Jokin on nyt pielessä, ajattelin noustessani sängystä. Otin askeleen ja meinasin kaatua. Tasapainoaisti nyt ainakin on pielessä. Päästin suustani äänen, joka kumisi päässäni oudosti ja vaimeasti. Korvissa ei soinut, siellä humisi. Astelin varovasti vessaan ja käänsin vesihanan auki. Kun kraanasta valuva vesi iskeytyi lavuaarin posliiniin, fyysinen kipu salamoi korvakäytäviini. Vesi kuulosti siltä kuin se olisi lasia, joka hajoaa taukoamatta sirpaleiksi. Käänsin hanan kiinni ja olin oksentaa.
Edellisenä iltana olin ollut katsomassa Swans-yhtyeen konserttia Tavastia-klubilla. Michael Giran johtaman kokoonpanon kaksi kertaa aiemmin nähneenä osasin odottaa hurjaa äänenpainetta, joten olin kerrankin varautunut korvatulpilla. Jotka sitten unohdin narikkaan jättämäni takin taskuun, enkä enää vaivautunut hyviltä paikoilta niitä hakemaan.
Swansin livevolyymia on vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. Manowaria poikkeuksellisen äänekkäänä bändinä pitäviä tekee mieli ottaa poskesta kiinni ja todeta isoäitimäisen holhoavasti, että voi kulta pieni, kyllä sinäkin vielä kasvat joskus isoksi. Sunn O))) on varmasti lähempänä desibelimittarin lukeman suhteen. Kaapumiehesten tuuttaus on yhtä lailla fyysinen kokemus, mutta tyyliltään pehmeää alataajuushierontaa. Swans taas kuulostaa täydessä myllytyksessään siltä kuin liitutaulua raapivilla steroideilla pumpatuilla kissoilla lastattu täysperävaunurekka ajaisi kirkonkelloja valmistavan tehtaan seinästä läpi ja onnettomuutta yritettäisiin estää pommeja ikkunoista sisään heittelemällä.
Mitäkö kuulolleni kävi? Noh, palatkaamme takaisin kahdeksan vuoden takaiseen kevääseen. Päätin ottaa pelonsekaisessa ahdistuksessani parin tunnin tirsat, joiden jälkeen totesin onnekseni, ettei enää huimaa. Vesikään ei enää kirskunut eikä helissyt. Seuraavana päivänä voimakas humina oli vaihtunut perinteisempään tinnitusininään, joka vaimeni viikon vanhetessa.
Huokasin helpotuksesta: jälleen yksi kuuloelinten rankaisu, josta luikin kuin koira veräjästä ja otin opikseni, no, en oikeastaan mitään.
Ajatus kuurosta musiikkitoimittajasta saattoi olla vitsailuni aiheena muutamaa vuosirengasta nuorempana, mutta nyttemmin hymy on hyytynyt. Vallitsevien olosuhteiden pakosta kuuloaistia ei ole tarvinnut pahoinpidellä keikoilla aikoihin, mutta nämä piinaavat muistot nousivat pintaan katsottuani elokuvan Metallin soundi (Sound of Metal, 2019).
Elokuva on saanut inspiraationsa asuntoautossaan asuvasta Jucifer-duosta. Underground-metallia soittavalle ja nomadimentaliteetilla kiertävälle yhtyeelle bändi on yhtä kuin elämä. Mitä tapahtuu, kun kaikki hajoaa käsiin? Tätä joudutaan selvittelemään, kun pariskunnan rumpali menettää yhtäkkiä merkittävän osan kuulostaan.
Metallin soundi palkittiin äänisuunnittelustaan Oscarilla, ja kerrankin voi sanoa ilman sarvia ja hampaita, että ansaitusti. Jokainen sotaelokuvia katsellut tietää kohtauksen, jossa räjähdyksen jälkeen tulee hiljaista ja upseeri huutaa juoksuhaudassa äänettömästi sotamiehelle. Mitään ei kuulu, vaikka suu liikkuu. Kliseistä, siirappista eikä kovin tehokasta. Metallin soundissa kuulon yhtäkkisen romahduksen demonstrointi katsojalle ei sekään ole kovin vaikuttavaa.
Ahdistus ja muut epämukavat tunteet alkavat kuitenkin käydä ihon alle, kun näyttelijä Riz Ahmedin hahmo käy läpi arkisia tilanteita, joissa kuuloaistista olisi apua. Niitä muuten on aika paljon. Äänet ovat vaimeita, vääristyneitä, oudosti kumisevia tai äkillisesti vihlaisevia. Äänisuunnittelu on niin aidontuntuista, että se imee immersiivisesti mukaansa: pinnistelet sohvan reunalla yrittäessäsi saada kaupan kassan kysymyksestä selvää, säikähdät perkeleesti läheltä piti -tilannetta liikenteessä.
Samastuin täydellisesti kohtaukseen, jossa Ahmedin hahmo joutuu osallistumaan small talkiin juhlissa. Taustalla kuuluva puheensorina mankeloi keskustelukumppanin ulosannin osaksi samaa puuroa. Huulia tuijottamalla on mahdollista pysyä kärryillä, mutta jos keskustelijoita on useita, informaatiosta saa poimittua vain murusia.
Metallin soundi on se valistuselokuva, jonka olisin toivonut näkeväni nuorempana, kun kovat äänet puhuttelivat, mutta korvatulppien funktio oli lähinnä toimia juustosnackspussiin heitettynä jekkuna. Striimikeikkojen aikana kuulonsuojauksesta ei ole tarvinnut huolehtia, mutta vuodet melun parissa muistuttavat itsestään, kun vastaan kassalla automaattisesti ”ei kiitos”, vaikka kasvomaskin takaa pyydetään näyttämään henkilöllisyystodistusta.
– Jukka Hätinen
Kirjoittaja solmii mielellään sponsoridiilin korvatulppavalmistajan kanssa.