”Kuolema on hyvä asia” – haastattelussa Tomb of Finland

Tomb of Finland työstää melodian ja melankolian täyteistä kuolometallia otteella, josta ei ole ylitarjontaa. Uusi Frozen Beneath -levy iskee iholle kuin hautausmaan hyytävä viima. Siinä on luonto ja kuolema samassa paketissa.

Vuonna 2009 perustettu Tomb of Finland oli alkujaan vain entisten Charon-kaverusten Jasse von Hastin ja Antti Karihtalan projekti. Sittemmin kokoonpano on elänyt ja Karihtala jättäytynyt kyydistä. 

Debyyttialbumi Below the Green ilmestyi kolme vuotta sitten päästen yllättämään tarttuvalla ja kylmällä kuolollaan. Nyt miehistö on vakiintunut ja Frozen Beneath -kakkoskiekko päästetty ulos, sopivasti syksyn pimeyteen ja talven kylmyyteen.

Hakeudumme kitaristi Jassen ja laulaja Olli Suvannon kanssa keskiuusimaalaisen ruokaravintolan kabinetin perimmäiseen nurkkapöytään. Ravintolarakennus on tuotu aikoinaan menetetystä Karjalasta ja pystytetty nykyiselle paikalleen vuonna 1926.

– Täälläkin on moni kuollut, Jasse tuumii mittaillen katseellaan jykeviä vanhoja hirsiä.

Niin varmasti, ja kuolemasta puhutaan lisää, mutta ei aivan vielä.

Isketäänpä kiinni itse asiaan eli tuoreeseen levyyn. Miten Frozen Beneath syntyi?

– Lähinnä siellä on mun biisejä, ja sitten Hannukselan Mikon. Me ääniteltiin kahdestaan demoja, ja siitä se lähti. Ensin kotona pohjat, ja sitten treenikämpällä siitä yhdessä eteenpäin, Jasse valottaa.

Kohtaavatko ideat treenikämpällä paljon vastarintaa, eli onko muilla usein sanomista tyyliin ”pojat, ei näin”?

– Kellä on, kellä ei, Olli naurahtaa.

Jasse tarkentaa.

– Siinä käy välillä niin, että vasta kun soitetaan yhdessä, sitä huomaa, ettei joku osa sovikaan biisiin. Sitten vaan sävellän ihan uuden osan ja katsotaan käykö se. Eli pohjat on kyllä valmiina, mutta kokonaisuus saattaa elää.

Missä levy on äänitetty?

– Hiili Hiilesmaa äänitti rummut Sound Supremella Hämeenlinnassa, ja kaiken muun purkitin minä meidän treenikämpällä, koska se on entinen studiotila. Se soveltui siihen helvetin hyvin, ja Hiili sitten miksasi koko paketin, Jasse kertoo.

Nykyisessä ToF-kokoonpanossa vaikuttavat Jassen ja Ollin lisäksi muun muassa Cartilagessa ja Vomituritionissa aikoinaan kitaroinut Mikko Hannuksela, rumpali Janne Lukki sekä basisti Ville Kangasharju.

– Mää käytin äänityksiin tietysti koko kesälomani, saatana. Istuin siellä bunkkerissa kaksi viikkoa. Kerran menin aamulla yhdeksältä mestoille, mutta edellisenä yönä oli ollut aurinkomyrsky, joka jatkui vielä. Siinä sitten kolme tuntia kuuntelin, kun laitteet vain rätisivät, Jasse muistelee nyt jo huvittuneena.

– Itse olisin ehkä halunnut olla enemmän mukana laulujen miksausvaiheessa, mutta tuskin siitä olisi sen parempaa tullut. Kenties vähän räkäisyyttä olisi voinut olla lisää, mutta erittäin tyytyväinen olen näinkin, Olli pohtii.

Kippis örinöille!

Kuten mainittua, ToF-jäsenistö on vaihdellut melkoisesti. Jasse kertoo, ettei bändillä ollut ensilevyn ilmestymisen aikaan edes valmista kokoonpanoa.

– Porukka vaihtui monta kertaa, oli logistisia syitä tai muuta vastaavaa. Vuonna 2016 vaihtui vielä basisti.

Onko nyt sellainen miehitys, että pysyy?

– Siltä se ainakin tuntuu, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kuka vaan voi kuolla, minä ensimmäisenä, hah hah.

Jasse korostaa, että vaikka ToF-ovi on käynyt tiuhaan, koskaan kyse ei ole ollut mistään sen ikävämmästä tai dramaattisemmasta.

Siinä missä debyytin lauluissa oli vielä rutkasti korkeaa, mustasta metallista muistuttavaa rääkyä, uutuudelta löytyy todella tuimaa örinää. Nykyään ollaan siis lähinnä viemärihommissa. Mistä moinen muutos, Olli?

– Äänenmurros tuli, hah hah. Ekasta levystä on jo aikaa, ja laulutyyli on hioutunut vuosien varrella. Mulla on muitakin bändejä, ja jotenkin nuo vanhat korkeat alkoi kuulostaa paskoilta ja liian angstisilta. Piti vaihtaa tyyliä uudelle levylle.

En malta olla kehumatta Frozen Beneathin tuhteja murinoita, joiden siivittämänä levy viimeistään asettuu death metal -nimikkeen alle.

– Otetaas sille, Kaunis Kuolematon -yhtyeessäkin laulava Olli toteaa tuoppiaan kohottaen.

Kilistelemme örinöiden kunniaksi. On sitä huonompiakin syitä kippistää, parempia sen sijaan ei juurikaan ole.

– Mehän lähdettiin ihan tarkoituksella siitä, että tehdään levylle biisikohtaisia soundieroja. Ettei ole niinku Cannibal Corpsella, että kun avaa hanan, tulee vaan sitä samaa kohinaa.

Jasse demonstroi vesihanan aukomista ja vedenkohinaa. Ja sehän naurattaa.

Hautajaismusiikkia

Tomb of Finlandin musiikki on pelkistettynä tummaa melodista death metalia, mutta varsinaista melodeathiä se ei ole. Katse kääntyy jonnekin 1990-luvun suunnalle ja vanha Sentencedkin juolahtaa mieleen, mutta täsmälleen samanlaisia tekijöitä ei oikein keksi.

Miksi musiikkinne on juuri sellaista kuin se on?

– Hmmm…, Jasse aloittaa puntaroiden. – Ensinnäkin siinä on se, että kun mää teen musaa, sen pitää kolahtaa ihan helvetisti ennen kuin se kelpaa mulle. Tietty vanhan liiton musiikkia on paljon taustalla. Ja toinen juttu on, kuten juuri sanoit, ettei ole toista samanlaista bändiä.

Jasse palaa mainitsemaani 1990-lukuun.

– Ysärillä oli usein siellä laidoilla tuollaista melodista kamaa. Mää olen yrittänyt tuoda sen homman tähän päivään niin, että on raskaat laidat ja sitten melodia siinä keskiössä. Vaikka se on kuoloa, pohjalla on sitä mun rokkitaustaa. Tää nyt on vain mun ajatus. Mitäs, Olli, olet mieltä?

– Joo, samoilla linjoilla, että ei ole aivan vastaavia yhtyeitä. Itse toivoisin, että albumin viimeisen biisin lopun riffin suuntaisia juttuja tulisi jatkossa enemmän. Siinä ollaan ysärin parhaimmiston ytimessä.

Jassella on musiikistaan aivan omanlaisensa, jopa hieman kylmäävä näkemys

– Sanoin jo ekan levyn aikoihin, että mulla on sellainen ajatus, että sävellän periaatteessa koko ajan lähtömusaa. Teen musiikkia, jota voitaisiin soittaa mun omissa hautajaisissa. 

Sanoitukset ovat ainakin biisien nimien perusteella melko kuolopitoisia. Miten sanat syntyvät, Olli?

– Ne on jotain tiettyjä juttuja, joita miettii ja kirjoittelee ylös. Mä kuuntelen yleensä biisin ekana ja lähden sitten työstämään sanoja. Niissä on sisäisiä ristiriitoja, kuolemaa… noh, kuolema on niin koluttu aihe. Kaikki me ennemmin tai myöhemmin kuolemme, heh.

Kappaleiden tittelit flirttailevat kuitenkin kuoleman kanssa. Mitä käsittelet sanoituksissa, jos et sitä?

– Mä puen usein aiheet sellaiseen muotoon, ettei aina ole edes järkevää lähteä purkamaan sitä, mistä ne on alun alkaen lähteneet. Siellä on sellaisia abstraktioita, yhteiskunnallista angstia, luontosuhdetta… Luonto on ollut tässä bändissä aina messissä. 

 

Kuolemasta

Ei kai tässä ole syytä kierrellä: mitä kuolema teille merkitsee?

– Elämän päättymistä, Olli tiivistää.

Jasse puntaroi ennen vastaustaan.

– Mää olen ottanut sen aika pitkälti taiteen kautta. Näen siinä koko ajan vaan ihan helvetin siistejä juttuja. Pyörin paljon hautausmailla ihan vaan fiilistelemässä sitä tematiikkaa ja symboleita. 

Kuolema tulee Jassen elämään erityisesti luonnon kautta.

– Liikun paljon luonnossa, kuvaan ja niin edelleen. Pyrin olemaan yhtä luonnon kanssa, ja pidän nimenomaan siitä, miten kuolema näyttäytyy siellä, miten se iskee. Siellä ku peto tulee toisen naamaan, niin se on kova fiilis. Mää käyn paljon petoja kyttäämässä ja tälleen. Sieltä se kuolema ja luonto kumpuaa.

Pelkäättekö kuolemaa?

– Tyhjyyshän sieltä tulee, Jasse toteaa.

– Se hetki voi olla pelottava, jos siihen liittyy esimerkiksi väkivaltaa tai sellaista, Olli pohtii.

Pyörittelemme tovin ajatuksiamme kuoleman ympärillä. Elokuvatkin vilahtavat keskustelussa.

– Kuolema on mun mielestä hyvä asia, Olli toteaa ja Jasse komppaa:

– Helvetin hyvä. Kaiken pitää loppua joskus. 

– Sehän ois kauheaa, jos kaikki jatkuisi ikuisesti. Kyllä siinä haluaisi nirhata ranteet auki, jos tajuaisi, että mähän elän tässä vielä 700 000 vuotta, Olli heittää.

Seuraa naurua makaaberin aiheen ympärillä.

Onko kuolemalle koskaan hyvää hetkeä?

– Varmaan joka hetki on huono, paitsi jos on syvästi masentunut tai menettänyt kaiken, Olli miettii.

Jasse jatkaa ajatusta.

– Aina on hyvä hetki kuolla, kunhan se ei tapahdu missään kaupungin vilinässä. Olen totaalinen ateisti, en usko mihinkään uskontoihin. Vittu, hullujen hommaa uskoa johonkin, mitä ei ole olemassa, saatana. Mää en vaan käsitä. Kaikki on itsestä kiinni, hyvin pitkälti. Uskontohomma ei mulle vaan aukea.

– Sehän on bisnestä ja erilaisia hierarkioita, mutta on siinä jotain hyviäkin ajatuksia. Miten kanssaeläjien kanssa olisi hyvä toimia ja niin edelleen, Olli miettii.

– Se ei liity mun mielestä sinänsä mihinkään uskontoon, vaikka on usein niiden piirissä syntynyttä. Kyllä hyviä sääntöjä voi syntyä ihan ilman uskontojakin, Jasse jatkaa.

Sukellamme keskustelussa sivuraiteiden ihmeelliseen maailmaan, joka johdattaa meidät Amazonin sademetsään, henkiolentoihin ja ihmismielen syviin onkaloihin.

Suuret suunnitelmat

Jassella on Tomb of Finlandin varalle tulevaisuudensuunnitelmia, mutta ne tarvitsevat vielä lihaa luiden ympärille.

– Tavoitteet on paljon isommat kuin miltä nyt näyttää. Onhan se niin, että tätä meidän sanomaa pitää päästä vetämään vähän suuremmillekin areenoille. Tavoite on tosiaan paljon korkeammalla kuin nyt, mutta siihen tarvitaan suhteita ja kunnon tuki lafkalta.

Mikä on tämä ”meidän sanoma”?

Seuraa pitkä hiljaisuus, jonka Jasse vihdoin murtaa.

– Mennään monttuun, vittu, tyylillä!

Naurunremakka kajahtaa ilmaan vanhojen hirsien kuunnellessa.

– Tässä on sellainen jatkuva surun sanoma. Se koskettaa niitä, joilla on herkkyys ottaa tiettyjä juttuja vastaan, Jasse summaa vakavammin.

ToF-kitaristi kertoo, että tavoitteena on tehdä vielä monta levyä, ja onpa ilmassa uudistumisfiiliksiäkin.

– No, niistä ei vielä tässä vaiheessa enempää. Uutta matskua on jo alettu kasata, ja siellä on jotain uutta.

Kenties tulee vielä aika, jolloin yhtyeen nimeen ei enää tartuta haastatteluissa, mutta se aika ei ole vielä. Jassella on sanottavaa aiheesta.

– Lyriikat, kansitaide, sanoitukset, koko paketti… joku voi käsittää ne jotenkin vitsiksi. Ne on pidetty ehkä siinä rajalla.

Onko bändin nimi kännisen illan tuotos?

– Ei. Sehän juontaa siihen aikaan, kun tehtiin tätä Karihtalan Antin kanssa. Läheteltiin biisinaihioita, ja mää aina nimesin niitä jollain Open Tomb -tyylillä, ne oli sellaisia hauta-aiheisia työnimiä. Ja Antti sitten vastaili mun viesteihin. Yleensä vastauksessa oli vain pelkkä risti, mutta kerran siinä luki ”T: Tomb of Finland”, ja siitä se lähti. Oliko Antti päissään sitä kirjoittaessa, sitä en tiedä, Jasse muistelee.

– Mietittiin kaikkia jäätyneeseen kuolemaan liittyviä nimiä, mutta tuntui, että kaikki on jo käytetty. Antti sitten sanoi, että vittu, ollaan tuo. Eli vitsistä se tavallaan lähti, mutta sitten kun päätettiin olla Tomb of Finland, siitä oli vitsit kaukana. Se oli kans vähän sellainen iso keskisormi kaikille normibändeille, heh heh. Siitä on kuulunut vittuilua, mutta myös sitä, että teillä on kova nimi. Aina on sitä porukkaa, joiden mielestä tää poikkeaa genrestä liikaa.

Jasse tiivistää asian ytimekkäästi:

– Se vaan on nyt näin, ja sen takana me seistään.

Julkaistu Infernossa 8/2018.