Nicole aloitti uransa jo viime vuosituhannen puolella, Medeia kymmenen vuotta sitten. Kumpikin on ollut Suomessa oman lajinsa edelläkävijä. Nämä bändit luottavat omaan visioonsa ja haluavat tehdä asioita itse. Ottakaa mallia, junnut!
Harvasta yhtyeestä on alusta saakka huokunut samanlainen tekemisen vimma ja määrätietoisuus kuin tamperelaisesta Medeiasta. Bändi väänsi kolmen levyn ajan massiivista temaattista kokonaisuutta, ja nyt on irtioton aika.
Neljännen levyn otsikko Iconoclastic viittaa kuvainraastoon ja symbolien tuhoamiseen. Kitaristi Samuli Peltola selittää, että vaikka musiikkia tehtiin biisi kerrallaan ilman yhdistävää tekijää, pian tekstien välille alkoi ilmaantua jonkinlainen yhteys.
– Nyt mä pääsin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan omista asioistani. Levyllä on kymmenen eri tarinaa, joista jokainen edustaa jotakin suurempaa kokonaisuutta.
Tarinoiden tueksi Peltola haki sitaatteja suosikkiajattelijoiltaan. Albumin jokaiseen kappaleeseen liittyy jokin viisaus, joka liittää sen yleisempään kontekstiin. Ajatuksiaan ovat lainanneet muun muassa ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartre, evoluutioteorian isä Charles Darwin ja amerikkalaiskirjailija Charles Bukowski.
Avausbiisi Iconoclastic kertoo kitaristin mukaan Medeiasta ja siitä, millaisen transformaation Peltola itse on käynyt yhtyeen kymmenvuotisen uran aikana läpi. Siitä on hyvä lähteä purkamaan yhden miehen elämänkatsomusta.
Tai ei ainoastaan yhden. Myös basisti Samuli Kuusinen – tai Leper, kuten bändikaverit häntä kutsuvat – tekstitti tällä kertaa kaksi biisiä. Toinen näistä on kolmantena tuleva, raskaasti jyrisevä Sleep. Se kertoo hänen isoäidistään ja tämän pitkitetystä poismenosta.
– Sanat oli niin diipit, että ne sopi siihen biisiin aivan täydellisesti. Se on jollain tavalla tuskaisen kaunis kappale, jota Leper oli kirjoittanut pitkään.
Iconoclasticin kansitaiteessa esiintyy erilaisten uskomusten ja uskonjärjestelmien symboleita. Peltola alleviivaa, että levyllä ei ole kyse uskonnosta sinänsä, koska se aihe tuli jo kaluttua Abandon Allilla (2011).
– Millään ihmisen keksimällä symbolisella konseptilla ei ole mulle henkilökohtaisesti mitään painoarvoa. Mun insinöörimäiseen ajattelutapaani ei mahdu mikään sellainen.
Hittipotentiaalia?
Medeia on aina ollut aktiivinen tekemään asioita itse. Vaikka yhteistyö Fullsteamin kanssa alkoi jo Cultilla (2007), bändi pitää yhä langat tiukasti omissa käsissään. Se vaatii hyvää työnjakoa ja koko porukan vahvaa sitoutumista, ja sitä Medeiassa riittää.
Iconoclastic-levyn luova prosessi oli Peltolan, rumpali Janne Putkisaaren ja kitaristi Pekko Mörön käsissä. Mörö liittyi Medeiaan heti Abandon Allin ilmestyttyä. Hänellä on pitkä historia sekä Putkisaaren että Peltolan kanssa.
– Se vaikutti aika paljon, että Peki tuli bändiin juuri silloin, kun trilogia loppui. Saatiin kolmistaan ryhtyä tekemään biisikohtaisesti ja biisien ehdoilla. Se oli vapauttava tunne, Peltola sanoo.
Mörö istui Medeiaan luonnostaan saman tien, ilman mitään sisäänajovaihetta. Kolmikon yhteinen sävel oli vahva, mutta hetkittäin sitä oli vaikea kommunikoida ulospäin.
– Loppubändi on sisällöntuotannossa vähän sivustaseuraajana, ja niinpä jotkut ideat voi tuntua heistä aika korkealentoisilta. Jos me tehdään jotain tavallisuudesta poikkeavaa, se ei välttämättä mene ihan purematta läpi. Kriteerit on niin vitun kovat, Peltola sanoo.
Tällä kertaa Medeia halusi vastata itse levynsä teknisestä toteutuksesta. ”Itse” tarkoittaa tässä tapauksessa Janne Putkisaarta. Hän äänitti, miksasi ja masteroi albumin ja sanoo suoraan, että sen vuoksi Iconoclasticista tuli hänelle läheisin ja tärkein Medeia-levy.
– Me käytettiin ihan pimeän paljon aikaa soundien etsimiseen, ja lopulta miksauksessa mentiin tosi lähtösoundimeiningillä. Selkeys oli yksi päämäärä. Siellä on yksi kitara kummallakin puolella, eikä overdubbeja, hän kertoo.
Medeia möyri Abandon Allilla niin syvissä vesissä ja niin raskaasti, että Iconoclasticin ilmavuutta ja ”hitikkyyttä” tervehtii ilolla. Hitikkyys lainausmerkeissä siksi, ettei tämän lajin musiikista saa mitään radiohittejä tekemälläkään.
Kun kaikki tehdään omin käsin, takki tuppaa tyhjenemään hieman eri tahtiin kuin ulkopuolisen tuen avulla. Rumpalin pinna kesti, mutta raskasta oli.
– Jos vaikka nyt heti lokakuussa pitäisi ryhtyä tekemään uutta levyä, mä varmaan tappaisin nämä jätkät. Se on aika raskasta, kun me ollaan kaikki duunissa päivät eikä ole yhtään vapaata. Parastahan olisi tehdä kuukausi intensiivisesti levyä eikä mitään muuta, mutta se ei ole mahdollista.
Tuhovoimaa lavalle
Medeian nousu projektibändistä yhdeksi maamme keskeisimmistä metallinimistä on ollut vakuuttava. Putkisaari muistaa, että Cultin julkaisun jälkeisenä kesänä hän huomasi ensimmäistä kertaa, että tästä on tulossa jotain.
Kun yhtye esiintyi kesällä 2011 Provinssirockissa, keikka valittiin Ilta-Sanomien äänestyksessä festarin kärkikolmikkoon.
– Mut yllätti jo se, että meidät mainittiin koko jutussa. Tuo herätti siihen, että meillä on aika kova livebändin maine, Mörö kertoo.
Livenä Medeia on hämmästyttävän väkevä ryhmä. Riehakas lavatoiminta on ollut kaikille jäsenille itsestäänselvyys myös muissa bändeissä. Niinpä sitä ei ole tullut ajatelleeksi.
– Se on ihmeellistä, että meidän livehommaan reagoidaan niin vahvasti. Meistä se on ihan perusjuttu, että heviä soitetaan näin! Tällaiseen musiikkiin kuuluu olennaisesti se, että lavalla ei vain pällistellä ja seisoskella, Peltola sanoo.
Kyseessä on itseään ruokkiva sykli. Kun kehutaan kovaksi livebändiksi, se antaa tietyn maineen ja statuksen, jota bändi luonnollisesti haluaa pitää yllä. Niille, jotka kuvittelevat sen olevan helppoa: koettakaa itse heilua instrumentin kanssa savun keskellä kuumissa valoissa tunti samaan malliin.
– Jos keikan jälkeen tuntuu, ettei ole antanut kaikkeansa, siitä tulee paska fiilis. Mutta sitten kun on happi täysin loppu, niska vitun kipeä ja muutenkin paha olo, silloin tietää, että siinä oli kaikki. Sen jälkeen ensimmäinen olut takahuoneessa on melkoinen henkinen täyttymys, Peltola selittää.
Livepuolesta keskustellaan bändin kesken lähinnä vittuilemalla. Putkisaari on toisinaan komentanut bändikavereihinsa lisää liikettä jopa keikan aikana. Peltolan mukaan on turha vedota siihen, että yrittää keskittyä soittamiseen.
– Mä olen joskus sanonut Japille, että sulla ei ole mitään suhteellisuudentajua!
Voitelu kannattaa
Medeian maailmanvalloitus on jäänyt toistaiseksi vähän suutariksi, mutta tämän lehden ilmestyessä bändi on jo tekemässä Euroopan lavoista selvää jälkeä. Kahden kuukauden rundi Children of Bodomin kanssa on oivallinen tilaisuus näyttää ulkomaanpelleille, mihin Medeia pystyy.
– Meillä oli 2011 joulukuussa Bodomin kanssa muutama keikka. Hierottiin siinä vähän poikien selkiä ja tutustuttiin, ja tuli puhetta että voisitte ottaa meidät rundille mukaan. Pitivät lupauksensa, mikäs siinä, Mörö myhäilee.
Siihen työmäärään ja vaivaan nähden, minkä Medeia on asiansa eteen nähnyt, tällainen kiertue tuntuu enemmän kuin oikeutetulta.
Haastattelussa oleva kolmikko vastaa luovasta työstä, mutta muillekin riittää rooleja. Vähäisin niistä ei ole laulaja Keijo Niinimaan vastuu bisnespuolesta.
– Keijolla on kokemusta ja se on ihan uskomattoman syvällä siinä pelissä. Nyt kun lähdetään rundille, se tuntee varmasti kaikki promoottorit jo valmiiksi, Peltola sanoo.
Abandon Allin jälkeen bändi veti isoja keikkoja kotimaassa ja kaikki olennaisimmat kesäfestarit hirmuisella sykkeellä. Sen isommaksi tämän lajin räimettä on Suomessa vaikea vetää. Jotenkin tuntuu, että Bodom-rundin jälkeen kysyntä Euroopassa kasvaa uusiin mittoihin.
Uusi vaihde silmään
Vuonna 1997 perustettu Nicole on ennättänyt jo kuudenteen levyynsä. Hävityksen huoneet ilmestyy samana päivänä kuin tämä lehti. Se on synkintä Nicolea koskaan, mikä ei yllätä, sillä tähän suuntaan bändi on halki uransa kulkenut.
Neljän vuoden tauko edellisestä Tuomittujen joukkoon -levystä tuntuu pitkältä, mutta Olli Ketolan silmissä aika on mennyt nopeasti. Viime vuoden toukokuussa Nicolella oli jo hyvä työtahti päällä uuden materiaalin kanssa, mutta sitten Sami Katajamäki lähti yllättäen bändistä.
– Sillä meni ensin ranne paskaksi ja sitten se lähti hermolomalle. Sitten se soitti ja sanoi että lähtee bändistä ja muuttaa Barcelonaan. Ei ole sen jälkeen äijästä kuulunut. Se sattui vähän huonoon paikkaan sikäli, että Sami oli tosi hyvin messissä säveltämässä ja muutenkin.
Viikon kuluttua lähtöilmoituksesta Nicolella oli määrä olla keikkoja, joilla piti testata uutta materiaalia. Apu löytyi Carnalation-bändin Jonne Soidinahosta, josta tuli myös vakituinen basisti.
– Mä muistan kun Ilkka (kitaristi-laulaja Laitala, toim. huom.) tuli hakemaan mua kahville Seinäjoelle ja sanoi, että Sami lähti bändistä. Mä sanoin, että mä voin tulla soittamaan keikat, ettei tarvi perua, Soidinaho kertoo.
Mies oli sikälikin sopiva valinta, että hän oli 16-vuotiaana, vuonna 2003, eturivissä katsomassa Nicolen ensimmäistä Provinssirock-keikkaa.
Nicolen työtahti on ollut kova Soidinahon liittymisestä tähän päivään. Siinä missä Nicole on kuulostanut aiemmilla levyillä massiiviselta ja konemaiselta, Hävityksen huoneita tehtiin fiilis edellä. Sen kuulee.
– Rumpunauhoituksista lähtien kaikessa lähdettiin fiiliksestä. Piti olla vaarallisuuden tunnetta! Esimerkiksi niin, että vaikka biisissä oli täydellinen tempo, mietittiin että pitäiskö sitä vähän nostaa, että tulisi vaarallisemman kuuloinen. Kaikki kunnia tuottajallemme Herrasen Mikolle, joka sai meistä kaiken irti.
Lopetetaan pelleily
Hävityksen huoneita edelsi Horros-ep, joka julkaistiin kesällä. Pelkästään fyysisenä levynä saatava kolmibiisinen haluttiin tehdä siksi, että ihmisillä olisi yhä uskoa siihen, että Nicolelta on tulossa uutta materiaalia. Huoli siitä, kiinnostaako koko yhtye enää ketään, nosti ajoittain päätään myös bändin sisällä, vaikka keikkoja tehtiinkin.
– Kyllä siitä bändikämpillä puhuttiin, kun keikoille lähdettiin, että onkohan siellä ketään, Soidinaho hymyilee.
– Mutta aina on ollut hyvä vastaanotto! Porukkaa on löytynyt. Vaikka mitään ei ollut julkaistu eikä promottu, lähdettiin vaan, ja siellä oli silti jengiä. Ei ne kuuntelijat mihinkään häviä, Ketola jatkaa.
Hävityksen huoneet edustaa tekijöidensä mukaan uutta, aikuisempaa ja vakavampaa Nicolea. Musiikin tekemistä on lähestytty paljon perinpohjaisemmin kuin ennen.
– Aiemmin on ehkä tehty hivenen epäammattimaisesti… Ei ne biisit ja levyt huonoja ole, ne on oman aikansa kuvia, mutta niitä ei ole saatu toteutettua niin hyvin kuin oli ajateltu. Nyt tässä toiminnassa näkyy, että on lopetettu pelleily ja mennään musa edellä.
Tekstejä teki kolme eri henkilöä, Nicolen vanha basisti Iiro Rantanen, muutamalla viime levylläkin näkynyt lyyrikko Toni Nevanpää ja uusi basisti Soidinaho.
– Mulla oli neljä viisi vuotta siitä, kun olin viimeksi vääntänyt suomeksi lyriikkaa. Alkuun se tuntui helvetin vaikealta, Soidinaho sanoo.
Ketola on tyytyväinen, että bändin sisältäkin löytyy nyt osaava tekstittäjä. Se tekee kaikesta vielä henkilökohtaisempaa. Nevanpää on puolestaan kynäniekoista se, jolta onnistuvat ”tilaustyöt”.
– Sille me pystytään heittämään ideoita, että voisitko kirjoittaa tästä, ja se tekee aina helvetin hyvää jälkeä.
Omalla työllä, omalla rahalla
Nicole oli suomenkielinen omakustannebändi jo viime vuosituhannella, ennen kuin Sakara Recordsista oli kuultukaan. Ketola on kiistatta omakustannetoiminnan uranuurtaja.
Aluksi bändin toiminta oli kaveripohjaista hengailua, mutta näkyvyyttä tuli heti runsaasti.
– Me julkaistiin omia ep:itä ja tehtiin musavideoita. Sen ekan viiden vuoden aikana saatiin enemmän tv-aikaa kuin on koskaan saatu! Oltiin nuori bändi ja päästiin sen avulla moneen paikkaan.
Vuonna 2003 Nicole kiersi jo isoja festareita. Ketola möi keikkoja puhelimet kuumina ja matkusti kaupungista toiseen liimailemassa mainostarroja. Seuraavan vuoden Suljetut ajatukset on yhä Nicolen myydyin levy. Siihen vaikutti kenties Mokoman ja Stam1nan tuoma suomenkielisen metallin noste. Samana vuonna Nicole sai sulan hattuunsa Suomen ensimmäisestä omakustanne-dvd:stä.
– Se oli meille ihan kuningasjuttu. Sitä arvostettiin helvetisti.
Sivu syyttömistä avasi Nicolen musiikin synkemmän tien vuonna 2007, ja tällä kertaa Ketola halusi panostaa täysillä. Itse tekeminen säilyi kuitenkin kaiken keskiössä.
– Vaikka tämä on ollut se tapa millä me on haluttu tehdä, se on ollut myös helvetinmoinen hidaste. Voi olla, että jotkut muut bändit on saaneet asioita lafkojen avulla nopeammin eteenpäin. Mutta ei se musan tekemiseen ole juuri vaikuttanut.
Nyt Nicole on primus motorinsa mukaan valmis. Olisi ehkä ollut jo edellislevyllä, mutta aika ei ollut vielä oikea. Nyt on. Bändi kiertää Suomen jälleen loka–marraskuussa ja on valmis myös ulkomaille.
– Katsotaan nyt. Ainakin Viro–Latvia-osastolle on tulossa muutama veto. Myös Ruotsi voisi olla sellainen mitä voisi kokeilla. Kyllähän sitä miettii, että tässä ei ole enää laadullisesti mitään eroa siihen, miltä hommat kuulostaa tuolla uudella mantereella. Yksikin englantilainen kaveri sanoi, että levy on pyörinyt repeatilla siitä lähtien, kun lähetin sen sille.
Kielikysymys ei merkitse enää metallissa juuri mitään. Nicole ei ole aikeissa vaihtaa ensimmäistä kotimaista.
– Kyllä tältä bändiltä revittäisiin sielu, jos se suomen kieli otettaisiin pois.
Läheiset sisarussuhteet
Vaikka Nicole ja Medeia laulavat eri kielillä ja suksivat omia latujaan, yhteiset nimittäjät ovat moninaiset.
Samuli Peltola ja Olli Ketola asuivat naapureina Tampereella vuosituhannen alussa ja ovat seuranneet toistensa tekemisiä koko ajan läheltä. Nicole oli olemassa jo silloin, kun Medeian jäsenten vanhat bändit olivat voimissaan. Yhteiskeikkoja riitti, kuten on riittänyt myöhemminkin.
Nykyään Nicolen ja Medeian jäsenet ovat hyviä kavereita keskenään. Enemmänkin, sillä Olli Ketola seurustelee Medeian kosketinsoittajan Laura Dziadulewiczin kanssa.
Bändien välillä ei kuulemma ole minkäänlaista kilpailuasetelmaa. Soidinaholla ja Peltolalla on tosin omansa – painimolskilla. Putkisaaren mukaan bändien välejä voisi kuvailla veljellisen tsemppaaviksi.
Ketola luonnehtii, että bändit auttavat toinen toisiaan jo pelkästään toimimalla aktiivisesti.
– Tehdään asioita yhdessä ja saadaan enemmän ihmisiä kiinnostumaan molemmista, hän kiteyttää.
Ketola ihmettelee, miten kuusihenkisellä bändillä voi olla niin kova työmoraali ja draivi kuin Medeialla. Hän on arvostanut Peltolan ja kumppaneiden kunnianhimoa ja omistautumista alusta asti, jopa siinä määrin, että tarjoutui julkaisemaan Cult-levyn ennen Fullsteam-diiliä.
– Sanoin, että jos ei mistään muualta mitään löydy, niin mä voin julkaista, vaikkei mulla tässä hääppöiset hommat olekaan. Mutta lopultahan kaikki meni hemmetin hyvin!
Peltola muistaa, miten vuosituhannen taitteessa kehittyi monen bändin kesken aktiivinen kollektiivi, jossa kaikki eivät edes tunteneet toisiaan. Yhteiskeikkojen järjestäminen oli vaivatonta.
– Nykyään nuoret bändit kyselee meiltä, miten kannattaa tehdä asioita, ja suurin osa kysyy, miten saa keikkoja. Se on hassua, että on erillään paljon ihmisiä, jotka haluaa samaa asiaa. Yritän aina toitottaa, että keikkailla pitää. Sellainen proaktiivinen ote tuntuu vaan olevan vähän hukassa.
Ikiaikaiset viisaudet siitä, että kerää vaikka kolmen bändin paketin ja järjestää kolmen keikan viikonloppukiertueen, toimivat yhä. Keikkoja ei ”saa” mistään, jollei niitä itse hoida – ainakaan aluksi.
Ketola kehuu Medeiaa Suomen kovimmaksi livebändiksi. Peltola tietää asian ilman kehujakin.
– Jos me lähdetään Nicolen kanssa keikalle, me soitetaan ne suohon ihan sata–nolla. Ja sama pätee kaikkiin muihinkin bändeihin!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2013 (#110).