Päät pois tai hirteen! Päät pois tai hirteen! Kello on vasta kymmenen aamulla, mutta tunnelma pakettiauton uumenissa on jo kovassa nousussa. Juuri nyt ämyreistä pauhaa Korpiklaanin versio Peer Güntin maineikkaasta Bad Boys Are Here -teoksesta. Sitä ennen olemme palauttaneet mieliimme vinon pinon alkuperäisiä Günt-klassikoita.
Eletään elokuun alkupuolta, ja alla oleva ajoneuvo kiitää kohti Wackenin jättifestivaalia, jolla Korpiklaanin on määrä esiintyä muutaman tunnin kuluttua. Kulkupelin takapenkillä istuskelee myös Annihilatorin Jeff Waters, joka on pummannut paikan Korpiklaanille tilatusta kyydistä, sillä ”pitäähän nyt Cannibal Corpse nähdä”. Waters näyttää aluksi olevan ihmeissään suomalaisten rempseästä tunnelmasta, mutta pian kitaristisuuruus kyselee Backseatin esittäjän perään. Peer Günt taisi saada uuden kanadalaisen ystävän.
Seuraavaksi autoa tärisyttävä I Don’t Wanna Be a Rock ’n’ Roll Star muovautuu Järvelän suussa nopeasti muotoon I Don’t Wanna Be a Folk Metal Star.
– Tästäkin saisi väännettyä hyvän Korpiklaani-version, ja luvatkin olisivat luultavasti kunnossa. Muistan, kun kysyin Nikin Timolta, saammeko tehdä version Bad Boys Are Herestä Ukon Wacka -levyllemme, ja Timolta tuli saman tien varsin tyhjentävä vastaus: ”Saatte. Terv Nikki.”
Vaikka etenkin Järvelällä on heti aamutuimaan varsin railakas meininki, huomautettakoon suurempien väärinkäsitysten välttämiseksi, etteivät Korpiklaanin (myös kitaristi Kalle ”Cane” Savijärvi, rumpali Matti ”Matson” Johansson, basisti Jarkko Aaltonen, viulisti Tuomas Rounakari ja haitaristi Sami Perttula) erikoisvoimat löydy enää vuonna 2018 votkasta – ainakaan ennen esiintymistä.
Järvelä alkaa muistella vuoden 2006 Wackenia.
– Saavuttiin edelliseltä keikalta festarialueelle, ja krapula oli tietenkin suurenmoinen. Meillä oli silloin kuskina Beer Beer -videossakin vilahtava ahvenanmaalainen Kristian, ja hänellä oli tapana laittaa Eläkeläisten levy soimaan sillä hetkellä, kun joku sattui könyämään bussin punkasta ylös. Samalla se oli uuden votkarallin lähtölaukaus. Niihin aikoihin vedettiin usein kolmet kännit vuorokauden aikana, mutta jollakin ilveellä me suoriuduttiin myös keikoista. Toki soitto oli välillä mitä oli, mutta meiningistä ei tingitty koskaan. Se oli aina helvetin kova.
– Nykyään tuollainen ei tulisi kuuloonkaan… Jos narauttaisin nyt votkapullon auki aamulla, illan keikan voisi unohtaa saman tien. Sain tästä konkreettisen muistutuksen keväällä 2016, kun kierrettiin Eurooppaa Moonsorrow’n kanssa. Jostakin tuntemattomasta syystä mopo karkasi totaalisesti lapasista Pariisissa ja keikasta tuli täysi fiasko. Osa jengistä vaati lippurahoja takaisin… Olen edelleen pahoillani tuon sekoilun takia, mutta toisaalta se ilta toimi myös tehokkaana herättäjänä. Aloin nimittäin silloin miettiä näitä viinahommia vähän tarkemmin, ja tajusin, että tässähän on tullut kaadettua aika tanakasti 28 vuoden ajan, Järvelä huokaisee ja jatkaa:
– Ikää alkaa kuitenkin olla sen verran, että tässä on pakko tehdä valintoja puoleen tai toiseen. Vanhoista kavereista löytyy tarpeeksi esimerkkejä: ne, jotka eivät ole skarpanneet, eivät pysty tekemään enää mitään järkevää. Itse olen innostunut esimerkiksi studiohommista yhä enemmän, ja ideana olisi jatkaa monenlaisia musiikkihommia vielä helvetin pitkään. Korpiklaani on toivottavasti olemassa vielä kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta sinne asti ei päästä viinan voimalla.
Korpiklaanin maine ankarana ryyppybändinä ei taida silti muuttua kovinkaan helposti. Onko tuollaisesta imagosta enemmän hyötyä vai haittaa?
– Eiköhän se ole ihan hyvä juttu. Tarkoitan sitä, että jos joku pitää meitä puliukkoina, niin Korpiklaanin nykyinen skarppi keikkameininki voi tulla aikamoisena yllätyksenä. Menosta ei tingitä edelleenkään piiruakaan, mutta jätetään ne ryyppyhommat johonkin muuhun ajankohtaan. Aikoinaanhan jengi tuli nimenomaan katsomaan ”hulluja kännisiä suomalaisia” – joko meitä tai Eläkeläisiä –, mutta nykyään Euroopan-keikat soitetaan isoissa saleissa ja meillä on kova vastuu porukan viihdyttämisestä. Sekoilu ei enää ole toiminnan keskiössä, eikä oikein laitamillakaan.
Milloin Korpiklaani ja Eläkeläiset rundaavat yhdessä Saksassa?
– Toivottavasti jonakin päivänä, kaikista uhkakuvista huolimatta, Järvelä nauraa.
– Me ollaan itse asiassa haaveiltu tällaisesta yhteiskiertueesta niin pitkään kuin muistan. Myös Viikate voisi lähteä mukaan, niin saataisiin tarjottua germaaneille kunnon annos härmäläistä rempseyttä ja melankoliaa.
Kukin tyylillään
Aika rientää, ja kohta Korpiklaanin Wacken-keikan alkuun on enää puolisen tuntia. Pukuhuoneessa tunnelmaa ovat nostattaneet Eläkeläisten, Popedan ja Motörheadin merkkiteokset, mutta lopulta tilaa jää vain yhdelle artistille.
– Topi Sorsakoski on se juttu. Eihän Korpiklaanin keikka lähtisi mihinkään, jos me ei huudatettaisi Topia ennen vetoa. Aivan sama miten paska fiilis on päällä, mutta Topin avulla minusta tulee ”keikka-Jonne” ja kehossa alkaa kihelmöimään hienosti. Ja jos satun nykyään kuulemaan Sorsakoskea jossakin muualla, reaktio on aina sama: tuntuu, että pitäisi lähteä lavalle ja jännitys iskee päälle, Järvelä nauraa.
Kahdeksankymmentätuhatta ihmistä vetävä Wacken Open Air on tuttuun tapaan loppuunmyyty ja suuri osa festivaalivieraista tullut seuraamaan Korpiklaanin loppuiltapäivän toimitusta, joten ilmassa on todella suuren heavyjuhlan tuntua. Onhan se kieltämättä melkoinen näky, kun tuhannet ja taas tuhannet auringonpaisteesta ja oluesta juopuneet ottavat konsertin tunnelmasta kaiken irti. Setin finaalinelikko – kolpakkojen ja vähän toisenlaisten lasienkin kolistelulaulut Happy Little Boozer, Tequila, Beer Beer ja Vodka – puristaa yleisömassasta viimeisetkin mehut. Moshpitit pyörivät, lukemattomien eri maiden liput heiluvat ja tiivis nyrkkimeri takoo ilmaa.
Muutamaa hetkeä myöhemmin backstagealueelta löytyy läpeensä hikisiä mutta sitäkin onnellisempia folk metal -tähtiä.
– Unohdin sanat pariin otteeseen, mutta onneksi jengi paikkasi hyvin. Meininki oli kaiken kaikkiaan aivan älytön, Järvelä tuumii.
Yhtyeen päivä jatkuu kiireisenä pääaterian jälkeenkin, ja paikan päälle saapuneet Nuclear Blast Recordsin edustajat kiidättävät muusikoita niin nimikirjoitussessioihin, haastatteluihin kuin muihinkin edustustehtäviin. Kaiken keskiöstä löytyy syyskuussa ilmestyvä uusi studioalbumi Kulkija, jonka videolohkaisut ovat jo ehtineet saada yleisöltä runsaasti kiittävää palautetta. Sen sijaan radioasemat eivät tunnu edelleenkään antavan Korpiklaanille tilaa.
– Asian voi tietysti kääntää niinkin, että miksi rockkanavien pitäisikään luukuttaa meitä. Eiväthän kansanmusat ja pillipiiparit soi siellä muutenkaan. Jos bändi operoi metallin, viulunvinguttelun, hanurimeiningin ja vastaavien maailmoissa, niin eihän se välttämättä ole ideaalia materiaalia kaupallisille radioille, Järvelä hymähtää.
– Joskus tosin kuulin yhden radioaseman palaverissa heitetyn, että ”Korpiklaania ei soiteta, vaikka ne tekisivät kuinka helvetin hyvän biisin”. Tämä tuntui jo melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta, ja kysyinkin sitten eräältä musiikkipäälliköltä, että mikä juttu tämä oikein on. Sieltä vastattiin, että ”aina mennään biisi edellä, eikä näitä kommentteja kannata ottaa niin kirjaimellisesti”. Okei, eihän siinä mitään. He tekevät hommia omalla tyylillään, ja niin teemme mekin.
– Sen sijaan minua hieman ärsyttää, että joissakin piireissä Korpiklaanista puhutaan tyyliin ”niillä menee Suomessa huonosti”. Ei muuten mene, ainakaan keikkojen suhteen. Esimerkiksi keväällä 2017 vedettiin Suomen-kiertue ja soitettiin esimerkiksi Kuopion lähellä olevassa Rauhalahden kylpylässä. Sekin paikka oli täynnä.
Ehkä radiopäälliköiden ja muiden portinvartijoiden pitäisi tulla katsomaan, kun te tanssitatte kymmeniätuhansia ihmisiä Wackenin kaltaisilla festivaaleilla.
– Ehkä. Mutta kuten sanoin, folkvaikutteinen metalli on joka tapauksessa marginaalimusiikkia, ja sellaisena se saa pysyäkin. Hevi on edelleen vastakulttuuria, ja tietynlainen altavastaajan asema sopii tälle musalle. Ei metallin todellakaan tarvitse paistatella kirkkaimmissa parrasvaloissa.
– Meniväthän nämä hommat aika lailla överiksi silloin vuonna 2006, kun Katri Helena poseerasi perhelehden kannessa Marshall-pinon edessä ja vieressä luki ”hevileidi”… Pikkuisen on liikuttu niistä ajoista, kun äitipuoleni tuli aikoinaan repimään W.A.S.P.-julisteet huoneeni seinältä. Sehän olisi yhtä hyvin voinut heittää bensaa liekkeihin!
Uusia tuulia
Muutamaa päivää myöhemmin Jonne Järvelä istuskelee Lahden keskustan kupeessa sijaitsevan talonsa kellarikerroksessa. Työhuoneiston seinillä roikkuu vino rivi kitaroita sekä muita kielisoittimia, ja erästä kulmausta hallitsee tyylikäs rumpusetti. Juuri tällä hetkellä pannuja ei parane mennä hakkaamaan, sillä Järvelän perheen kissa kurkistelee uteliaasti bassorummun sisältä.
– Kissa viihtyy hyvin bassarissa. Toki se tykkää myös hyppiä syliin tai tietokoneen näppäimistön päälle juuri silloin kun pitäisi tehdä kiivaasti hommia, Järvelä nauraa.
Jonnen toisen sooloalbumin (Kallohonka, 2017) kappaleita on nauhoitettu täällä, ja jatkossa myös Korpiklaani saattaa hyödyntää kipparinsa kotistudiota.
– Waltarin Kärtsy oli juuri äskettäin käymässä, ja purkitin hänen lauluaan erääseen tulevaan omaan biisiini. En ole vielä päättänyt, julkaisenko kolmannen sooloalbumin vai laitanko pihalle vain yksittäisiä kappaleita silloin tällöin. Katsotaan nyt.
– Korpiklaanin muilta herroilta tuli ennen Kulkijan nauhoituksia hieman sen suuntaisia kommentteja, että soololevythän soundaavat hyviltä, joten eikö Korpiklaanikin voisi työskennellä minun studiossani. En halunnut tehdä tällaista siirtoa ainakaan vielä, mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla.
Lopulta Korpiklaani nauhoitti Kulkijan tutussa paikassa, Hollolan Petraxilla, mutta muutoksen tuuletkin puhalsivat, sillä tällä kerralla kantavan taustavoiman nimi oli Janne Saksa (Mokoma, Stam1na, Turisas).
– Teimme monta mainiota albumia Aksu Hantun kanssa, mutta tulin pitkän pähkäilyn jälkeen siihen tulokseen, että vaihtelu olisi nyt paikallaan. Sen jälkeen Saksan Janne oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, ja onneksi hänkin halusi ryhtyä yhteistyöhön. Ilmoitin sitten päätöksestäni Aksulle, ja hän otti aluksi vähän nokkiinsa, mutta käsittääkseni tunteet ovat jo tasaantuneet.
– Aksun kanssa soitettiin aina paljon, joskus vähän liikaakin. Jannen työskentelymetodi on melkoisen erilainen, sillä Kulkijalla on hyvin paljon ensimmäisiä ottoja, myös lauluosuuksissa. Sovituspuolella mentiin selkeästi villimpään suuntaan, eikä esimerkiksi Tuomaksen viuluideoista karsittu mitään pois. Sami taas asui Petraxilla monen viikon ajan ja kehitteli studiossa ihan älyttömän määrän erilaisia hienoja hanurijuttuja.
Kulkijan ääripäät tuntuvat olevan aikaisempaa kauempana toisistaan. Hevi on nyt hevimpää ja folk folkimpaa.
– Siltä minustakin tuntuu, Järvelä nyökkää.
– Hommasin joitakin uusia instrumentteja ennen Kulkijan kappaleiden kirjoittamista, ja tämä osoittautui hyvin hedelmälliseksi työskentelytavaksi. Ostin esimerkiksi flamencokitaran ja aloin ottaa sen saloja haltuun sormiharjoituksilla. Ei mennyt kauankaan, kun kasassa oli jo useampia kiinnostavia aihioita, esimerkiksi Harmaja-nimen myöhemmin saanut biisi. Joku oivallus voi aluksi kuulostaa kovin oudolta ja kaukaa haetulta, mutta bändisuodattimen läpi mentyään idea kuin idea soundaa aina silkalta Korpiklaanilta.
Turvaa ja pysyvyyttä
Kulkijalta löytyy peräti neljätoista kappaletta. Biisit ovat hyvin vaihtelevia, ja tämän vuoksi pitkäsoitto ei tunnu läheskään niin pitkältä kuin se on, 70-minuuttiselta.
– Huomasin itse jossakin vaiheessa, että pelkästään Kallon malja on melkein kymmenen minuutin mittainen ralli. Biisi kuitenkin polveilee sinne tänne, ja minusta se tuntui paljon todellista mittaansa lyhyemmältä, Järvelä komppaa.
– Kun kaikki kappaleet olivat purkissa, aloimme miettiä, mitkä jutut jäävät pois kokonaisuudesta, mitkä päätyvät bonusbiiseiksi ja niin edelleen. Mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta tulin sitten siihen lopputulokseen, etten halua jättää mitään pois. Että helvettiin ne bonukset… jos yli tunnin mittainen levy ei riitä jollekin, niin ei sitten.
Suunnittelitko jo albumin varhaisvaiheessa näin mittavaa kokonaisuutta?
– En todellakaan! Biisejä alkoi vain syntyä. Ja syntyä. Oikeastaan ainoa isompi etukäteislinjaus koski tekstejä. Painotin sanoittaja Tuomas Keskimäelle, että samaanimeiningit, kalevalat ja mytologiat saavat nyt pysyä taka-alalla. Että tehdään tekstien suhteen maanläheinen, Helismaa-henkinen kokonaisuus.
Kuinka paljon levyn kappaleiden kulkurihahmo kertoo sinusta?
– Kulkija ei ole tiivis teemalevy, mutta tosiaan, yhden herran seikkailuistahan siellä periaatteessa kerrotaan. Ja joo… Onhan se kaveri hyvinkin lähellä minua, sillä tyypistä löytyy reilusti vallatonta hulivilimeininkiä, mutta samaan aikaan se hakee elämäänsä myös turvaa ja arvostaa pysyvyyttä.
Juomamaa-kappale summaa Kulkijan monin tavoin. Kuten nimestäkin voi päätellä, se on ehta lisäys Korpiklaanin kosteiden laulujen kunniakkaaseen katraaseen, mutta uusin tulokas on sovitukseltaan ja kerroksiltaan aivan eri tasolla kuin vanhemmat kuppirallit.
– Juomamaan perusidea tuli Samilta. Sain häneltä suhteellisen karun mididemon ja aloin kehitellä aihiota eteenpäin. Muutin tempoja ja sävellajia, mietin laulumelodioita ja niin edelleen. Meidän vanhemmat viinabiisithän ovat aika punkkia, mutta tästä löytyy paljon kaikkea muutakin. Siitä huolimatta kappale syntyi ja valmistui hyvin helposti, ja siinä mielessä se kuvastaa osuvasti koko Kulkija-albumiprojektia.
– Minullakin oli mielessä yksi drinkkikappale, mutta se jäi tällä kerralla puolitiehen. Kyseessä on juuri sellainen punkimpi repäisy, eräänlainen uusi versio Vodkasta. Ehkä se päätyy sitten seuraavalle pitkäsoitolle!
Korpiklaani-basisti Jarkko Aaltonen ja beer, beer. Kuva: Timo Isoaho
KAINALO: Kaljaa, kaljaa!
Popmaailman uutissivustot eivät varsinaisesti yllättyneet joitakin aikoja sitten, kun Korpiklaani ilmoitti ryhtyneensä yhteistyöhön Pyynikin käsityöläispanimon kanssa. Viime toukokuussa markkinoille saapunut Korpiklaani Beer oli menestys, ja ensimmäinen erä – 17 000 puolen litran tölkkiä – katosi kaupoista vain muutamassa päivässä. Uusi tölkkivuori onkin jo valmisteilla.
Eikä homma ole jäämässä siihen.
– Aiomme julkaista tulevana syksynä vuonna 2005 alun perin ilmestyneen Beer Beer -kappaleen erilaisia versioita, ja nähtävästi biiseistä kasataan myös fyysinen albumi.
– Idea lähti liikkeelle viime keväänä, kun mietimme Korpiklaani-oluen markkinointijuttuja. Aluksi suunnitelmissa oli vain suomenkielinen versio – sen laulaa Klamydian Vesa Jokinen –, mutta sitten muutamat kollegat saivat vihiä asiasta ja halusivat tehdä ehdottomasti oman sovituksensa… Homma siis lähti täysin lapasesta. Aivan kuten tapana on!
– Juttu meni sitten niin, että nauhoitimme Beer Beerin pohjat uudelleen ja nostimme samalla biisin tempoa. Sen jälkeen lähetimme pohjaraidat useammalle tutulle bändille, jotka lisäsivät kappaleeseen omat lauluosuutensa ja mahdollisesti myös melodiasoittimia: esimerkiksi Trollfest maustoi omaa versiotaan balkanilaisilla instrumenteilla ja melodioilla.
– Beer Beer on nyt versioitu ainakin saksaksi [In Extremo], Kalifornian meiningillä [Exodus] ja skottimurteella [Alestorm]. Erilaisia näkemyksiä on alkanut hiljalleen tippua postilaatikkoon, ja kaikkiaan erilaisia Beer Beer -sovituksia tulee ainakin kymmenkunta. Ehkä reilusti enemmänkin…
Julkaistu Infernossa 7/2018.