Kolumni: Genren jälkeen

Kolumni on julkaistu Infernossa 3/2021.

01.02.2022

Havahduin Fluisteraars-yhtyeen viimevuotisen Bloem-albumin soidessa siihen, että enemmän kuin kuuntelin itse musiikkia, mietin mitä genreä se edustaa. Atmospheric black, blackgaze, post-black vai voidgaze.

Alankomaalaisyhtyeen levyn toinen kappale Nasleep, suo­meksi jälkipyykki, kulkee korostetusti tunnelman ehdoilla ja siinä rakennellaan suuria kaaria, joten atmospheric black voisi olla oikea termi. Toisaalta kappaleen rivakammatkin riffit ovat väriltään melankolisia ja haikean romanttisia, minkä vaikut­teiden uskoisin tulleen shoegazingin suunnalta, eli blackga­zeahan tämä. Selvää on, että Fluisteraars vie black metalia eteenpäin yhdistellen siihen uusia elementtejä, ja eikös se ole post-blackin kuvaus. Ja mitä vittua voidgaze mukamas edes on.

Genrejaottelu on vaikeutunut sitä mukaa, mitä enemmän musiikkia on tehty. Aina tulee joku neropatti ja soittaa musiikkia tavalla, joka vaatii kriitikkoa piirtämään uuden karsinan. Mitä enemmän näitä lokeroita maailmaan ilmaantuu, sitä merkityk­settömiksi ne käyvät. Se menettää voimansa: antaa sanalla tai kahdella selkeä mielikuva siitä esteettisestä paletista, jolla pela­taan. Sama toimii myös toisin päin: genren on oltava pelkistys ja yleistys, mutta jos sillä yritetään kattaa liian paljon, sen antama informaatio on helposti tulkittavissa väärin.

Genre ei myöskään ole mikään muuttumaton vakio. Se hei­jastaa yleisön odotuksia ja haluja tietyllä ajan hetkellä, tiettyjen muodollisten rakenteiden ja kulttuurisen kontekstin puitteissa. Toisaalta kaikki odotukset ja halut pohjautuvat viittauksiin men­neestä estetiikasta, joten muutos on vaivihkaista ja alagenreihin jatkolokerointi hidastaa sitä. Mutta kun odotukset muuttuvat, genre muuttuu. Esimerkiksi Venomia on vaikea mieltää black metaliksi vuonna 2021.

Jo valtaosa suomalaisista nauttii musiikkinsa digitaalisten palveluiden kautta. Tämä murros on tuuppaamassa genreajat­telun paristakin syystä laidan yli. Perinteiset portinvartijat kuten musiikkikriitikot ja kaverin isoveli ovat saaneet algoritmista vas­tustajan, joka ei pelaa peliä reilusti. Yritäpä suositella ”jotain black metalia”, kun koodinpätkä on kalastellut koko kuunteluhistorian ja tutkinut, mitä muut ovat vastaavassa tilanteessa seuraavaksi kuunnelleet.

Toisekseen suoratoistopalveluiden soittolistat ovat yhä ene­nevissä määrin tunne- tai kokemusvetoisia. Spotify tarjoaa soittolistoja hyvinkin spesifeihin hetkiin: kirjan lukemiseen, kirjan lukemiseen chillaten, kesäiseen kirjan lukemiseen. Niitä selatessa ja niiden seuraajamääriä hämmästellessä tulee mieleen vanha sanonta, jonka voisi helposti lokalisoida koskemaan soittolistoja: jos se on olemassa, siitä on tehty pornoa.

Opin, että sadattuhannet tekevät etätöitä tsemppi-edm:ää ja melodramaattista stadion-indietä kuunnellen. Jon Hopkinsin ja Aphex Twinin kokeellinen elektroninen musiikki on omiaan koodaamisen taustalle. Oman luonteenlujuuteni ei riitä edes avaamaan soittolistoja, joiden nimi on Paras fiilis!, Itsetunnon buustaus tai Tästä tulee hyvä päivä. Meinasin pudota tuolilta, kun Spotifyn työntekijä latoi pari vuotta sitten tiskiin numeroita näiden soittolistojen käyttäjämääristä. Heidän oivalluksensa niputtaa musiikkia tunnelman tai funktion mukaan on yksi viime vuosikymmenen eniten musiikkia ja sen kuluttamista muutta­neista asioista.

Omia kuuntelutottumuksia on myös terveellistä haastaa. Enkä tarkoita, että pitäisi käydä hampaat irvessä läpi Hipsteribrunssi-soittolista tai hakea väen vängällä ”erikoisuuden tavoittelua”. (Toisaalta jokainen muusikko, joka ei tavoittele erikoisuutta, voisi mielestäni lopettaa. Sehän tarkoittaa, että tavoittelee keskinker­taisuutta tai tavallisuutta, ja sitä on tehty jo riittämiin.)

Olen miettinyt paljon Rondo-lehdestä lukemaani Conrad Taon haastattelua. Pianisti on soittanut klassisen musiikin kon­serteissaan rinnakkain uutta ja vanhaa musiikkia tavalla, jota on niissä piireissä pidetty rohkeana. Erityisesti yksi Taon kommentti jäi pyörimään pääkoppaan: ”Yleensä sanotaan, että uudempaa musiikkia pitää katsoa vanhemman musiikin perspektiivistä. Miksei voisi tehdä myös toisin päin? Siinä joutuu katsomaan totuttuja käytäntöjä uudessa valossa.”

Mitä klassikkona pidetyllä albumilla olisi saatettu tehdä toisin, jos kaikki nyt käsillä oleva tieto, taito ja teknologia olisivat olleet olemassa? Olisiko se mahdollisesti muuttanut lopputulosta elimellisesti, ja mihin suuntaan? Miten aika on kohdellut esteet­tisiä valintoja ja tiukkoja rajauksia? Olivatko soihdunkantajien edelleen vaalimat piirteet selkeitä jo silloin? Osaanko karistaa nostalgisen lämmön rinnastaessani klassikon vuosikymmeniä myöhemmin tehtyyn taiteeseen? Minkälaisia tunteita silloin herää ja miksi?

Kiusaus panna jonkun muun määrittelemän tunnetilan mu­kaan nimetty lista soimaan on suuri. Taatusti hedelmällisem­pää on kuitenkin laittaa Fluisteraarsin jatkoksi Swervedriveria, Mogwaita ja Drudkhia ja antaa kysymysmerkkien juosta korvien välissä.

Jukka Hätinen
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja.

Lisää luettavaa