”Kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa” – haastattelussa The Body

Äärisäröinen noise-vuorenpurkaus hautaa kitarariffit ja free jazzin alleen. The Bodyn uuden levyn äänitykset tekivät laitteistolle pelkkää pahaa. Tarkoitus pyhitti keinot matkalla yhtyeen meluisimpaan ääreen.

Kuva: Zachary Harrell Jones

Anti Authoritarian Gun Club.

Olen juuri rusentunut The Bodyn uuden I’ve Seen All I Need to See -albumin äänenpaineen puristuksiin ja naarmuttanut tärykalvojani sen metelillä. Rumpali Lee Bufordin lippalakin teksti Skype-yhteyden päässä herättää kysymyksen, millaisen väen kanssa nyt ollaan tekemisissä.

Rentoutumiseen kuluu tuskin sekuntiakaan: The Body -rumpali on musertavan musiikkinsa vastakohta, kerrassaan leppoinen veikko.

Kahden Rhode Islandin kasvatin, Bufordin ja kitaristi-solisti Chip Kingin duo The Body on vyöryttänyt kokeellista sludgeaan äänitteille vuoden 2004 nimikkodebyytistään alkaen. Laajempaa tunnustusta yhtyeelle toi vuonna 2010 julkaistu All the Waters of the Earth Turn to Blood.

Bändi on kasvattanut diskografiansa mittavaksi. Siihen mahtuu omien albumien ohella useita yhteistöitä muun muassa Thoun, Full of Hellin ja Uniformin kanssa sekä viime vuonna julkaistu Remixed-levy, jolla yhtyeen materiaali laskettiin lukuisten tekijöiden käsiin.

Kunnioitettava ”body of work”, kuten termi kuuluu. Yhtyeen nimeä voi soveltaa myös sen kaikkiin albumeihin, niistä jokainen on näet oma kokonainen ruumiinsa – ja ne ravistelevat myös kuulijansa kehoa.

Buford innostuu vertauksesta.

– Olemme viime aikoina itsekin pohtineet, että koska levymme syntyvät pitkälti studiossa, ne luovat sitäkin täsmällisemmän aikajanan, johon voimme palata ja katsoa, että okei, tuollaisessa mielentilassa olimme tuolloin. Ne ovat rehellisimpiä mahdollisia kiteytyksiä siitä, missä olimme minäkin vuonna. Ikään kuin auditiivinen valokuva-albumi.

Jos The Bodyn levyjä ajattelee ruumiina, kehoina, niin millainen keho I’ve Seen All I Need to See -albumilla on kannettavanaan?

– Sanoisin, että kaikissa levyissämme on läsnä turhautuminen, joka kohoaa kohti vihaa, joskaan se viha ei ole suunnattu erityisesti keneenkään tai mihinkään. Ja tämä uusi levy kaivautuu yhä syvemmälle vihaan. Jep, tämä on tavallistakin intensiivisempi The Body -levy, hah hah.

Kuplasta kurkottaen

Vuosi 2020 peilautuu uuden albumin nimeen, halusi tai ei. Mikään tietoinen kommentti otsikko ei kuitenkaan ole.

– Nappasimme nimen Arkansasissa asuvalta ystävältämme. Hän soittaa kantrihenkistä musiikkia, ja yksi hänen biiseistään alkaa säkeellä ”I’ve seen all I need to see”. Chip kuunteli biisiä ja tokaisi, että tuo säehän on ihan paras. Kirjoitimme ystävällemme ja kysyimme, voimmeko käyttää sitä. Hän vastasi, että todellakin, käyttäkää ihmeessä. Olet oikeassa, otsikko varmasti osuu monen ajatuksiin viime vuodesta.

Albumin nimi linkittyy rumpalin mukaan teemoihin, jotka ovat olleet keskeisiä halki The Bodyn tuotannon. Kyse ei ole nihilismistä, mutta musiikin ytimessä on epätoivoinen kysymys, mihin nykytilanteesta on mahdollista enää edetä.

– Minä ja Chip pyrimme viettämään niin hyvää elämää kuin mahdollista. Vältämme olemasta tekemisissä muiden kuin läheisten ystäviemme ja perheidemme kanssa. Olemme ikään kuin luoneet kuplan ympärillemme – ja se on mahtavaa! Mutta välillä on pakko astua kuplan ulkopuolelle. Ja voi luoja, millaista siellä onkaan. Chip on meistä vannoutuneempi erakko, hänen turhautumisensa ympäröivää maailmaa kohtaan on äärimmäisempää kuin minun.

– Olemme tyytyväisiä elämäämme emmekä lähtisi muuttamaan sitä, mutta tiedostamme että se on ristiriidassa laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa. Olemme ikään kuin tienristeyksessä, ja minkä suunnan valitsemmekin, olemme kusessa.

Jos Bufordin ja Kingin arki kuluu turvassa kuplassaan, The Bodyn musiikki on keino kurkottaa kohti laajempaa ihmisjoukkoa, jonka reaktio on onnistunut yllättämään Bufordin.

– Ainakin minulle musiikin tekemiseen liittyy kysymys, mahtaako kukaan muu tuntea samoin kuin mitä musiikissani kanavoin. Tunnustelemme levyillä ympäristöämme ja huomaamme, että moni tuntee samoin kuin me. Kun ihmiset samastuvat kolkkoon musaamme, se vakuuttaa meidät siitä, että tapamme katsoa ja kokea tätä maailmaa tavoittaa jotain todellista. Tietenkin tämä on aika tavallinen kokemus alakulttuureissa, mutta joka tapauksessa se auttaa jaksamaan.

Pellit seis

The Body on kiinnittänyt monien huomion – ja taatusti etäännyttänyt sludgepuristeja – arkailemattomalla ilmaisunsa äärien venyttämisellä. All the Waters of the Earth Turn to Blood viehätti tavallaan yhdistää lyijynraskaaseen viipyilyyn kuoro- ja jousielementtejä. Vuoden 2016 No One Deserves Happiness tutki, mitä termi pop voisi tarkoittaa yhdistettynä The Bodyyn.

I’ve Seen All I Need to See edustaa The Bodyn meluisinta ja päällekäyvintä äärtä. Levyn äänimaisema on niin törkyisen äärisäröinen, että on kuin yhtye julistaisi todella nähneensä kaiken mitä tarvitsee ja piilottaisi sisimpänä tietoisesti näkymättömiin ja kuulumattomiin, meluvallien varjoon.

– Chip on taantunut kaikkien bändivuosiensa myötä tilaan, jossa hän ei edes halua kuulla kitarariffejä musiikissaan. Mitä äärimmäisemmäksi ilmaisumme käy, sitä enemmän Chip tuntuu siitä tykkäävän. Hän on selkeästi kiintynyt äärikamaan. Joten tällä kertaa puskimme niin syvälle pörinään ja meluun kuin mahdollista.

Kingin toive karkottaa kitarariffit korvistaan kiteytyy Tied Up and Locked In -kappaleeseen. Kaiken alta on havaittavissa selkeä riffi, mutta on paha lähteä erittelemään millainen. Sen verran taidokkaasti se on metelikerroksin piiritetty.

– Se taisi olla hänen tavoitteensa, ja näemmä hän sen myös saavutti. Olemme molemmat punkin kasvatteja, eikä kumpikaan meistä hallitse mitään instrumenttia mestarillisesti. Chip ei ole niin teknisesti taidokas kitaristi, että kykenisi ottamaan tuosta vain haltuun mitä tahansa musiikkia. Soittajina pyrimme hyödyntämään rajallista osaamistamme, viemään sen niin pitkälle kuin mahdollista, kääntämään sen mielenkiintoiseksi.

Levyn päättävä Path of Failure kylläkin sisältää varsin taidokasta rumpujensoittoa, toki murskaavan särövyöryn alle kätkettynä. Etäinen rumpusoolo on kuin free jazzin hautajaisseremonia upotettuna feedback-betoniin.

Rumpusoolo ei ole Bufordin.

– Eräs jazzrumpali vanhasta kotikaupungistamme Providencestä vetää sen. Päätimme kokeilla, miten syvälle kaiken pohjalle pystymme sen hullun rumpaloinnin hautaamaan.

– Mitä rumpuihin tulee, tämä oli vaikea levy. En voinut iskeä symbaaleja käytännössä lainkaan, koska soundit oli viritetty jo niin särölle, että peltien kirskunta olisi räjäyttänyt kaiken pelkäksi meluksi. Tajusin äänittäessä, että okei, voin lyödä käytännössä vain tomeja ja virveliä. Se oli outoa, sillä yleensä paiskon symbaaleja koko ajan.

Christs, Redeemers -albumille (2013) symbaalit äänitettiin jälkikäteen. Silloin Buford tiedosti soittaessaan, että rumpuosasto täydentyisi vielä.

– Tällä kertaa oli turha ajatella peltejä ollenkaan. Välillä mietin soittaessani, kuulostaakohan jälki tosi tylsältä, kun en voi tehdä juuri mitään. Mutta lopputuloshan on ihan jees.

Chipin täydeltä

Symbaalien poissaolon tunnistaa. Hankalampaa on nimetä kaikkia The City Is Shelledin instrumentteja – jos se tarpeellista onkaan.

– Hah! Levyillämme on usein vierailijoita, mutta tällä uudella soittaa enimmäkseen vain minä ja Chip, äänittäjämme Seth Manchesterin avustuksella. Ystävämme Chrissy Walpert on laulanut kaikilla aiemmilla levyillämme ja tuli nytkin studioon tekemään samoin. Valitettavasti jouduimme tuottamaan hänelle pettymyksen, koska hänen laulunsa ei istunut näihin biiseihin.

– Mutta koska hänen mukanaolonsa on traditio, sanoimme että voithan sinä soittaa vaikka pianoa tai jotain. Hän otti ja soitti. Eli ei hätää, hän on messissä taas.

They Are Coming on nimensä mukaisesti levyn uhkaavin yksilö. Jossain siellä melun keskellä ne piileksivät, ja vaikka on mahdoton sanoa keitä tai mitä ne ovat, ne tulevat kohti.

– Chipin matsku on nyt tavallistakin vainoharhaisempaa. En tainnut ihan tajutakaan sitä, ennen kuin mainitsit asiasta. Onhan meno edellisiä levyjä uhkaavampaa. Minä kirjoitan yleensä lyriikat Chrissylle ja muille vieraileville solisteille, ja Chip tekee kaikki omat tekstinsä. Emme juurikaan pähkäile keskenämme, mitä mikäkin teksti käsittelee. Ajatuksemme kulkevat siinä määrin samoja reittejä, että teemat loksahtavat yksiin luonnostaan.

Eriävillä näkökannoilla on kuitenkin vaikutuksensa siihen, miltä The Body kuulostaa. Buford hekottaa, että hänellä ja Seth Manchesterillä on tapana hakea ilmaisuun melodiaa ja elementtejä, jotka keventävät kuuntelukokemusta. King kiskoo biisejä päinvastaiseen suuntaan.

Ja onnistuneesti kiskookin. Juuri mitään melodiaksi kutsuttavaa uudelta levyltä ei löydy, lukuun ottamatta aloitusbiisi A Lamentin melankoliaa.

– Nuo jutut ovatkin jatkuvaa edestakaisin veivaamista. Parin edellisen albumin rumpukoneet olivat Chipiltä melkoinen myönnytys, mutta olivat ne iso askel minullekin. Tämä levy on täyttä Chipiä. Ja mikäpä siinä, hauskaa sitä tehdessä riitti.

Hauska on näin lohduttoman rujon musiikin äärellä hurja termi. Mutta hauskanpitoa musiikin tekeminen The Bodylle suuressa määrin on.

– Chip on paras ystäväni. Hengailemme yhdessä melkein joka päivä. Kiertueiden ja kotosalla olon välillä ei ole muuta eroa kuin keikkahetket. Muuten se on koko ajan samanlaista hengailua.

Ääni Kanyelle

”To climb these stairs again.”

A Lamentin ja koko levyn avaa skotlantilaisen runoilijan Douglas Dunnin runo The Kaleidoscope. Ensisäe on kuin haaste: ala kavuta näitä portaita. Helppoa kapuaminen ei tule olemaan.

Runon esittää Seth Manchesterin isä, jonka ääni kantaa myös edellislevyn I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer (2018) loppurunoa.

– Runot luovat hienon sillan levyjen välille. The Kaleidoscope pohjautuu Dunnin omin kokemuksiin kuolemansairaan vaimonsa vierellä, avuttomana siitä, ettei voi tehdä mitään. Tuollainen lohduttomuus on ihan luonteva aloitus, kun koko levy on sellainen kuin on.

Buford ja King eivät olleet avuttomia edellisten The Body -albumien keikkatoteutuksen äärellä, vaikkakin rumpukoneiden sun muiden lisäelementtien mahdollistamien asioiden toisintaminen keikoilla oli haastavaa. I’ve Seen All I Need to See -sessioiden lähtökohta olikin tavoitella duon paljainta livesoundia.

– Ja kun pörinätielle lähdimme, päätimme katsoa, miten pitkälle voimme taivaltaa. Seth siirsi biisejä koneelta nauhalle ja nauhalta takaisin koneelle vääntäen joka käänteessä kaikki säädöt äärimmilleen. Jossain vaiheessa hän tokaisi, että nämä konstit tekevät äänityslaitteistolle pelkkää pahaa, Buford nauraa.

I’ve Seen All I Need to See on albumi, jolta on hankala osoittaa elementtejä, joiden vaikuttimet kumpuavat popista. Buford on kuitenkin löytänyt viime vuosina populaarimusiikista inpiroivaa ankaruutta, jota tulee äärimusiikissa vastaan harvoin.

– Mietipäs hip hop -juttuja, esimerkiksi Kanye Westin levyjä. Biiseissä on droppeja, joissa rumpusoundit on räjäytetty todella rujoiksi. Tuollaiset jutut vetoavat minuun paljon enemmän kuin metallilevyjen tyypilliset rummut. Meille on aina olennainen kysymys, mitä ei vielä ole tehty. Turha toistaa jotain, jonka joku on jo tehnyt paremmin.

Itseään Buford ja King eivät ainakaan toista, vaikka ovat toistuvasti levynteossa. Fanin esittämä kysymys The Bodyn Facebook-sivulla onkin varsin osuva: ”Are y’all ever *not* making new albums?”

– Asumme nykyään länsirannikolla, mutta teemme levyt yhä itärannikolla. En matkusta lentäen, joten matka äänityssessioihin kestää sellaiset neljä päivää per suunta. Viime reissulla tein The Bodyn lisäksi pari kolme muuta levyä, Seth teki kolme tai neljä. Kun pääsemme kerran studioon saakka, olemme niin ahkeria kuin mahdollista. Emme ole perinteisessä mielessä bändi. Studiossa olemme monesti pikemminkin tuottajia kuin muusikoita.

– Yhteistöissä tärkeintä on, etteivät egot ole sotkemassa asioita. Emme koskaan sanele etukäteen, että okei, tältä sen pitää kuulostaa. Annamme musan kuljettaa sinne minne se kuljettaa. Teimme juuri yhteislevyn Big Braven kanssa, samoin erään teknokaverimme kanssa. Mitään kummankaan session kaltaista emme ole koskaan ennen tehneet.

Kaikkea ei ole vielä nähty.

Julkaistu Infernossa 1/2021.