”Levymme on katsaus myös black metal -historiaani” – haastattelussa The Wretched Endin Samoth

Emperorin tasoinen äärimetalli-innovaattori on kova merkintä meriittilistassa. Kitaristi Tomas ”Samoth” Haugen ei katsele kuitenkaan liikaa menneisyyteen, vaan elää The Wretched End -yhtyeensä kanssa tässä päivässä.

13.07.2016

Kolmas levynne In These Woods, from These Mountains vaikuttaa aiempia melankolisemmalta ja monipuolisemmalta. Näetkö asian samoin?

– Joo, näinhän se on. Albumilla on myös mielestäni hieman aiempaa synkempi ote, jonkinlainen pahaenteinen pohjavire, Samoth mietiskelee.

– Aikaisemmillakin levyillämme oli jonkin verran vaihtelua, mutta nyt kokonaisuus on todella vahva ja monipuolinen. Tuotantopuoli, kitarasoundi ja meininki noin yleensäkin saavat albumin kuulostamaan todella eläväiseltä.

Levyn nimestä, kansikuvasta ja Old Norwegian Soul -kappaleesta saa mielikuvan, että albumi olisi jonkinlainen kunnianosoitus norjalaisille juurillesi. Onko näin?

– Tämä ei ollut tietoinen juttu, mutta monet sanoituksista kertovat elämästä vuoristossa lähes erakkona ja siitä, kuinka minä näen elämän – oli kyse sitten henkilökohtaisista jutuista, yhteiskunnasta tai uskonnosta.

– Olen aina ollut norjalaisen luonnon ympäröimä, ja sieltä kaikki luovuuteni periaatteessa kumpuaa. Levyn kansilehden yhdellä sivulla on kuva vanhasta talosta, jossa elin elämäni ensimmäiset kolme vuotta, ilman sähköä. Voidaan sanoa, että tässä ollaan jo aika syvällä juurillani

– Mielestäni levy on katsaus myös black metal -historiaani, vaikka en lähtisi kutsumaan sen musiikkia blackiksi. Tunnelma on kuitenkin sama, sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti.

Misery Harbour -biisin lopussa on mielenkiintoinen elektroninen osio. Onko suunnitteilla tehdä jatkossa samansuuntaisia kokeiluja?

– Ehkäpä, koska pidän paljon konemusiikista ja olen halunnut tuoda näitä juttuja mukaan Zykloniin ja The Wretched Endiin. Olen erittäin tyytyväinen Misery Harbouriin. Alkuperäinen idea lähti Cosmolta [laulu ja basso], ja lopullisen silauksen teki Red Harvestin LRZ, joka sai siihen mukaan kylmää ja konemaista fiilistä.

LRZ ja Leprousista tuttu Einar Solberg vierailevat levyn viimeisellä kappaleella, todella mainiolla Bel Canto -cover Dewy Fieldsillä. Kuinka päädyitte näin erikoiseen valintaan?

– Pidän bändin kahdesta ensimmäisestä levystä ja kuuntelin niitä todella paljon 1990-luvun alussa. Pari vuotta sitten olin kävelemässä iPodiani kuunnellen, kun tämä kappale kiinnitti huomioni ja ajattelin, että tästähän tulisi hyvä cover!

– Cosmo ehdotti, että tekisimme metalliversion, mutta päätin pitää kappaleen mahdollisimman lähellä alkuperäistä. Hankalin juttu oli löytää nopeasti mukaan sopiva solisti, mutta sitten keksin Leprousin Einarin, joka on loistava laulaja. Einar purkitti osuutensa Ihsahnin studiolla, ja lopputulos on erinomainen, koska biisi ei kaipaa karjuntaa tai muuta rankempaa juttua.

Meriittilistoiltanne löytyvät esimerkiksi Dark Funeral, Emperor ja MindGrinder. Kuinka hankalaa on tehdä uutta kamaa toistelematta jo tehtyjä juttuja?

– Niinhän se menee, että teemme mitä teemme, ja lopulta kuulijat päättävät, pitävätkö he siitä vai eivät.

– Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana musiikkibisneksessä yli 25 vuotta ja teen edelleen levyjä, jotka kiinnostavat. Mielestäni minulla on ollut aika menestyksekäs ura. Jatkosta en osaa sanoa, mutta mikäli mielenkiintoa bänditouhuja kohtaan riittää, musiikkia syntyy aivan varmasti vielä paljon.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2016.

Lisää luettavaa