautuivat todella mukaviksi tyypeiksi. Tuntui jotenkin, että asiat klikkasivat välittömästi.
Silminnähden innostunut Flynn kertoo, että pysyi Voggin kanssa yhteydessä vuosien ajan, ja kun Burn My Eyes -kiertueesta tiedotettiin, Vogg teki aloitteen ja tunnusteli kuulumisia kysymällä, voisiko tarjota bändille palveluksiaan.
– Jatkoimme viestittelyä päiväkausia, kunnes Vogg kysyi, ovatko asiat edenneet kitaristin löytämisen kanssa, ja jatkoi heti perään, että mitäs jos hän lähtisi kokeilemaan, miten homma kulkee.
– Asia oli pitkälti sillä selvä, mutta ihan periaatteesta pyysin häntä äänittämään haluamansa Machine Head -kappaleen. Kun kuulin hänen versionsa Imperiumista, en meinannut pysyä tuolillani, koska se oli niin helvetin lujalla otteella soitettua ja intensiivistä kuultavaa. Tuntui kuin koko 15 vuotta vanha kappale olisi syntynyt uudelleen.
– Tiesin, että kyseessä on maanläheinen kaveri, joka on oman bändinsä kippari ja tietää, mitä bändin pyörittäminen vaatii. On silti pakko myöntää, että hän pääsi yllättämään omistautuneisuudellaan ja taidoillaan, ja hän tekee niin edelleen harva se päivä. On hienoa, kun jollakulla on selkeä kuva siitä, miksi ja miten tätä hommaa tehdään.
”Paluu perusasioiden äärelle” ei tunnu liioitellulta, kun Flynn hehkuttaa uuden kokoonpanon ensiaskelia.
– Kokoonnuimme ensimmäistä kertaa juuri ennen kiertueen treenejä ja… me vain jammailimme! Pitkästä aikaa.
– Olimme pienenpienellä treeniksellä ja meillä oli mukanamme vain muutama sympaattinen pikku vahvari, joista meteliä synnyttääkseen on todellakin soitettava lujaa. Emme edes soittaneet mitään tiettyjä kappaleita vaan annoimme vain mennä. Aivan kuten joskus penskoina oli tapana tehdä, kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä.
– Minusta tuntui kuin olisin soittanut Voggin kanssa koko ikäni. Olin aina hieman hymähdellyt kokeneille muusikoille, jotka kertovat löytäneensä nuoruuden taian uudelleen, että onpas nyt saatanan korni ja mahdoton ajatus, mutta niin vain tapahtui itsellenikin. Kaikkien vuosien jälkeen. Ehkä olen vihdoin tarpeeksi keski-ikäinen siihen, hah hah!
Kusipäistä määrätietoisuutta?
Johtajuus on mielenkiintoinen osa bänditoimintaa. Yhtyeliideri on usein hahmo, jolla on tietty visio musiikista ja joka ajaa ideaansa eteenpäin omistautuneisuudella ja intohimolla, jopa niin kovaa, että rapatessa todellakin roiskuu.
Kaikki osaavat nimetä metallimaailmasta selkeitä bändikippareita kuten Dave Mustaine, Chuck Schuldiner, Lemmy Kilmister, Gary Holt, David Vincent, Mille Petrozza, Cronos tai tätä nykyä Ghostin Tobias Forge ja Behemothin Nergal.
Heitä kaikkia yhdistää visionäärisyyden ohella sen kääntöpuoli. Kokoonpanot johtajahahmojen ympärillä elävät, ja kuulijoista moni tuntuu pitävän heitä paitsi neroina myös narsistisina kusipäinä.
– Se, että tietää mitä haluaa ja pyrkii siihen, ON nykymaailmassa kusipäisyyttä, Flynn naurahtaa puolivakavasti.
– Liityin Forbiddeniin ollessani 17-vuotias ja olin mukana viitisen vuotta, minkä jälkeen soitin Vio-Lencessa melko saman aikaa. Varsinkaan jälkimmäisessä en todellakaan ollut bändin johtaja. Päinvastoin. Olin nokkimisjärjestyksessä viimeisten joukossa. Olin uusi kaveri. Toteemipaalun alin palanen.
– Kun lähdin Vio-Lencesta ja perustin Machine Headin, sanoin itselleni: ”Tällä kertaa haluan päättää asioista, haluan todella toteuttaa itseäni, tahdon tehdä sitä mitä oikeasti haluan ja aion myös pitää kiinni tästä ajatuksesta.”
– Kyse oli siitä, että halusin olla vastuussa omasta kohtalostani. Halusin määritellä, millaista musiikkia teemme, miltä näytämme ja millaisia albumeistamme tulee, pitää langat käsissäni oikeastaan ihan kaiken suhteen.
Pohjustuksen jälkeen Flynn pyörittelee, mitä bändi hänelle tosiasiassa merkitsee. Hän sanoo rakastavansa ideoiden pallottelua ja sitä kemiaa, jota ei voi saavuttaa yksin, vaan ainoastaan yhdessä soittamalla.
– Olen silti jotenkin aina uskonut, että jonkun pitää olla se tyyppi, joskus jopa se ”kusipää”, joka sanoo viimeisen sanan. Taiteessa kompromissit eivät aina toimi, hän summaa.
– Yksi vahvuuksistani on ollut se, että kykenen muodostamaan useista hyvistä ideoista yhden vielä hieman paremman, ja juuri tätä minusta on johtajuus. Tuon yhteen loistavia tyyppejä luomaan hyviä ideoita ja kokoan sitten heidän kanssaan hyvästä vielä parempaa, hahmotan koko ajan sen kokonaisuuden.
– Mikään ei ole muuttunut. Joka kerta, kun joku on liittynyt Machine Headiin, olipa se Logan tai Adam tai Phil, olen sanonut selkeästi, että tämä on minun lapseni, minun bändini, ja kaikki ovat hyväksyneet asian… kunnes eivät enää hyväksyneetkään. Tämä kaava on toistanut itseään, ja ymmärrän hyvin, että se johtuu missiostani.
Voisiko Flynn sitten tehdä täysin Machine Headiltä kuulostavan albumin aivan itsekseen, vaikkapa sessiorumpalin kanssa, vai jäisikö yhtälöstä uupumaan ”se jokin”?
Kysymys pistää Flynnin hetkeksi mietteliääksi.
– Osaan olla aika laiska… Olen juuri sellainen ”boheemi artisti”, jollaisina taiteilijat toisinaan nähdään. Kunnes kipinä iskee, saattaa vaikuttaa siltä, että vain lorvailen enkä tee mitään, Flynn nauraa.
– Minun on oltava inspiroitunut, jotta voin tehdä jotain sellaista kuin teen. Moni on saanut minusta mielikuvan, että teen kaikkea koko ajan, mutta todellisuudessa saatan olla pitkään tekemättä yhtään mitään. Sitten yhtäkkiä jostain iskee inspiraatio, josta syntyy ajatus albumista, ja kokonainen levy valmistuu vain muutamien viikkojen aikana.
– Sitä ennen voi kestää kuukausia, etten edes tartu kitaraan tai keksi riffiäkään. On ollut aivan helvetin tärkeää oppia tunnistamaan tällainen vaihe itsessään. Oppia ottamaan etäisyyttä. Useimmiten se kipinä syttyy jostain yhdestä pienestä asiasta tai ihmisistä ympärilläni. En todellakaan tekisi tällaista musiikkia ilman tätä vuorovaikutusta.
Yhteiskunta ei ole ajan ottamisen puolella. Eikä varsinkaan musiikkibisnes. Musiikkimaailma on ollut Flynnin mukaan jo vuosikymmeniä kuin liukuhihna, jossa bändin on synnytettävä uusi levy parin vuoden välein ja tehtävä siinä välissä kaksisataa keikkaa tai muuten bisnes ei kasvakaan jatkuvasti.
– Onko niin vitun outo juttu, että bändit julkaisevat joskus paskempia levyjä tai polttavat itsensä loppuun niin pahasti, että kama alkaa maistua? No, on näissä kuvioissa tietysti kyse paljon muustakin, mutta itse alleviivaan aina asioiden tiedostamisen tärkeyttä ja sitä, että sen sijaan että olisi pelinappula, pelaa tai ainakin ymmärtää itse peliä.
– Minulle musiikissa on kyse ennen kaikkea yhteydestä. Siitä, että tuntee yhteyttä johonkin. Se yhteys voi syntyä muusikoiden kesken, itse musiikkiin, kuulijoihin tai vaikkapa muodostua kokemieni asioiden ja syntyneen musiikin välille. Jos joskus menetän tämän yhteyden lopullisesti, minua ei kiinnosta musiikki vain duunina.
Ääniä kaikkialta
Tuoreen kokoonpanon myötä Machine Head oli valmis takomaan uudelleen kuumennutta rautaa kovemmin kuin ikinä. Mutta sitten myös Flynn ja kumppanit saivat ottaa etäisyyttä omaan musiikkiinsa ja vuosikymmenten kiertuerutiineihinsa, kun maailma sulkeutui poikkeustilaan yli kahden vuoden ajaksi.
Tilanne sai Flynnin viihdyttämään ja samalla tutkimaan itseään muusikkona aivan uudesta kulmasta: hän lähti tekemään paineettomia ja rentoja striimilähetyksiä.
– Päätin alkaa järjestää eräänlaisia ”acoustic happy houreja”, eli periaatteessa kyse oli vain siitä, että otan muutamia oluita ja soitan striimissä kappaleita akustisesti. Hengailin Facebook-livessä kuulijoidemme kanssa, ja se oli jotenkin niin rentoa, paineetonta ja hauskaa, että se poisti tiettyjä estoja, joita en tiennyt olevan olemassakaan.
– En ole varsinaisesti tunnettu siitä, että laulan puhtaasti kaksi tuntia putkeen. Osa versioistani olikin onnettoman paskoja, jotkin taas yllättävän hyviä. Kun vedin kuudetta tai seitsemättä show’ta, se onnistui helvetin hyvin! Huomasin olevani itsekin ihan täpinöissäni, miten hyvin laulu kulki ja millaisia irrotteluja sain aikaiseksi laulullani.
– Seuraavalla viikolla taas… koko hommasta ei tullut hevonhelvettiä. En pystynyt laulamaan niitä ihan samoja kappaleita, jotka olin naulannut viikkoa aiemmin. Ihmettelin, mistä perkeleestä se voi johtua, ja tulin siihen tulokseen, että haluan tutustua ääneeni paremmin. Päätin ottaa pitkästä aikaa laulutunteja.
Flynn otti yhteyttä vanhaan laulunopettajaansa Melissa Crossiin, jolta oli saanut oppitunteja 12 vuotta aiemmin. Silloin keskityttiin vain Flynnin äänen aggressiivisempaan laitaan.
– Nyt panostimme puhtaaseen lauluun ja opin siitä neljän kuukauden aikana enemmän kuin aiemmin yhteensä, Flynn hehkuttaa ja myöntää heti, ettei uusi Machine Head -albumi kuulostaisi samalta ilman tunteja.
– Pääsin eroon suuresta osasta tiedostamattomia huonoja maneereitani, ja kun Jared [MacEachern, basso] liittyi vielä mukaan samoille tunneille, meistä alkoi hioutua aika kova kaksikko puhtaiden laulujen ja harmonioiden suhteen.
– Jatkoimme akkaristriimien ja jopa -keikkojen tekemistä. Olemme esittäneet Machine Headiä, Fleetwood Maciä, Bob Marleya, System of a Downia, Eaglesiä ja vaikka mitä. Välillemme alkoi muodostua aavistus siitä, kumpi vetää minkäkin harmonian milläkin tavalla missäkin kohdassa. Siinä oli paljon hienoa heittäytymistä.
– Samaan aikaan työstimme uutta Machine Head -albumia ja huomasimme duokeikkojen hengen siirtyvän yhä enemmän myös lauluäänityksiin. Pallottelimme paljon ennenkuulumattomia ideoita, ja nyt minusta tuntuu, että levyllä ei olekaan ihan vain puhtaita lauluja, vaan genrerajattomasti paljon rockin historiaa.
Yksi Machine Head -albumien merkittävimmistä osista on aina ollut Robb Flynnin huuto. Se on yhtä aikaa pitelemättömästi syljettyä raivoa ja harvinaisen selkeästi artikuloitua rytmiä, josta saa otteen lyriikoihin.
– Kun teimme Burn My Eyesin 25-vuotisjuhlakiertuetta, havahduin jotenkin siihen, että vaikka olimme soittaneet suurta osaa niistä kappaleista keikoillamme, koko albumin vetäminen ilta toisensa perään oli ihan eri asia.
– Se vei fiilikset hyvin lähelle niitä aikoja, kun teimme sitä levyä. Muistan ajatelleeni silloin, että metallimme oli tosi nopeaa ja aggressiivista, joten halusin laulujen olevan todella suoraviivaisia. Tarkoituksenmukaisen hitaita, riisuttuja, selkeitä ja koukuttavia tuomaan tasapainoa kaikkeen siihen riffiemme ja melodioidemme kaaokseen.
– Kun huusin niitä kappaleita ilta toisensa perään koko kiertueen ajan, palasin tietenkin Machine Headin juurille, ja huomasin uutta levyä tehdessäni, että aloin yhdistellä sitä alkukantaisinta raakuutta kaikkeen siihen, mitä olen sittemmin kokenut. Se oli hyvä perusasioiden äärelle herättelevä kokemus.
Riimi on sana, jota kuulee harvemmin mainittavan metalliympyröissä, joten siihen on pakko tarttua Flynnin kanssa hieman tarkemmin. Juuri tuo sana nousee nimittäin toistuvasti esille miehen puhuessa tavastaan rakentaa laulujaan.
– Keskityin uudella levyllä siihen, että sanat ovat mahdollisimman iskeviä ja selkeästi artikuloituja, jotta tarinaa voisi seurata lukematta riviäkään kansista, laulaja-kitaristi sanoo.
– Avaimena tähän olivat juuri oikeilla hetkillä isketyt, sopivat riimit. Olen suuri hip hop -fani, ja toimiva riimi, olipa se sitten lyriikkarivin lopussa tai keskellä, on todellakin yksi unohdetuista asioista rockissa ja metallissa. Osuva riimi voi olla äärimmäisen toimiva tehokeino lyriikoiden voimistamisessa. Se lyö sanat läpi tajunnan.
Sairaita paskiaisia ja rakkautta
Kuten moni muusikko, myös Flynn vietti poikkeusaikoina tavallista enemmän aikaa perheensä kanssa. Hän löysi lastensa kanssa yhteisen kiinnostuksenkohteen vanhasta harrastuksestaan ja uppoutui animesarjaan, josta hänen poikansa olivat innostuneet.
Vanha animefani innostui sarjasta lopulta niin paljon, että se toimi uuden Machine Head -albumin bensana.
– Jossain vaiheessa kappaleita kirjoittaessani päätin, että haluan tehdä konseptialbumin. Minulla oli jo jonkin verran ajatuksia, minkä sävyinen konseptin tulisi olla, mutta selkäranka uupui vielä, Flynn kertaa.
– Kun aloin kirjoittaa tarinaa, se oli aluksi hyvin amerikkalaisen mustavalkoinen hyvä–paha-asetelma, jossa hyvä tyyppi voittaisi. Se tuntui korniudessaankin ihan kelvolliselta ratkaisulta, mutta asia vaivasi minua koko ajan, koska se ihan viimeinen ydin tuntui uupuvan.
– Samoihin aikoihin kaksi poikaani olivat hullaantuneet täysin varsinkin scifiteemaisiin animesarjoihin ja -elokuviin. Oli hauskaa löytää kaksi teini-ikäistä lastaan nauliintuneena koneidensa ääreen ahmimaan animea, koska olin itsekin ollut aikoinaan ihan hullu animenörtti. Näin oli jo ennen kuin minusta tuli se metallinörtti, joka olen tänäkin päivänä.
– Aloimme katsoa yhdessä Attack on Titania, joka on jopa animeksi todella brutaali, raadollinen ja kuumottava sarja, jossa ei todellakaan ole selkeästi hyviä tai pahoja hahmoja. Kaikki siinä universumissa ovat itsekkäitä ja sairaita paskiaisia, mikä muistuttaa paljon omaa yhteiskuntaamme. Se oli väkivaltaa ja psykedeliaa parhaimmillaan.
– Siinä se avain konseptilleni olikin. Keskittyä siihen, miten kahdella täysin eri puolella olevat hahmot kuvittelevat tekevänsä oikein ja sortuvat aatteidensa vuoksi käsittämättömän julmiin tekoihin. Tuo ajatus avasi padot sekä lyriikoiden että musiikin suhteen, ja vaikka olen kirjoittanut tätä ennen yhdeksän albumia, löysin teemasta aivan hullun innon.
Of Kingdom and Crownin tarina sijoittuu futuristiseen maailmaan ja keskittyy kahteen hahmoon, joiden kohtalot kietoutuvat albumin edetessä yhteen erikoisella ja alkuun odottamattomalla tavalla.
– Aeris menettää elämänsä rakkauden Amathesin ja päätyy murhanhimoiselle kostoretkelle puolisonsa tappaneita ihmisiä vastaan. Toinen hahmo on Aero, joka menettää äitinsä yliannostukseen ja hänen masennuksensa saa tulta karismaattisen kulttijohtajan ansiosta, mikä saa hänet radikalisoitumaan ja lähtemään omalle murhanhimoiselle matkalleen. Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka tappoivat Amathesin.
– Olen kirjoittanut iäisyyden siitä, miten koen ja näen maailmamme, ihmisyyden ja yhteiskunnan, mutta nyt sain asettaa itseni ensin yhden hahmon mieleen ja sitten toisen, tämän vastapuolella toimivan hahmon saappaisiin, ja se muutti koko musiikin ja lyriikoiden välisen dynamiikan.
– Minun oli yhä koettava yhteyttä tarinaan. Koska en ole koskaan tappanut tai edes halunnut tappaa ketään, en tietenkään voinut samastua hahmojen murhanhimoisuuteen, joten keskityin ennemmin kaiken alkulähteisiin. Siihen rakkauteen, jota hahmo koki elämänsä kumppania kohtaan, ja siihen rakkauteen, jota toinen hahmo tunsi äitään kohtaan. Tämä on takuulla ensimmäinen kerta, kun laulan albumilla rakkaudesta. Omalla oudolla tavallani.
Teema oli Flynnin mukaan niin tärkeä osa albumin musiikin syntyä, että hän kirjoitti sitä pakkomielteisellä innolla musiikin rinnalla ja meni välillä jopa niin pitkälle, että huomasi olleensa nukkumatta vuorokausia.
– Kirjoitin suuren osan sanoista suurin piirtein kolmelta aamuyöllä. Olen aina ollut täysi yöeläjä, saatan valvoa yöt läpeensä tai herätä keskellä yötä kirjoittamaan riffejä tai sanoja, mutta nyt en nukkunut päivisinkään.
– Haastoin itseäni asettamalla ajastimen 20 minuuttiin ja kirjoittamalla tänä ennalta määrättynä aikana paperille mahdollisimman paljon ajatuksia, ja monesti näin syntyi levyn parhaita lyriikoita.
– On hullua ajatella, että ilman pandemiaa juuri tätä konseptia ei olisi syntynyt, ja myöskään sitä loikkaa, jonka teimme puhtaissa lauluissa, ei olisi tehty. Minkä tahansa polun pakotetun tauon myötä valitsimmekaan, se teki tästä albumista vahvemman kuin se olisi muuten voinut ikinä olla.
Mielipuolisen keskittynyttä
Machine Head on kyennyt rakentamaan Through the Ashes of the Empire -albumista (2003) lähtien joukon pitkiä, polveilevia kappaleita, joiden draaman kaari toimii kuin Metallicalla kultaisina vuosinaan.
Uudella levyllä on kaksi hyvää esimerkkiä tästä: kymmenminuuttinen Slaughter the Martyr ja hieman tiiviimpi, mutta kuusiminuuttisenakin useita osia iskeväksi kokonaisuudeksi yhdistävä Unhallowed.
– Siellä on paljon lyhyitäkin kappaleita, kuten Kill Thy Enemies, jonka luonne oli sellaista vanhan liiton metallia, ettei sitä halunnut lähteä paisuttelemaan yhtään laajemmaksi, Flynn sanoo.
– Slaughter oli taas ihan toista maata. Sen riffit eivät olleet sukulaisia vielä siinä vaiheessa, kun kirjoitin niitä irrallaan toisistaan, mutta sitten sen hitaasti hiipivä intro alkoi syntyä ja hypnotisoi minut.
– Jos palaat viitisen kuukautta sitten julkaisemaamme making of -videoon, siitä voi huomata, ettei minulla ollut introa näppäillessäni vielä mitään käsitystä, mitä siitä ideasta tulee vai tuleeko yhtään mitään. Mutta sitten alkoi tapahtua, ja kappale rupesi muotoutumaan todella nopeasti. Kun intro valmistui, tiesin hetkessä, mikä riffi sopii sen jatkoksi. Sitten kertosäe ilmaantui mieleeni. Lopulta pitkään tuumailemani intron perään olikin syntynyt kokonainen kymmenminuuttinen eepos sen saman päivän sisällä, siinä samassa flow’ssa.
– Ryntäsin laulamaan kappaletta ja huomasin, että siinä on itua. Ajattelin, että jos saan konseptin istumaan biisiin ja päinvastoin, olen oikeilla jäljillä. Mainitsin aiemmin, että saatan olla vähän laiska luovan työn suhteen, jos minulla ei ole inspiraatiota, mutta siitä hetkestä syntyi todellinen luovuuden pyörre.
Of Kingdom and Crown on malliesimerkki Machine Head -albumista, joka ei luota vain kaahaukseen, vaan bändi on täsmälleen yhtä vahva myös keski- ja hidastempoisena. Tämä on asia, joka ei ole metallissa itsestäänselvyys.
Aika oli suuressa roolissa albumin synnyssä Flynnin otettua moneen kertaan etäisyyttä tekemisiinsä.
– Työskentelin levyn parissa välillä mielipuolisia aikoja, sitten annoin sen olla ja keskityin johonkin ihan muuhun. Pian kaikki tuntui niin uudelta, että innostuin samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen, laulaja-kitaristi myhäilee.
– Tällaista luksusta ei olisi TODELLAKAAN ollut normaalina maailmanaikana. Luulenpa, että tämä albumi on ollut minulle paitsi yksi onnistuneimmista luovista jaksoistani myös oppitunti keskittymisestä. Se kuuluu albumin dynamiikassa. Kun kuuntelen albumia nyt, kuulen sen, miten annoin sille aikaa ja fiilistelin riffejämme ja melodioitamme. Olipa kappale sitten nopeatempoinen tai hidas, halusin maksimoida sen tuloksen. Joskus spontaanius oli paras vaihtoehto. Joskus puhdas harkinta.
– En tiedä, mihin Machine Head seuraavaksi suuntaa, mutta pidän toden teolla Of Kingdom and Crownin aiheuttamasta tunteesta, että uusia polkuja riittää vielä tutkittaviksi
Julkaistu kainalojutuilla laajennettuna versiona Infernossa 7/2022.