Dimmu Borgir. Nuo kaksi sanaa ovat tänään kaikkien huulilla levy-yhtiö Nuclear Blastin päämajassa eteläisessä Saksassa. Isolle screenille heijastetun oslolaisyhtyeen logon alla komeilee todella pitkään valmistellun ja vielä pidempään odotetun Eonian-albumin loputtoman yksityiskohtainen kansi. Kai se on viimeistään nyt uskottava: Dimmu Borgirin kymmenes studioalbumi on vihdoin valmis julkaistavaksi.
Vaikka Donzdorfin Oeschstrassella sijaitsevan Nuke HQ:n seiniä koristaa ennen muuta rekkalastillinen Nightwishin kulta- ja platinalevyjä, myös Dimmu Borgirin logo loistaa hyvin monenlaisissa kunniaplakaateissa. Yhtyeen kunnian päivistä on kuitenkin vierähtänyt jo hyvän aikaa.
Bändin vääjäämätön marssi kohti äärimetallin terävintä kärkeä alkoi loppukeväästä 1997 ilmestyneen Enthrone Darkness Triumphant -pitkäsoiton myötä. Musiikkitietokanta AllMusic kuvailee tätä Peter Tägtgrenin kanssa valmisteltua albumia varsin juhlavin sanankääntein: ”One of the most important Scandinavian metal discs ever, Dimmu Borgir’s Enthrone Darkness Triumphant is the group’s unquestioned masterpiece.”
Läpimurtojulkaisua seurasivat Spiritual Black Dimensions (1999), Puritanical Euphoric Misanthropia (2001) ja Death Cult Armageddon (2003). Viimeksi mainittu on monen, myös yhtyeen itsensä, mielestä ”se toinen virstanpylväs”. Death Cult Armageddon on myös bändin ”silloin kun fyysisiä levyjä vielä myytiin” -aikakauden menestynein julkaisu, ja sitä on kaupattu pelkästään Yhdysvalloissa 150 000 kopiota. Dimmu Borgirilla ei tietenkään tule ikinä olemaan mitään asiaa (ainakaan amerikkalaiseen) valtavirtaan, mutta Death Cult Armageddonilla yhtye pääsi kolkuttelemaan yllättävän isoja portteja. Bändi muun muassa kiinnitettiin kiertävän Ozzfest-tapahtuman päälavalle Black Sabbathin, Judas Priestin ja Slayerin seuraksi.
Kuten niin usein suosion kiivetessä odottamattomiin korkeuksiin, myös Dimmu Borgir ajautui monenlaisiin ongelmiin. Vuonna 2005 yhtye nauhoitti uudelleen Stormblåst-levynsä (1996), kunnes tuli Death Cult Armageddonin seuraajan tekemisen aika. Norjan virallisella listalla ykköspaikalle noussut ja samalla sikäläistä äärimetallin historiaa tehnyt konseptiteos In Sorte Diaboli ei syöksynyt sävellyksineen rotkoon, mutta toisaalta kovin harva on valmis nostamaan albumin Dimmu Borgirin lyömättömämpien mestariteosten joukkoon. Näihin aikoihin yhtyeelle tuottivat ongelmia myös päihteet ja kokoonpanomuutokset – niin rumpali Hellhammer, basisti-laulaja ICS Vortex kuin kosketinsoittaja Mustiskin sai potkut yhtyeestä In Sorte Diabolin jälkeen.
Lukemattomissa raskaissa liemissä keitetyn rumpalilegendan voi vielä korvata, mutta ICS Vortexin lauluosuuksien katoaminen ja Mustisin sävellystaitojen – hän on kirjoittanut muun muassa klassisen Progenies of the Great Apocalypsen – häviäminen olivat Dimmu Borgirille valtavia iskuja.
Mystikko Aleister Crowleyn The Book of the Law -teoksen sivuilta nimensä ottanut Abrahadabra (2010) ei kuitenkaan epäonnistunut – ainakaan kaikkien mielestä. Soundi-lehden Antti Mattila huomioi neljän tähden arviossaan, että ”ICS Vortexin ja Mustiksen erottaminen yhtyeestä vaikuttaa lopulta kummallisen vähän”. Mies jatkaa: ”Abrahadabra korostaa sinfonisuutta ja orkesteriosuuksia entisestään. Jo Xibir-intro luo levylleoopperamaisen, kauhunsekaisen tunnelman. Abrahadabra onkin Dimmu Borgir -oopperaa: tätä kohti bändin musiikki on hiljalleen kehittynyt. Ristiriita on siinä, että monien mielestä Dimmu on eksynyt pahan kerran juuristaan mörkösinfonioineen, kun toiset hurahtavat jylhänsynkkiin norjalaismaalailuihin. Uutuus menestyy ydinkolmikolla ja kavereilla, joita onkin melkoinen liuta. Abrahadabra ja sen satahenkinen soittaja- ja laulajaporukka todistavat, että Dimmu Borgir on edelleen vahvasti sinfonisen ja synkän metallin kuningas.”
ICS Vortexin ja Mustisin ulosmittaukset sinfonisella pauhulla ja massiivisella kuorolla paikannut Dimmu Borgir lähti taas kerran laajalle maailmankiertueelle nousten sen aikana myös Oslon kymmenentuhatta ihmistä sisuksiinsa imaisevan Spektrumin jättimäiselle lavalle. Norjan radion orkesterin muusikoiden, Schola Cantorum -kuoron ja Dimmu Borgirin muusikoiden muodostama ryhmittymä – yhteensä yli sata muusikkoa – viihdytti loppuunmyydyn areenan monikansallista yleisöä toukokuun lopulla 2011.
Paikalle oli luonnollisesti raahattu myös tapahtuman ikuistava kamera-armeija, ja alun perin bändi suunnitteli julkaisevansa Oslon-konsertin taltioinnin ”melko pian esiintymisen jälkeen”. Aivan näin ei tapahtunut, sillä Forces of the Northern Night -otsikon saanut livepaketti ilmestyi viimein vasta huhtikuussa 2017. Myös Wackenin-konsertin sisältänyt, Dimmu-hiljaisuuden murtanut tallenne ei onnistunut vakuuttamaan Infernon Joni Juutilaista:
”On uskomatonta ajatella, että Forces of the Northern Nightia on kasattu vuositolkulla. Tämä dvd ei ole odotuksen väärti, ei oikeastaan edes lähellä sitä. Julkaisu vain vahvistaa kuvaa, että bändin nykymeiningistä puuttuu kaikenlainen intohimo, ja mikäli pakettia miettii fanien kannalta, on hankala kuvitella, miksi joku sijoittaisi rahansa tähän muuten kuin tavan vuoksi.”
Kilpailu Toolin kanssa
Yhtyeen ydinkolmikosta Stuttgartin lähistölle tammikuun viimeisinä päivinä ovat lennähtäneet kitaristi Sven Atle Kopperud – jotkut tuntevat hänet Silenozina – ja kosketinsoittimista studiossa huolehtiva laulaja Stian Tomt Thoresen. Niin, siis Shagrath. Galder-taiteilijanimen suojista irvistelevä Tom Rune Andersen on jäänyt kotikonnuille Norjaan.
Jos Kopperudia jännittää – ja ihan varmasti jännittää, onhan alkamassa Eonian-albumin kaikkien aikojen ensimmäinen kuuntelutilaisuus –, se ei näy millään tavalla. Mainioksi tarinaniskijäksi jo vuosia sitten paljastunut kitaristi juttelee leppoisasti paikalle saapuneiden eurooppalaistoimittajien kanssa. Kun hän tulee sanomaan käsipäivää Suomen edustajalle, keskustelumme hyppää saman tien Judas Priestin maailmaan. Birminghamin kupeesta West Bromwichista, sieltä metallin epäpyhästä kehdosta, kotoisin oleva legendaporukka on eräs Kopperudin kaikkien aikojen suosikeista.
– Oletko jo kuullut Priestin uuden albumin? Se on kuulemma mainio, joten odotukseni liitävät pilvissä, mies tohisee.
Kerron tutustuneeni pitkäsoiton ennakkokopioon ja haastatelleeni Rob Halfordia. Ja joo, Firepower on hyvä levy, paljon odotuksia verevämpi paketti.
– Harmi vain, ettei K.K. Downing ole enää mukana. Hän on mahtava kitaristi ja ehkäpä vieläkin mahtavampi persoona… Kun olimme pitkällä Ozzfest-kiertueella kesällä 2004, K.K. ilmestyi moikkaamaan meitä lähes jokaisen esiintymisen alla. ”Jätkät, vetäkää hyvin, tulen katsomaan teitä tänäänkin.” Kun hän heitti tuon lausahduksen ensimmäisen kerran, olin oikeasti laskea housuihini. Siis mitä, K.K. Downing tulee katsomaan meidän esiintymistä, Kopperud puistelee päätään.
– Olen tavannut tien päällä ja maailman turuilla myös kusipäitä – pahoittelut, olen oppinut, ettei nimiä kannata mainita –, mutta onneksi suurin osa omista idoleistani on paljastunut mahtaviksi tyypeiksi. Ja kun vaikkapa K.K. näyttää tuollaista esimerkkiä, tarttuuhan se luupäisempäänkin kaveriin. Olenkin yrittänyt kehua nuorempia kollegoita, jos siihen on ollut aihetta.
Dimmu Borgirin kymmenennen studiolevyn ensimmäinen promopäivä on juossut alusta asti hieman myöhässä, enkä malta olla vitsailematta Kopperudille, josko albumi on masteroitavana vielä kerran uudelleen. Kitaristi naurahtaa, ja sitten hän pudottaa yllätyksen.
– Levy on itse asiassa ollut sataprosenttisen valmiina noin vuoden.
Mitä helvettiä?
– No, se on kaikkiaan pitkä tarina, mutta lyhyesti: Forces of the Northern Nightin saaminen julkaisukuntoon kesti iät ja ajat. Kun se viimein ilmestyi, Eonian oli jo masterointia myöten valmis. Emme tietenkään halunneet julkaista isoa livepakettia ja uutta studioalbumia samaan aikaan, joten meidän täytyi laittaa levy hyllylle joksikin ajaksi.
Se ei tainnut olla ihan helppoa?
– Jumalauta, arvaa vaan! Valmiin pitkäsoiton päällä istuskeleminen oli ihan hirveää. Osa faneista alkoi käydä todella kuumana, että julkaiskaa nyt se perkeleen levy, mutta meidän piti vielä siinäkin vaiheessa siirtää julkaisua kokonaisen kalenterivuoden verran, kitaristi huokaa.
– Kun jengi on odottanut uutta kiekkoa seitsemän vuotta, sitä ei hirveän paljon lohduta, jos vakuutamme tulevan levyn olevan helvetin hyvä. Päinvastoin, sehän vain ärsyttää entistä enemmän… Jossain vaiheessa teki oikeasti mieli laittaa koko homma läskiksi ja alkaa paiskoa jotain ”meillä on kilpailu Toolin kanssa – kumpi vetkuttelee levynsä kanssa enemmän” -kommentteja.
Ihan kiva, kolme tähteä
Muusikoiden harrastamaan aivan liian tuttuun rockjargoniin kuuluu jokaisen uuden albumin äärellä (tapauksesta riippuen enemmän tai vähemmän) pölhö ”tämä on ehdottomasti meidän paras/kovin/rankin/oivaltavin levymme” -hehkutus. Ja jos julkaisuja on takana vaikkapa kymmenen, näitä ilmeisen vakavissaan lausuttuja kommentteja tekee melkoisen tiukkaa kuunnella vakavalla naamalla.
Eikä siinä mitään, yhtyeen kuin yhtyeen jäsenet ovat monesti aivan oikeasti sitä mieltä, että heidän uusi levynsä on paras. Kuka nyt vääntäisi hiki hatussa ja sydänjuuria myöten pitkäsoiton ja tuumisi sen jälkeen journalisteille, että ”joo, tämä saattaa hyvinkin olla meidän neljänneksi kovin albumi”.
Kopperud ja Thoresen eivät asetu poikkiteloin hyväksi havaitun toimintamallin kanssa. Ennen Eonianin läpisoittoa miehet kehuvat pitkäsoittoa monenlaisin värikkäin sanankääntein, ja kieltämättä mieleen nousee taas kerran ”ei se nyt mitenkään voi olla noin hyvä” -epäilys.
Mutta mahdollisuus on aina annettava, ja katsohan vain.
Voi hyvinkin olla, etteivät tulevat sukupolvet muistele Eoniania Dimmu Borgirin kaikkien aikojen parhaana/kovimpana/rankimpana/oivaltavimpana albumina, mutta levyn monia ansioita ei voi silti kiistää. Mukana on myös jokunen pirun kova biisi – mainittakoon vaikkapa Ætheric, Lightbringer ja Alpha Aeon Omega. Vanhimman Dimmu-liiton ystävien mittarit eivät tietenkään enää värähdä, mutta yhtä helppo on ennustaa, että sinfonisen äärimetallin fanien suupielet kääntyvät hymyyn ja niskanikamat alkavat vaistomaisesti nytkähdellä Eonianin äärellä.
Kaikki maittavaan Dimmu-keitokseen tarvittavat raaka-aineet ja mausteet – komeasti rullaavat, tarttuvat keskitemporiffit, antaumuksella paahdetut blastjyystöt, eeppiset kuoro- ja orkesteritunnelmat ja massiivisen elokuvalliset sovitukset – ovat näyttävästi esillä. Levyltä löytyy myös viitteitä vanhemmista ajoista, ja esimerkiksi Enthrone Darkness Triumphantin ystävät löytävät Eonianilta tutunkuuloisia kosketinosuuksia.
Kun tunninmittainen pitkäsoitto vaikenee kiehtovan tunnelmallisen Rite of Passage -hautajaismarssin myötä, Dimmu Borgirille on helppo näyttää ylöspäin suunnattua peukaloa. Kyseessä on hirvittävistä paineista huolimatta vähintäänkin kelvollinen kiekko. Kuten Kopperud myöhemmin illalla Infernon haastattelussa sanoo:
– Kun fanit ovat vartoneet uutta levyä melkein vuosikymmenen, eihän heidän odotuksiaan pysty täyttämään mitenkään, teemmepä mitä hyvänsä. Jonkun mielestä musiikissa on liikaa uusia tuulia, mutta seuraava ajattelee kaman olevan ”sitä samaa paskaa”. Pidän voimakkaista reaktioista, puoleen tai toiseen, ja toivonkin ennen kaikkea sitä, että albumin vastaanotto ei ole sellainen ”ihan kiva, kolme tähteä”. Tämä on helvetinmoinen klisee, mutta teimme Eonianin ennen kaikkea itsellemme ja olemme siihen erittäin tyytyväisiä – ja jos joku muu tykkää, se on pelkkää plussaa.
Inspiraatiota vanhasta liitosta
Mallasjuomalasin takana istuskeleva Stian Tomt Thoresen on hyvällä tuulella. Hymy ei kuitenkaan johdu isojen kolpakkojen sisällöstä – hän vaikuttaa olevan varsin selväpäinen, vaikka haastatteluja on takana jo iso liuta – vaan Dimmu Borgirin uudesta tulemisesta.
– On älyttömän kivaa, että bändi on taas aktiivinen. Olemme tehneet näitä hommia koko aikuisikämme, mutta viime vuodet ovat olleet enemmän tai vähemmän… häilyviä. Tuntuu mahtavalta palata siihen tuttuun ”levy ilmestyy ja kiertue alkaa” -sykliin kaikkien näiden vähemmän aktiivisten aikojen jälkeen.
Miksi ihmeessä…
– Joo, vastaan sinulle ennen kuin ehdit kysyä, laulaja naurahtaa.
– Abrahadabran ilmestyttyä lähdimme luonnollisesti tien päälle ja soitimme maailmankiertueen viimeiset keikat vuonna 2014. Olimme lyöneet hyvissä ajoin lukkoon, että pidämme rundin päätyttyä kunnon tauon… Kun otimme etäisyyttä yhtyetoimintaan, oli helppo huomata, että olimme kadottaneet jonnekin matkan varrelle osan identiteetistämme. Dimmu-maailma oli paisunut liian isoksi ja monenlaiset ihmiset tuntuivat tekevän bändin kannalta oleellisia päätöksiä, jopa meidän tietämättämme. Ei se ollut yksi tai kaksi kertaa, kun huomasin kummastelevani, että mitähän helvettiä täällä nyt tapahtuu. Päätimme puntaroida asioita ja järjestellä niitä uusiksi – niin, puhdistaa pöydän.
Kahdeksan vuotta levyjen välillä on silti pitkä aika.
– Kuten sanoin, laitoimme keikkakamat pussiin vasta loppukesällä 2014 ja työskentelimme sen jälkeen varsin pitkään Forces of the Northern Nightin kimpussa. Ja Dimmu Borgirin biisinkirjoitus nykyään… No, se on aika hidasta, eikä pari vuotta ole aika eikä mikään, kun alamme säveltää ja sovittaa uutta materiaalia. Biisien miksaaminen, levyn kansitaiteen lukkoon lyöminen, bändin visuaalisen puolen miettiminen ja kaikki muut asiat veivät runsaasti aikaa, Thoresen sanoo.
– Eikä unohdeta sellaista pientä juttua, että Dimmu Borgirin kaikilla jäsenillä on nykyään perhe ja jälkikasvua. Kun olimme reilut parikymppisiä, elämässä ei ollut mitään muuta kuin bändi ja painoimme menemään tukka putkella vuosien ajan. Totuin sellaiseen elämään… Niin, totuin siihen, että Dimmu on koko elämäni ja annan yhtyeelle kaikkeni. Sitten minusta tuli isä, ja elämänarvot menivät aika lailla uusiksi. Dimmu-maailman ja perhe-elämän yhdistäminen ei ole ollut ihan helppoa, sillä haluan aina olla tekemisissäni sataprosenttisesti läsnä. Jos olen Shagrath, en ole lasteni isä, ja jos olen perheeni kanssa, en ole Dimmu Borgirin laulaja. Tämä on karrikoidusti sanottu, mutta ymmärrät varmaan pointtini.
Millainen on Dimmun nykyinen työnjako biisintekovaiheessa?
– Olemme löytäneet viime vuosina hyvän balanssin. Meillä ei ole mitään orjallisia rajoja, mutta kitaristit kirjoittavat luonnollisesti paljon musiikkia ja Sven tekee myös sanoitukset. Itse sävellän paljon riffejä ja mietin kosketinmelodioita, Thoresen kertoo.
– Inspiroiduin taas vaihteeksi vähän enemmän vanhan liiton black metalista. En tietenkään halunnut kopioida mitään vanhoja juttuja, sillä 90-luvun alkupuolen magiikkaa ei yksinkertaisesti voi tuoda tähän päivään, mutta saatoin hyvinkin huomata jossakin riffiaihiossa vaikkapa Thornsin henkeä. Tai Burzumin…
– Eräs ystäväni vieraili luonani ehkä kolme vuotta sitten. Hän selaili vinyylikokoelmaani ja nosti sieltä pöydälle Burzumin debyytin – siis sen Deathlike Silencen julkaiseman originaalipainoksen. Sehän on nykyään helvetin arvokas, mutta hän teki tarjouksen, josta en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Tuumasin hänelle: ”Okei, myyn tämän albumin sinulle, mutta vasta sen jälkeen, kun olen kuunnellut sen yhden kerran alusta loppuun.” Levy oli luonnollisesti hyvin tuttu tapaus vuosien takaa, mutta en ollut kuunnellut sitä pitkään aikaan… Ja jumalauta, miten hyvältä se kuulosti taas vaihteeksi. Ihokarvat olivat pystyssä koko levyn keston, ja fiilis oli todella kova.
Olin aistivinani siellä täällä myös Enthrone Darkness Triumphantin henkeä.
– Jos emme kopioineet muita, emme kopioineet myöskään itseämme, Thoresen nauraa.
– Toisinaan kävi silti niin, että innostuin kokeilemaan erilaisia soundeja vanhalla syntikallani ja saatoin saada yhtäkkiä jonkin idean. ”Okei, tämä soundaa vanhalta Dimmulta, mutta emme ole koskaan käyttäneet tällaista ideaa, joten miksipä ei.” En tietenkään halunnut hylätä jotakin kiinnostavaa ideaa sen vuoksi, että se toi Enthronen tai jonkin muun vanhan julkaisumme mieleeni.
Eonian jatkaa orkestraatioiden ja kuorojen suhteen Abrahadabran linjalla, eli nämä ”ulkopuolelta tuodut elementit” hallitsevat toisinaan albumin äänikuvaa hyvinkin vahvasti. Kun nostan aiheen esiin, Thoresen pudottaa varsin yllättävän kommentin.
– On aivan selvää, että joidenkin mielestä käytämme kuoroa liikaa, mutta minusta se on mahdotonta. Siis käyttää liikaa näin mahtavia laulajia! En ole isolla egolla varustettu laulaja, ainakaan nykyään. Jos jokin kappaleen elementti, vaikkapa riffi tai kuoro, tarvitsee tilaa, annan sitä oikein mielelläni. Dimmun biiseissä tapahtuu muutenkin reippaasti, eikä minun tarvitse tunkea rähinä-ääntä joka paikkaan. Esimerkiksi Death Cult Armageddon on pirun hieno levy, mutta ehkä sieltä olisi voinut karsia joitakin lauluosuuksia… Tai sitten joitakin muita rakennuspalasia. Death Cult Armageddonin soundi on lievästi sanoen täynnä. Vähän liiankin täynnä.
Työskentelitte nyt ensimmäistä kertaa ruotsalaisen Jens Bogrenin kanssa. Hänen maineensa studioguruna on kiirinyt viime vuosina laajalle.
– Bogren teki ennen kaikkea albumin miksauksen, kun taas me toimimme tuottajina. Jens on luonnollisesti kivenkova ammattilainen, joka tietää mitä haluaa, mutta niin tiedämme mekin. Minä olen perfektionisti, Jens on samanlainen. Emme siis säästyneet muutamalta railakkaalta yhteenotolta, mutta uskoakseni hänkin on varsin tyytyväinen lopputulokseen, Thoresen miettii.
– Yleisesti ottaen haimme Eonianille mahdollisimman orgaanista äänimaailmaa, vaikka musiikkimme onkin modernia metallia emmekä halunneet vähentää orkesterin ja kuoron panoksia. Tavoittelimme niin sanotusti analogisen lämmintä soundia uudenaikaisilla laitteilla, ja esimerkiksi rumpusoundeista löytyy oikeaa vanhan liiton jyskytystä. Kun alataajuudet olivat kunnossa ja rumpupohjat rokkasivat, päälle oli helppo alkaa rakentaa jykevää Dimmu-linnaketta!
Odota odottamatonta
Sven Atle Kopperud istuskelee haastatteluvalmiudessa Nuclear Blastin kaksikerroksisen päämajan toisella puolella. Kyseessä on hänen osaltaan illan toiseksi viimeinen juttutuokio, ja jotakin on tapahtunut sitten 2000-luvun alkupuolen. Esimerkiksi Death Cult Armageddonin valmistumisen äärellä kitaristi jakeli Göteborgin Fredman-studiolla haastatteluja niin tuhannen tuiskeessa, että hänen puheestaan oli todella hankala ottaa selvää.
– Ne hommat olivat riistäytymässä totaalisesti käsistä… Olinkin sitten pitkään täysin kuivilla, mutta nykyään maistan oluen silloin tällöin, tai kaadan joskus lasillisen viiniä. Kohtuus on pysynyt mukana viime ajat, kitaristi naurahtaa ja jatkaa samaan hengenvetoon:
– Niin, keskustelit varmaan Stianin kanssa menneistä vuosista?
Kyllä. Hän kertoi teidän hieman etsineen itseänne, monellakin tavalla. Kopperud huokaa ja nyökkäilee.
– En haluaisi hypätä sen syvemmälle näihin kulissien takaisiin ongelmiin. Ei kai ketään fania kiinnosta yhtyeen ja sen lähellä olevien tahojen näkemyserot? Nehän ovat armottoman tylsiä juttuja.
Puhutaan ihmeessä musiikista.
– Joo. Viittaan nyt kysymättä tähän pitkään aikakauteen levyjen välillä, ja eräs syistä löytyy biisinkirjoitusprosessista. Kun teemme nykyään uutta kappaletta, se on usein hyvin hidasta. Milloinkahan tämän uuden levyn ensimmäiset biisit on kirjoitettu… Ehkä viisi vuotta sitten, Kopperud miettii.
– Kun joku meistä saa mielestään varteenotettavan idean, tämän aihion pitää läpäistä aika monta porttia ennen kuin se päättyy albumille asti. Hylkäämme paljon ideoita, mutta tässä brutally kill your darlings -työtavassa on se erittäin hyvä puoli, että levyistä tulee kokonaisuuksia, joista me kaikki diggaamme kovasti. Tällainen demokraattinen työskentelymalli ei olisi ollut takavuosina edes mahdollinen. Jos Tom olisi töksäyttänyt minulle kymmenen vuotta sitten, että jokin riffi ei toimi, sen voisi skipata, niin minähän olin käynyt todella lämpöisenä. Nykyään kuuntelen hänen tai Stianin mielipiteen ja sitten pohdimme yhdessä, miten riffistä voisi tehdä paremman. Tai sitten todellakin skippaamme koko idean. Jotkin uuden albumin jutuista taas ovat syntyneet tahattomalla art by accident -metodilla. Se menee niin, että joku esittelee idean, jota yritämme sitten soittaa, mutta emme onnistu sisäistämään hommaa saman tien – ja samalla pääni yläpuolella syttyy lamppu. Että näinhän tämä toimii vieläkin paremmin!
Tuotitte Eonianin itse. Miten norjalainen demokratia toimi sillä saralla?
– Huh huh! Se, että ylipäänsä kykenimme siihen… Olen aivan hemmetin ylpeä sen vuoksi. Kuten sanoin, takavuosina olisimme olleet toistemme kurkuissa kiinni, mutta nyt kykenimme keskustelemaan järkevästi ja suhtautumaan koko juttuun analyyttisesti. Menimme täysin biisien ehdoilla ja valitsimme kappaleisiin parhaat ideat riippumatta siitä, kuka ne oli tehnyt. Todellakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen olemme löytäneet omat paikkamme bändissä emmekä tuo egojamme treenikämpälle tai studioon, kitaristi nauraa.
Kitaroista puheen ollen: mahtipontiset orkestraatiot toki hallitsevat monin paikoin albumin äänikuvaa, mutta myös riffit tuntuvat saavan taas enemmän tilaa. Syystäkin.
– Yksi tavoitteistamme oli kirjoittaa iso kasa killeririffejä ja ripotella niitä sitten sinne tänne. Olemme kuitenkin edelleen riffejä rakastavia metallityyppejä, Kopperud nauraa.
– Omien suosikkikohtien esiin nostaminen on hyvin hankalaa, mutta esimerkiksi Alpha Aeon Omegasta löytyy mahtavaa tavaraa. Kun painamme menemään 260 iskua minuutissa, sormet saavat liikkua otelaudalla aika rivakasti! Diggaan kovasti myös Lightbringerin alkupuolen Slayer kohtaa Rushin -tunnelmaa, sillä se edustaa juuri sellaista ”odota odottamatonta” -meininkiä, jota haluaisin tuoda Dimmu Borgiriin jatkossa yhä enemmän. Silmäni ja korvani ovat avautuneet uudella tavalla työskenneltyämme Norjan radion orkesterin kanssa. Ennen tätä yhteistyökuviota ajattelimme olevamme pirun taitavia ja kokeilunhaluisia muusikoita, mutta todellisten ammattilaisten kanssa työskenteleminen on muuttanut mielipiteeni aivan toiseksi. Kun nyt katson Dimmu Borgirin kristallipalloon, näen raivoisan pedon, jota ei voi kahlita millään tavalla!
Olet aina muistanut painottaa, ettet halua avata tekstien taustoja kovin paljon, jotta kuulijat saisivat tehdä omat päätelmänsä. Ehkä voit kuitenkin raottaa Eonianin sanoitusten verhoja hieman?
– Ensinnäkin sanoitusten kirjoittaminen oli tällä kerralla todella innostavaa ja oikeastaan kaikki tarinat olivat olemassa jo ennen yhtäkään valmista sävellystä, Kopperud aloittaa hitaasti.
– Prosessi oli nyt hieman epätavallinen… Kävi esimerkiksi niin, että irtauduin ruumiistani muutamia kertoja tekstien tekemisen aikoihin. Olen haastanut itseäni eri tavalla kuin aikaisemmin, erityisesti henkisellä puolella. Olen oppinut esimerkiksi sen, että aistimamme fyysisen maailman lisäksi on olemassa toinen maailma ja vaikkapa aikakäsitys on siellä erilainen. Albumin nimi liittyy juuri tähän, sehän tarkoittaa ikuista tai ikuisuutta. Eonian ei ole mikään tiukka konseptilevy, mutta sen tekstit kietoutuvat löyhällä tavalla toisiinsa. Tällaisten juttujen vuoksi en voi ajatellakaan Dimmun hyppäävän tähän nykyiseen ”julkaistaan yksi biisi kerrallaan” -trendiin. Olemme vanhan liiton miehiä, ja kokonainen albumi on meille edelleen hyvin tärkeä juttu – ja tulee aina olemaan.
Palataan vielä sanoituksiin.
– Olen tehnyt viime vuosina kurkotuksia eri ulottuvuuksiin ja pohtinut ajan mysteeriä. Näillä metafyysisillä matkoilla olen seisonut kielekkeellä pimeyden äärellä ja hypännyt suin päin tuntemattomaan ilman mitään pelkoja, puhtaasti itseeni ja mahdollisuuksiini luottaen… Uuden levyn sanoitukset kertovat näistä kokemuksista omalla, epäilemättä hieman vaikeaselkoisella tavallaan. Tiedostan toki senkin, etteivät tekstit kiinnosta monia kuulijoita pätkän vertaa, ja se on täysin okei. Mutta mikäli vähän syvempi matka mielen ja ulottuvuuksien syövereihin innostaa, Eonianin sanoituksista voi löytyä paljonkin mielenkiintoista tutkittavaa.
Onko tekstien kirjoittaminen sinulle jonkinlaista terapiaa?
– En ajattele asiaa aivan niin, mutta rakastan joka tapauksessa sitä, että pääsen purkamaan tuntojani niin riffien kuin sanoitustenkin muodossa. Dimmu Borgir on minulle kanava, jonka avulla voin etsiä lopullisia totuuksia ja pohtia elämän suurimpia kysymyksiä. Näissä pohdinnoissa ja tällaisten tekstien kirjoittamisessa on vain yksi huono puoli: mitä pidemmälle mystiset polut minut vievät, sitä moninaisempiin kysymyksiin törmään. Kysymyksiin, joihin minulla ei ole vastauksia. Ainakaan vielä.
Neljän vuoden odotus
Pari tuntia myöhemmin Dimmu Borgirin haastattelupäivä on takana ja suurin osa toimittajista jo poistunut Nuclear Blastin toimistolta. Thoresenilla ja Kopperudilla ei kuitenkaan ole kiire minnekään, ja jutustelu jatkuu leppoisissa merkeissä vielä hyvän tovin. Välillä palataan ylistämään Judas Priestiä, mutta Dimmu Borgir nousee tuon tuosta keskiöön haastattelusavotan jälkeenkin.
– Fanit tuntuvat olevan kovin huolissaan siitä, kuinka kauan he joutuvat odottamaan seuraavaa albumia. Siis ennen kuin Eonian on edes ilmestynyt, Thoresen hymähtää.
– Olen ehtinyt kirjoittamaan kaikenlaista Eonianin sävellysprosessin päätyttyä, eikä meillä ole minkäänlaista pulaa uudesta materiaalista. Emme kuitenkaan vielä tiedä, kuinka pitkän maailmankiertueen teemme, ja bändin jatkosuunnitelmat riippuvat täysin rundin pituudesta. Mikäli olemme tien päällä vielä kolmen vuoden kuluttua, niin kyllähän odotuksesta tulee taas pitkä. En uskalla pistää päätäni pantiksi, mutta sanon sen verran, että haluaisin julkaista seuraavan Dimmu-levyn viimeistään neljän vuoden kuluttua.
Lupaatko silti sen, ettei diggarien tarvitse odottaa kahdeksaa vuotta?
– Totta helvetissä! Emme me voi kiusata fanejamme toista kertaa näin brutaalilla tavalla, laulaja nauraa.
– Täytyy myöntää, että olen jossain määrin huolissani siitä, muistavatko ihmiset vielä Dimmu Borgirin. Olemme olleet pirun pitkään poissa kuvioista ja maailma on muuttunut hyvinkin reippaasti. Sosiaalisen median kanavat tuntuvat ottaneen niskalenkin vähän kaikesta, musiikki striimataan Spotifysta ja niin edelleen. Mutta älä käsitä väärin: toki tiedostan senkin, että tuolla on paljon kivikovia faneja, jotka eivät unohda Dimmu Borgiria sadassa vuodessakaan.
Kopperud näkee asian hieman toisessa valossa.
– Ehkä pitkä taukomme näkyy pelkästään niin, että varttuneemmat Dimmu-fanit ottavat jälkikasvunsa mukaan tulevan kiertueen keikoille. Tällaista se teettää, kun yhtyeellä on ikää neljännesvuosisadan verran!
Julkaistu Infernossa 4/2018.