Rytmihäiriön surmacoren ihmeellinen maailma on kääntynyt viiden vuoden aikana ylösalaisin ja takaisin paikoilleen. Bändi oli jo matkalla kohti seuraavaa todellisuutta, kun viisitoista vuotta yhtä pitänyt kokoonpano alkoi rakoilla. Tilanne kulminoitui perustajajäsenen, rumpali Otto Luotosen eroon.
– Todellisuuden mestarin [2013] jälkeen kaikki lähti aika nopeesti liikkeelle, mutta jotenki tahmeammin kuin aiemmin, basisti Ande Kiiski alustelee Helsingin Kalliossa sijaitsevan Majava Barin nurkkapöydässä. – Kirjotin kyllä demovetoja itelle pyhistä kirjoista, mutta jengi ei vaan tuntunu pääsevän niihin sisään. Ei ennen kuin aloin kaivella aiheita Gambinasta, tappamisesta ja muista mukavuuksista.
– Siltikään ei kulkenu ihan totutulla tavalla, vieressä oluesta ensihuikan ottava kitaristi Janne Perttilä jatkaa. – Otolla alko selkeesti motivaatio vähenemään, ja se vaikutti kaikkiin. Jotenkin me silti sinniteltiin pitkään, ennen kuin Otto teki selväksi, että Rytmihäiriö on hänen osaltaan nyt ohi. Se oli vitun vaikea hetki, mutta lopulta paras ratkasu kaikille.
Rytmihäiriö on bändi, jossa on oltava mukana täysillä. Rakkaudesta lajiin. Puolivalo ei toimi.
– Se on meidän etu, Janne sanoo. – Kaikkien bändien pitäisi toimia niin. Ikävä kyllä enimmäkseen kuulee päinvastaisia tarinoita, tai sitten kuulen itse bändien musiikista, että sitä tehdään pakosta.
Monesti käy niin, että bändit muuttuvat vuosikymmenten kuluessa leipääntyneiksi parodioiksi itsestään.
– Se… Se on vastenmielistä, Janne hymähtää. – Mekin ollaan niin monella mittarilla epäilemättä veteraanisarjassa, mutta sellaiseksi keski-ikäistyväksi samaa levyä uudestaan ja uudestaan suoltavaksi instituutioksi me ei koskaan tulla. Joku Metallicakin on tätä nykyä niin poikkitaiteellinen kokonaisuus, ettei siitä tiedä, onko siinä kyse musiikista vai leffojen psykiatrikohtauksista, vanhojen biisien vetämisestä ja itsensä pakottamisesta studioon kerran kymmenessä vuodessa.
– Niin no, sanotaan vaikka näin, ettei Slayerkään mitään kovin vakuuttavaa ollut viimeisimmällä levyllä. En mä tiedä, kiinnostaako sitä jäähyväiskiertuettakaan nähdä. Onko se bändi lavalla edes Slayer? Ande lisää.
Kriisi poikki savolaisella kieroudella
Aina kun iskee Rytmihäiriön uuden levyn soittimeen, voi luottaa eräänlaiseen epäpyhään kaksinaisuuteen: luvassa on taattua Rytmihäiröitä, mutta mitä tahansa voi silti tapahtua.
Gambinapsykoosi kärjistää kaavatonta kaavaa entisestään. Se kuulostaa Rytmihäiriöltä, mutta ilmoilla on niin riivatun groovaavaa bändisoittoa, ettei albumia uskoisi millään 30-vuotiaan bändin tekemäksi.
– Ensimmäinen ero on tietenkin se, että levyn on äänittänyt eri kokoonpano kuin koskaan aiemmin, Ande aloittaa. – Kyllähän se väkisin vaikuttaa, kun levyjen välissä vierähtää viisi vuotta, ja tätä aiempi kokoonpano oli kasassa sen viisitoista vuotta. Kun yksi osanen vaihtuu, se heijastuu kaikkeen. Uusi veri innostaa muitakin ihan uudella tavalla.
– Perustajajäsenen lähteminen on asia, jonka jälkeen bändi joko kaatuu tai sitten sen on keksittävä itsensä uudelleen, Janne jatkaa. – Kun Otto lähti bändistä, me pidettiin kriisipalaveri ja päätettiin valita jälkimmäinen tie. Haluttiin jalostaa tsiljoona kertaa parempi Rytmihäiriö eikä romahtaa hitaaseen kuolemaan.
Gambinan katkuinen, mustassa huumorissa marinoitunut Rytmihäiriö ei taida olla se helpoin yhteisö, johon loikata uutena jäsenenä?
– Ei varmasti. Ei todellakaan! Janne huudahtaa. – Meillä on ihan vitun sairas ja musta huumorintaju. Puolet asioista, mitä bändin kesken puhutaan, on viittauksia johonkin syvälle Gambinapsykoosin maailmoihin. Se on jo itsessään sairaan vaikea lähtökohta, mutta sen ohella suurin osa tästä porukasta on soittanu ison osan elinvuosistaan yhdessä. Onneksi saatiin mukaan savolaista kieroutta rumpali Jukka ”Kosmo” Krögerin muodossa.
– Tässä tapauksessa autto paljon, että Kosmo oli diggaillut bändiä jo pitkään ja me tunnettiin se jo entuudestaan, Andi sanoo. – Se oli vähän kuin valmiiksi sisällä tässä hommassa. Oli jopa hämmentävää, miten hyvin se istui bändiin.
Oman itsensä jälleennäkeminen
Perustajajäsenen poistuminen bändistä pistää tietenkin miettimään, miten absoluuttinen Rytmihäiriön soundi on. Onko yhtye niin oma entiteettinsä, että se voisi tehdä kissit ja vaihtaa vaikka joka jäsenen?
– Ei varmasti. Ihan niin pitkälle en asian kanssa menisi, Janne sanoo. – Tää bändi on niin monisyinen juttu. Musiikki mitä me soitetaan on yksi, ja se miten tätä soitetaan on toinen. Kaiken taustalla on se meidän musta huumorintaju. Nämä asiat mistä me lauletaan. Meidän oma käsitys maailmasta. Se on aika omintakeinen, ja hyvä niin. Jos siitä palapelistä vaihdetaan liikaa paloja, kyllä se muuttuu pian ihan puuksi. Jotain tästä kertoo sekin, ettei me kuulosteta nyt läheskään samalta kuin 30 vuotta sitten.
Rytmihäiriö on taipunut joskus enemmän punkkiin, joskus metalliin ja toisinaan hardcoreen, joten hevillä sen identiteetti ei kaikkoa. Ajatusta tukevat Gambinapsykoosin vakain askelin otetut hoipertelut, joiden varrella ajaudutaan mitä rujoimman ravistelun läpi laskuhumalaiseen rauhallisuuteen.
– Kun Otto oli lähtenyt, me kokoonnuttiin vetämään biisejä terapiamielessä akustisesti. Ei me kelailtu keikkoja tai sellasia. Ollaan kieltäydytty aina sellasista ideoista, Janne nauraa ja koputtaa Majavan puista pöytää. – Pakko silti myöntää, että noin perussoundiin palaaminen oli oikee kultakimpale just tossa tilanteessa. Soiteltiin vaan huviksemme treeniksellä, haettiin sitä bändisoittamisen riemua ja löydettiin itsemme ja toisemme uudelleen.
Perusasioiden äärelle palaaminen varmisti, että Gambiinapsykoosin lasi oli jo valmiiksi puolitäysi. Rytmihäiriö lähestyi albumia tyystin eri tavalla kuin muutamia aiempia levytyksiään.
– Meidän levyillä on jo pitkään ollu enemmän sääntö kuin poikkeus, että mukana on kaikenlaisia vierailijoita, Ande kertoo. – Nyt päätettiin vetää ihan kaikki nelistään. Laulutuottaja huusi purkkiin muutamat taustalaulut, mutta muuten koettiin tän hetken olevan sopiva bändilevylle. Se oli just sitä, mitä Rytmis just nyt kaipasikin.
Entistä ehompi karavaani kulkee
Kun rumpalikysymys oli saatu raivattua pois tieltä, Rytmihäiriö huomasi Gambinapsykoosi-levyn materiaalin heränneen ihan uudella tavalla henkiin.
– Karavaani kulkee aika vitun paljon paremmin, kun kaikki kamelit vetää samaan suuntaan, Janne tokaisee.
– Meillä meni siinä vuoden päivät, että saatiin uus kannuttaja mukaan, Ande jatkaa. – Ei me kelattu missään vaiheessa mitään julkisia koesoittoja, kiinnostuneita oli paljon muutenkin.
– Kun Kosmo liitty mukaan, me huomattiin nopeesti, että se heittäyty biiseihin täysin varauksetta. Se teki niin hienoja rumpuosuuksia, että se sai meidätkin soittamaan sekaan uusia, vielä kovempia juttuja, Janne hehkuttaa. – Aihiot saatto olla valmiina, mutta Kosmon tykitellessä niihin kunnon neronleimauksia biisit kuin syntyi uudelleen!
”Vanhat paskat voivat oppia uusia temppuja”, Janne naurahtaa avattuaan Rytmihäiriön uusia toimintamalleja. Ande jatkaa kertomalla, että Gambinapsykoosi on perustuksiaan myöten erilaista Rytmihäiriötä.
– Normaalistihan me ollaan varattu kuukausi studioaikaa, tehty ihan kaikki siinä ajassa ja toivottu, että kaikki menee putkeen. Nyt annettiin itellemme puoli vuotta. Tehtiin rummut viime helmikuussa. Viimeiset soitot ja laulut purkitettiin joskus heinäkuun puolivälissä. Siinä välissä jokanen pysty tekemään asioita just sillon kun tuntu hyvältä. Vaikka biisin tai pari kerrallaan. Se autto helvetisti saamaan kokonaiskuvan levystä ja itestään parhaat tulokset irti.
Janne ja Ande eivät ole huolissaan siitä, miten albumin rujosta punkista bluesiin ja tiukasta metallista hardcoreen yltävä kokonaisuus otetaan vastaan.
– Me ollaan aina yritetty päästä eroon kaikista genreistä ja leimoista, vaihtelevalla menestyksellä, Janne hymähtää. – Jos jotain soraääniä kuuluu, se on vaan helvetin hyvä asia. Niitä sais kuulua enemmänkin! Mun näkemys on se, ettei me haluta päästää itseämme tai ketään muutakaan helpolla. Eihän tää musa vieläkään mitään progea ole, mutta kyllä sen tulen pitää pysyä perseen alla.
– Luotto tähän levyyn on ehkä kovempi kuin ikinä, Ande jatkaa. – Mehän ei lähetetty edes levy-yhtiölle demon demoa tai samplen samplea ennen varsinaista hengentuotetta, mutta kyllä siitä sitten kovasti tykättiin.
Taiteen hinta maksetaan krapulassa
Jokainen Rytmihäiriötä kuullut tietää, ettei bändi ole ikinä varsinaisesti kierrellyt. Turpaan on vedetty suoraan. Gambinapsykoosin kohdalla toimintamalli menee äärimmäisyyksiin: Gambinaa kaadetaan kurkkuun leuasta kiinni pitäen, ja viiltämisen sijaan tökitään puukolla syvemmälle kuin ikinä.
– Levy on paluu bändisoittoon, mutta samalla sanat palaa perusasioiden äärelle. Tää levy on hyvin suoraviivaista Rytmihäiriön ydintä, Ande kertoo.
– Yhteiskunnan asiat eivät kosketa meitä vieläkään, Janne toteaa. – Rytmihäiriö elää eri ulottuvuudessa. Meille itsellemme tää on muistutus siitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Päästettiin jossain kohtaa itsemme etääntymään juuristamme, menetettiin perustajajäsen, kyseenalaistettiin itsemme ja löydettiin se ydin uudelleen.
Ande ja Janne naureskelevat yhteen ääneen, kun pohdimme Rytmihäiriön mustan lyriikan syvintä olemusta.
– Paskapuhettahan se olisi, jos tässä selkä suorana väitettäisiin, ettei ikä vaikuta siihen mistä kirjotetaan, Ande sanoo. – Kyllä se viikatemies on ihan todellinen hahmo. Ei tässä kukaan ainakaan nuorene.
– Alkoholismi on todellista, ja se mikä oli joskus Rytmihäiriön lyriikkaa, alkaa sivuta yhä useammin tosielämää, Janne nauraa päätään pudistellen. – Siksi tämä levy on transsendenttinen matka kansakuntamme synkimpiin, viinanhuuruisiin puoliin.
Rytmihäiriö saattaa tuoksahtaa Gambinalta, mutta syntyykö paras Rytmihäiriö-musiikki kännissä vai krapulassa?
– Siis krapulahan on ihan vitun luova tila! Janne huudahtaa. – Humalassa tulee hyviä ideoita, ja jos ne kuulostaa vielä seuraavana päivänä krapulassakin hyviltä, sitten ne on oikeesti jostain muualta kuin pullosta kotoisin. Krapula on muistutus siitä, että kaikella on hintansa. Ei taiteen kuulu olla helppoa tai kivutonta. Sellasta, mikä ei vie sulta yhtään mitään, vaan antaa sulle kaikkea. Se on kauppaa. Sä annat sille jotain itsestäs ja saat jotain takaisin.
Ruotsi–Sveitsi-maaottelu
Kun Rytmihäiriö paiski narulle Surmantuoja -albumiaan vuonna 2010, se pääsi yllättämään taas kerran – tekemällä yhteistyötä läskistä soundistaan tunnetun Dan Swanön kanssa. Kahden levyn verran kestänyt liitto sai jäädä taakse, kun Rytmihäiriö alkoi haikailla Ruotsin sijaan Sveitsiin päin.
Gambinapsykoosin viimeisistä silauksista vastaa vähintään yhtä yllättävä mies: Triptykon-kitaristi V. Santura.
– Kaikilla on varmasti sama tarina siitä, miten Swanö toimii. Sillä on se työtapa, että se tekee tietyillä asetuksilla melkein levyn kuin levyn, mikä kelpaa sellasenaan aika monelle bändille, jos ei halua vaatia muuta. Me tykätään antaa suoria referenssejä siitä, millasta soundia me haetaan. Kaikki ei sitä tee. Swanön kanssa ne ekat miksaukset oli aina hiuksianostattavia. Kun sille sitten esitteli visioitaan, sieltä tuli sitä mitä halusi, Janne kertoo. – Santuran kanssa kaikki lähti just niistä referensseistä. Oon tuntenu äijän toistakymmentä vuotta, ja olin kyllä tietonen, että se on hyvä nupinvääntäjä. Haluttiin silti vähän kokeilla ja tehtiin ekana vain sinkku.
– Pakko sanoa, että mies teki todella hyvää duunia, Ande jatkaa. – Kyllä siinäkin muutamat kerrat saatiin pallotella ajatuksia eestaas, mutta Santura ymmärsi toiveiden kautta nopeasti, mitä me haluttiin, joka rumpunakutusta myöten.
Santuraa ja Swanöa yhdistää se, että he kuuntelevat Rytmihäiriötä ulkomaisin korvin. Miksaus tapahtuu musiikki edellä ja ilman minkäänlaista käsitystä yhtyeen kauniista sielunmaisemista.
– Sen huomas ehkä siinä, kun saatiin Santuralta ekat versiot levystä. Niissä oli laulu huomattavasti alempana kuin normaalisti. Santuran korvissa laulu oli varmasti yks soitin muiden joukossa, kun sanat ei auennu, Ande arvailee. – Ei ulkomaalanen tietenkään osaa erottaa konsonantteja, vokaaleja ja painotuksia samalla tavalla. Oli toisaalta hyvä, ettei se menny sanotukset edellä. Santura kuuli kaiken kokonaisuutena.
– Me ollaan tässä porukassa niin lähellä toisiamme, sekä fyysisesti että henkisesti, että on ehkä ihan hyvä, että miksaajaan on se parituhatta kilsaa etäisyyttä, Janne naurahtaa.
Luvassa Gambina-sadetta
Historia on osoittanut, että Rytmihäiriön porukoissa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Kukapa olisi esimerkiksi uskonut, että bändi järjestää 25-vuotisjuhliensa kunniaksi show & dinner -iltamat. Näin tapahtui Nosturissa keväällä 2014, eivätkä bändin ideat ole loppuneet tähän.
– Show & dinner oli keikkamyyjämme Koskisen Arin idea, ja mehän tartuttiin siihen hetkeäkään miettimättä, Ande sanoo.
– Vastaavia ideoita pyörii koko ajan. Selvinpäin, kännissä ja krapulassa. Kaikissa mahdollisissa tiloissa. Kyllä mä voin sanoa, että jos se ei olisi rahasta kiinni, niin aikamoista spektaakkelia olisi tarjolla, Janne kiusoittelee.
– Eihän me olla vielä päästy edes toteuttamaan sitä Slayerin Reign in Blood -levyn läpisoittorundin tyylistä Gambina-sadetta! Veren sijaan helvetinmoinen Gambina-sade roiskumaan, Ande hehkuttaa.
Gambina, tuo ihana punaisesta vermutista, ginistä ja mausteista koostuva alkoholijuoma, on mainittu kolmen vartin rupattelun aikana jo niin monesti, että on palattava Rytmihäiriön filosofian ytimeen: Miksi juuri Gambina?
– Täähän menee johonkin 80-luvun syvyyksiin asti, Ande alustaa. – Löydettiin Oton kanssa vanhoja Alibi-lehtiä ja miellyttiin siihen hommaan. Gambina tuntu olevan sellanen juoma, joka nousi niissä tarinoissa usein esille. Olihan siinä keitossa itua, mutta ihan alkuaikoina ei juotu sitä oikeestaan ikinä. Se tuli mukaan joskus 2000-luvun nurkilla. Siitä eteenpäin se on ollut meille niin iso tavaramerkki, että useimmiten keikoillakin huudetaan bändin nimen sijaan ”Gambina! Gambina! Gambina!”. Onhan se vähän koomista, mutta kiva että innostuvat Gambinasta!
– Sanotaan näin, että ollaan kyllä opittu miltä se maistuu, Janne jatkaa. – Gambina on mukana keikoilla, Gambina on mukana äänityksissä, Gambina on mukana treeneissä ja… Voisi kai sanoa, että olemme kyllä tehneet jatkuvaa tieteellistä tutkimustyötä sen eteen, miten paljon sitä on nautittava, että viimein saavuttaisi psykoosin.
Lopulta Janne ja Ande kiistävät, että tavaramerkeistä olisi muodostunut ikinä taakkaa. Sen sijaan he kehottavat kriittisimpiäkin kuulijoita vetämään päänsä perseistään ja kuuntelemaan Rytmihäiriötä tajunta avoimena.
– Maailmassa on aika vitusti bändejä, joilla ei ole omaa identiteettiä, Janne täräyttää.
– Suuresta osasta metallibändejä ei pysty edes sanomaan, mistä ne laulaa, Ande jatkaa.
– Tämänkin levyn suhteen sanat ja asiat tuli aika helposti. Meillä on ne tietyt teemat, joiden ympärillä me liikutaan, mutta se on osa meidän identiteettiä. Olisi silti aika vitunmoista yleistämistä sanoa, ettei mikään ikinä muuttuis, Janne heittää.
– Eräskin suomalainen iso musiikkimedia kirjoitti uutisen Spurgurituaali-singlesta ja kertoi, että Gambina-grindcoren AC/DC ei muutu, ja hyvä niin. Outo juttu. Spurgurituaali kun on keskitempoista bluesia. Niin, miksi oikeastaan kuunnella musiikkia ollenkaan? Sehän voi olla kuulemattakin paskaa, tai ihan mitä tahansa.
Julkaistu Infernossa 8/2018.