Kolme vuotta sitten julkaistu Mokoma-albumi Elävien kirjoihin nosti yhtyeen esiin totuttuakin näyttävämmin. Erityisesti bändin ja sen solistin painoi lööppeihin levyn teema.
Yhtäkkiä Mokoma ei ollutkaan enää vain suomenkielistä metallia veivaava orkesteri muiden joukossa, vaan masennuksen voittaneen Marko Annalan bändi, joka oli tehnyt tärkeän levyn kovissa olosuhteissa.
Annala ja kitaristi Tuomo Saikkonen hymyilevät levyn syntyä muistellessaan.
– Sehän siinä levyssä olikin hauskaa, että sen käsitettiin olleen meille erityisen rankka juttu tehdä. Tosiasiassa levy syntyi suhteellisen kivuttomasti siihen nähden, millaisiin teemoihin se pohjautui, Tuomo sanoo.
– Siinä vaiheessa olin ollut jo jonkin aikaa terve. Biisejä ja tekstejä alkoi syntyä jopa epätavallisen isolla tulvalla, mutta se johtui tietenkin siitä, että olin ollut siinä vaiheessa tosi pitkään tekemättä mitään, Marko kertoo. – Pahimmassa myrskynsilmässä jopa puhelimen äänimuistio oli tyhjää täynnä. Ei siinä tilassa kyennyt tekemään mitään luovaa. Olin puoli vuotta sairauslomalla, en tehnyt duunia, ei ollut Mokomaa, ei mitään. Näitä juttuja romantisoidaan joskus niin, että juuri noissa tiloissa tehdään taidetta, mutta ei se ihan niin mene.
Albumin julkaisua seurannut aika yllätti myös Markon. Hänet nostettiin otsikoihin sanojensa mukaan ”Suomen masentuneimpana miehenä”, ja vaikka hän oli tuolloin jo terve, aiheesta oli keskusteltava paljon.
– Mie tykkäisin hirveästi, jos taide olisi taidetta, ja miun musiikki olisi vain musiikkia eikä henkilöityisi niin voimakkaasti juuri minuun ihmisenä. Kun Elävien kirjoihin valmistui ja alettiin tehdä haastiksia, siellä ei menty kauhean usein musiikki edellä. Keskiössä olivat mie ja masennus. Siitä kaikesta oli irtaantunut jo niin paljon, että oli välillä aika raskasta ikään kuin palata rypemään sellaisessa ajanjaksossa elämässään, jonka olisi mieluusti jo jättänyt taakseen, Marko kertoo.
– Jossain kohtaa tuntui, että mie oisin halunnu pyyhkiä oman naamani ja nimeni kokonaan pois tästä musiikista. Totta kai ymmärsin, että kun tehdään esittävää taidetta ja teema on tämä, on tosi tärkeää puhua siitä. On hyvä että siitä keskusteltiin, mutta joissain kohdin se muuttui hieman uuvuttavaksi.
Kun Elävien kirjoihin oli julkaistu, bändin somekanaviin alkoi ilmaantua voimakkaita tarinoita siitä, miten paljon albumi oli koskettanut – myös uusia kuulijoita.
– Meillä on nyt pitkästä aikaa kuulijoita, joille tämä tuleva on ensimmäinen levymme, jota he odottavat, Marko sanoo. – Pitkään meillä oli sellaisia kuulijoita, jotka oli tutustuneet bändiin viimeistään Kuoleman laulukunnailla [2006], ja ihan uutta kuulijakuntaa ei ilmaantunut siinä välissä niin paljoa. Nyt sitä on löytynyt, ja osa vanhastakin on lämmennyt uudelleen.
Marko ja Tuomo eivät yllättyneet, että ihmiset uskaltautuivat uskoutumaan heille niinkin avoimesti.
– Uskon, että me ollaan luotu pohja lähestyttävyydelle jo kauan sitten. Uuden ihmisen on helppo tarttua, kun se tietty kulttuuri on jo olemassa, Marko sanoo.
– Meidän tekeminen on aina ollut itsellemmekin niin välitöntä ja aitoa, ettei olla nähty mitään syytä peitellä sitä, että se oikeasti on välitöntä ja aitoa, Tuomo jatkaa.
Aika harvan bändin yhdeksännen levyn voi sanoa herättävän ihmisissä näin voimakkaita tunteita…
– Niin, listataanpas nyt bändien käänteentekevät yhdeksännet levyt! Tuomo huudahtaa.
– Aerosmithin Pump ainakin! Tai ei se taida olla yhdeksäs. Onhan bändeillä ollut sellasia toisia tai jopa kolmansia tulemisia, mutta ne on yleensä sitä osastoa, että 70-luvulla perustettu bändi on breikannut uudelleen 90-luvulla, kun sen kaikki jäsenet on vaihtuneet kerran ja olleet sen lisäksi parantelemassa itseään, Marko sanoo ja jatkaa:
– Totta kai meilläkin on faneja, joiden mielestä Kuoleman laulukunnaat on parasta, tai sitten kaikki on ollut Kurimuksen [2003] ja Tämän maailman ruhtinaan hovin [2004] jälkeen paskaa. Mutta kyllä mie silti koen, että me ollaan onnistuttu tekemään koko elinkaaremme ajan tasaisesti hyviä levyjä ja ennen kaikkea parannettu juoksua. Me ei olla annettu itsemme näivettyä. On paljon bändejä, jotka tekee levyjä asenteella ”well, kids will love it anyway” ja ”tätä ne meiltä odottaa”. Se ei sovi Mokomaan yhtään. Me ajatellaan ennemmin, että mitäs me NYT tehtäisiin, minkä myötä me ollaan usein albumin ilmestyessä jo ihan seuraavan levyn maailmoissa!
Kaikki sallittua, jopa suotavaa
Kun Marko ja Tuomo pohtivat syitä siihen, mikä on ajanut Mokomaa eteenpäin jo parinkymmenen vuoden ajan ja saanut bändin tekemään verevää materiaalia vielä uusimmillakin levyillään, kaksikko päätyy komppaamaan toisiaan.
– Suurin selitys on varmasti se, että me ollaan tosi erilaisia tyyppejä sekä ihmisinä että muusikkoina. Me vedetään tätä bändiä sopivasti eri suuntiin. Siinä on sellaista… positiivista kitkaa. Meitä on neljä biisintekijää, jotka haluaa ajaa tätä bändiä tiettyihin omiin suuntiinsa, mutta tietää silti tasan sen, mitä Mokoma on, Tuomo analysoi. – Meitä yhdistää sellainen erikoinen ainainen tyytymättömyys. Me ei olla koskaan päätetty, että nyt on kaikki saavutettu, paras levy tehty ja parhaat keikat vedetty. Se saa meidät ajamaan itsemme koko ajan uusiin ahdinkoihin joista selvitä. Rakennamme itsellemme esteitä, joiden läpi täytyy tienraivaajina kulkea.
– Toinen juttu on, että kukaan meistä ei ole varsinaisesti nostalgikko, Marko jatkaa. – Kun julkaistiin ekoja levyjä, me intoiltiin senaikaisista uusista jutuista. Kun nyt julkaistaan uutta levyä, me intoillaan tämän hetken uusista jutuista. En osaa samastua niihin kavereihin, joiden mielestä Slayer teki parhaat metallilevyt 80-luvulla, ja se oli sitten siinä. Eihän me muisteta edes viettää syntymäpäiviä! Ei varmaan omiammekaan, muttei varsinkaan bändin. Ei tässä ole kauheasti ehtinyt miettiä minkäänlaisia 20-vuotissynttäreitä, Kurimuksen 15-vuotisia tai mitä kaikkea sitä voisi keksiä, kun ajatukset ei olisi koko ajan uuden tekemisessä ja tekemistensä tuulettamisessa.
Mokoma on uudistunut tunnistettavan soundinsa keskellä ja ympärillä niin paljon, että bändin jokaiselta levyltä on löytynyt kappaleita, jotka suorastaan raivostuttavat osaa kuulijoista. Musiikissanne ei taida olla vielä parinkymmenenkään vuoden jälkeenkään mikään kiellettyä?
– Me lakattiin kauan sitten epäilemästä itseämme, Tuomo sanoo. – Joskus ajateltiin soololevyjä ja vaikka mitä, mutta kun tässä hiekkalaatikossa ei ole sääntöjä, niin ei ole. Jos nykyään tulee olo, että ”ohhoh voiko tällaista edes tehdä”, se tarkoittaa yleensä, että nyt mennään kohti ja vauhdilla!
– Miulla ei ole musiikin teoria hallussa niin mitenkään, Marko jatkaa. – Duurit ja mollit menevät helposti sekaisin, mistä tulee aika omituista jälkeä. Ennen me yritettiin sopeuttaa niitä johonkin muotoon. Nyt taas pysähdytään miettimään, että tää on vitun oudon kuulosta, mutta olisko se viehätys nimenomaan siinä.
Akustinen universumi
Uusimpien levyjensä välissä Mokoma ehti ihastuttaa ja vihastuttaa yleisöä myös akustisesti. Idea lähti liikkeelle bändille tyypillisestä palosta tehdä jotain uutta, mutta keikat poikivatkin kokonaisen uuden Mokoma-maailman.
– Siis juuri sitä eroahan ei ihan kaikki tajua. Varsinkaan jos he eivät ole käyneet keikoilla, Marko sanoo. – Kritisoijat sanovat aina, että Mokoman unplugged-levyt on ihan paskoja, mutta ”unplugged” on todella huono sana kuvaamaan niitä. Se tarkoittaa, että me soitettaisiin tuttuja biisejä 40 prosenttia hiljempaa. Ne versiot on kuitenkin niin erilaisia, että me ollaan akustisesti kuin eri yhtye.
– Se on kuin Vain elämää, mutta sillä erotuksella, että me versioidaan omia biisejämme! Voitais kokoontua samaan pöytään kyynelehtimään, kun omat biisit on niin kauniita, että tulee ihan tippa silmään, Tuomo heittää.
Kaksikko korostaa, miten tärkeää bändille on löytää musiikkiinsa aidosti mielenkiintoisia kulmia.
– Kyllä akkarihommat on tuoneet tähän hommaan paljon lisää vuosia. Siinä mielessä me ollaan tosi sisäänpäinkääntyneitä, että kaikenlaiset vierailut ja muut on tosi harvinaisia. Homman tuoreena pitämistä ei tule kehitettyä tollasista kuvioista, Tuomo sanoo. – Me inspiroidutaan edelleen ihan vaan yhdessä tekemisestä niin paljon, että ollaan onnistuttu luomaan erillinen universumi oman musiikkimme sisälle.
– Akustiset keikat on olleet myös oman työkalun kannalta tärkeitä, Marko toteaa. – Sähkökeikan huutaminen ja laulaminen on vähän kompromissia, koska sen tietyn metelin on vaan tultava tietyllä paineella. Se on aina kompromissi äänelle. Akkarikeikalla saa käyttää koko kapasiteettia. Voi laulaa tosi kovaa tai tosi hiljaa, tai mitä tahansa siltä väliltä.
– Se on kehittänyt meitä myös soittajina. Musaan voi tuoda sellaisia nyansseja, joita ei tule samaan tapaan esille metallissa. Harvemmin saa istua keikalla ja oikeasti miettiä, missä asennossa plekulla soittaa, Tuomo lisää.
– Se kuuluu suoraan uuden levyn sovituksissakin, Marko jatkaa. – Se ei välttämättä kuulu suoraan jonkinlaisina akkarikokeiluina tai hienovaraisuutena, mutta akkarijutut avasi silmiä sovituksellisesti. Saatiin vielä aiempaakin enemmän itsevarmuutta sen suhteen, ettei mietitä, onko joku asia ok vai ei, koska kaikki on ok.
Luomisen tuska
Marko Annala säveltää, tekstittää kaikki Mokoman kappaleet ja kirjailee vielä romaaneja. Ei ihme, että monen mielikuviin on piirtynyt ajatus mahdottoman luovasta ja tuotteliaasta taiteilijasta.
Marko nauraa kertoessaan, että ainakaan säveltäjänä hän ei ole varsinaisesti tuotteliain, mikä kävi ilmi uuden Hengen pitimet -levynkin kohdalla.
– Siis miehän olen ihan hirveän hidas biisintekijä. Sekä säveltäjänä että sanoittajana. En ole säveltänyt pöytälaatikkoon. Viime levyn jälkeen, neljän vuoden aikana, oon saanut aikaiseksi varmaan yksitoista levytyskelpoista tekstiä, ja niistä kymmenen on nyt levyllä. Se ei ole kovinkaan monta biisiä per vuosi, laulaja sanoo.
– Tämä on seurausta siitä, että olen tuntenut jokaisen levyn myötä, etten mie pysty ylittämään sitä. Tyhjennän pajatson aina niin täysin. Elävien kirjoihin -levylle jopa aiempaa enemmän. Sitten pitää tehdä se soul searching ja etsiä mitä haluaa sanoa. Hetken ajan on ihan tyhjä olo ja on vain tehtävä edes jotain, jotta saa homman kulkemaan. Pointti on siis laskea omaa rimaa. Kuulostaa huonolta, mutta se on välttämätöntä. Sitä voi taas nostaa, kun syntyy parempia riffejä ja itsetunto alkaa nousta. Tämä sama kuvio toistuu joka kerta. Vaimokin saa naureskella, että sitä ollaan taas siellä luovan tilan ensimmäisissä pohjamudissa.
Marko kiistää tyhjentymisen tapahtuneen koskaan niin voimakkaasti, että hän olisi miettinyt vakavissaan Mokoman kuoppaamista.
– Sanoisin, että elämäni loppuisi siihen, jos en tekisi taidetta jossain muodossa. Se on niin iso osa itteä, että sitä tekee varmasti siihen asti, kun potkaisee tyhjää. En näe mitään syytä, ettei niin voisi tehdä, kun kattelen vaikka Judas Priestin ja tyyppien uusia levyjä ja huomaan, miten vahvasti ne pystyy suorittamaan vielä monta kymmentä vuotta itteä vanhempinakin.
– Musan sijaan kaiken muun suhteen pitää aina välillä potkia itteensä. Joskus on ihan saatanan vaikeeta nousta keikkabussiin. Ei jaksais. Ei millään jaksais. Tuntuu, että kotona tarvittais enemmän. Jätkät onneksi tietää, että mie oon hidas syttyjä, ja sitten kun se eka keikka lähtee, luovan tilan saavuttamisen tuska loppuu.
Marko myöntää, että Mokoman kohtalona olisi saattanut olla näivettyminen, ellei bändi olisi kyllästetty eteenpäin kulkemisen periaatteella.
– Asian voi maalailla monilla tavoin. Voin todeta komeasti, että ollaan edetty Heinolan Tukkijätkästä Tokioon parissakymmenessä vuodessa, tai sitten voin myöntää todellisuuden, että jankataan Lutakkoa kolmesti vuodessa. Se into löytyy kuitenkin aina tekemisestä. Uuden albumin valmistuttua palaa hullusta innosta päästä esittämään niitä kappaleita yleisölle. Näkemään konkreettisesti, koskettaako ne. Miten niihin reagoidaan. Vai reagoidaanko niihin mitenkään. Ne tutuimmat ja kolutuimmatkin paikat tuntuvat aina uusilta, kun sinne vie uutta musaa.
– Elävien kirjoihin -rundilla oltiin pisimpään siinä tilanteessa, ettei mietitty mitä seuraavaksi. Kierrettiin sen levyn kanssa kolme vuotta. Siinä kohdassa oli tarpeellista keksiä itsensä uudelleen. Akustisesti tai sitten vaikka siellä Tokiossa. Ei me tarvita kuin pieni kipinä, niin tämä bändi roihahtaa aina uudella tavalla liekkeihin!
Demokratiaa ja diktatuuria
Markon tapa käydä ensin syvällä ja nousta sieltä luovuuden huippuunsa tunnetaan Mokoman riveissä tätä nykyä oikein hyvin. Bändi on onnistunut kääntämään tapahtumaketjun jopa voimavaraksi.
– Kyllä levyn kuin levyn lähtölaukaukseksi vaaditaan aina se, että Markolta tulee nelisen valmista kappaletta. Muillakin saattaa olla ideoita vaikka kuinka, mutta Marko on Mokoman sytyttävä voima, Tuomo sanoo. – Vaikka me ollaan ihan bändi, ja kemioiltamme harvinaisen avoin sellainen, Markon on pistettävä peli pyörimään. Vasta sitten homma alkaa kuulostaa Mokomalta. En usko, että me voitaisiin koskaan tehdä levyä siltä pohjalta, että siinä olisi vain meidän muiden biisejä ja Markon tekstit.
– Parasta ja pahintahan on, etten osaa innostua muiden ideoista siinä vaiheessa, kun oon vielä ihan solmussa itteni kanssa, Marko toteaa. – Kuismalla [Aalto, kitara] saattaa olla nippu ideoita ja se esittelee niitä miulle, mutta mie dumaan ne ihan paskaksi, vaikkei ne todellakaan ole sitä. Hyvänä esimerkkinä on uuden levyn päättävä Pienin kaikista. Kuisma oli tarjonnut sitä parikin kertaa aiemmin, ja olin sivuuttanut sen tosi nihkeästi. Levyn valmistuessa mietin, että tämä tarttee vielä tunnelmaa huokuvan päätösbiisin. Sitten kuuntelin sen Kuisman biisin ja olin niin innosta pinkeänä, että kirjoitin sen tekstin heti.
Kaksikko myöntää, että Mokoma on toiminut menneisyydessä liiankin demokraattisesti.
– Ei taiteentekeminen voi koskaan olla täysin demokraattista. Me puhutaan eräänlaisesta tekijän veto-oikeudesta. Se on sellasta luovuuden diktatuuria. Mennään bändi edellä, mutta biisin kohtalon saa päättää itse, Tuomo kuvailee. – Joskus voi olla niin, että oma biisi on helvetin tärkeä itselle mutta ei sovi sellaisenaan Mokomalle. Jos sitä ei halua muuttaa, sen saa vetää pois ja sillä selvä. Väkisin ei tarvitse vääntää.
– Me ollaan joskus tehty biisejä niinkin, että vaikkapa juuri Kuismalla on ollut joku biisi, jonka se on ihan ehdottomasti halunnut levylle. Olen sitten sanoittanut sen vähän väkipakolla. Jos joku miun teksti on kuulostanut huonolta, se on todennäköisesti tällainen biisi, koska en ole todellisuudessa päässyt sisään siihen, Marko myöntää. – Nyt ei olla moneen levyyn tehty tätä, ja sanoisin, että se kuuluu vahvempina kokonaisuuksina, joilla tunne on vahvemmin läsnä. Missään biisissä ei ole enää kompromissin tunnelmaa.
Marko korostaa Mokoman kappaleiden syntyvän tänäkin päivänä musiikki edellä.
Kuva: Harri Hinkka
– Se luo kaiken tunnelman pohjan. Kun musaa on syntynyt tarpeeksi ja ryhtyy kuuntelemaan treenattujen biisien kirjoa, alkaa aistia sen yleistunnelman. Siitä se lyyrinen fiilis sitten lähtee. Tämän takia levyille syntyy usein teema. Joskus tiiviimpi, joskus löyhempi. Se on musiikin ja äänen liitto. Musiikki on se kieli, joka viestii puhtaimmillaan sitä, mitä meillä todellisuudessa alitajunnassamme on. Ja kun melodiat ja riffit viestivät sitä, mitä meissä tapahtuu, sen kykenee lopulta kääntämään myös sanan muotoon.
Mokoman lähihistoriasta löytyi inhimillisyyden vaikeimpia puolia käsittelevä albumi, ennätyksellinen määrä keikkailua, akustisia esiintymisiä ja Markon viimevuotinen Värityskirja-esikoisromaani.
Kaksikko vaihtaa merkitseviä katseita, kun keskustelu kääntyy uuden Hengen pitimet -albumin kappaleisiin ja erityisesti siihen, miten kaikki vastikään koettu kuuluu sillä.
– Muistan, kun totesin jossain vaiheessa, että haluan enemmän riffejä. Jos ajattelen vaikka sitä, miten Elävien kirjoihin lähtee käyntiin, niin sehän on sellasta matalien kielten nypläystä, eikä monia niistä jutuista pysty hyräilemään vaikka tahtoisi. Elävien kirjoihin on siinä mielessä sukulainen Kuoleman laulukunnaille, Marko luotaa.
– Nyt halusin tehdä jotain raikkaamman kuuloista. Riffejä ja raikkautta. Eteenpäin kulkevaa meininkiä. Halusin tarttua monisävyisempään fiilikseen, kun oli murjotettu kokonaisen levyn ja kiertueen ajan oman mielen sopukoiden syvimmissä nurkissa. Ne tuntui jo itellekin kovin etäisiltä.
Kertojaminä rentoutuu
Hengen pitimet on teemoiltaan sekä luonnollista jatketta edeltäjälleen että selkeä irtiotto siitä. Nyt ”pulma ei ole ihmisen sisäisessä hädässä, vaan tekstit liikkuvat ennemmin koko yhteiskunnan hädän ympärillä”.
– Olin edellisen levyn jäljiltä todella kyllästynyt puhumaan itsestäni. Vaikkei Elävien kirjoihin kertonut koko ajan ja suoraan miusta, se yhdistettiin silti minuun, ja kuten sanottua, olin se Suomen masentunein jätkä joka paikassa. Saan vieläkin hyväntahtoisia viestejä, että ”Tsemppiä, Marko” ja ”Kyllä se siitä”, koska jengi ei oikein ole sisäistänyt sitä, että miulla on menossa nyt neljäs terve vuosi, Marko sanoo.
– Hengen pitimet tarkastelee aihetta leveämmin ja meitä kaikkia koskettavalta, yhteiskunnallisemmalta kannalta. Kertojaminäni näyttäytyy useampana hahmona, jotka tarkastelee asioita monista kulmista. Joskus kertojaminä katoaa kaiken keskelle niin, että asiaa voi tulkita yhä laajemmin.
Marko naurahtaa myöntäessään, että uusi levy osaa myös irrotella.
– Sävyt ovat paljon kirjavampia, ja jotkin tekstit ovat jopa vähän kieli poskessa kirjoitettuja. Ainakin siinä mielessä, että annoin itselleni luvan ottaa vähän iisimmin ja antaa kornin olla ihan rauhassa kornia. Myönsin itselleni, että joskus sanoma tulee selväksi vain sanomalla sen todella suoraan ja kelailematta liikaa, mikä kuulostaa vakavasti otettavalta. Annoin itseni rentoutua, koska en kokenut, että miun tarvitsee enää todistella itselleni olevani mielestäni hyvä kirjoittaja.
Marko hymähtää ja arvailee, että kuulijoiden tulkinnat ohjautuvat silti edellisen levyn lähteille.
– Tää on esittävää taidetta, eikä se välttämättä tule mitenkään vähenemään, että jengi tulkitsee tekstit syvästi minun kokemuksiksi. Viesti parantumisesta ei mennyt neljässä vuodessa perille, eikä iso osa tajua sitä tämän levynkään myötä. Moni, ihan toimittajia myöten, saattaa kaivella sieltä masennuskulman. Uusia masentuneita jorinoita ja sillä selvä, laulaja toteaa.
– Vaikka ei sillä, eivät ne aiheet kovin valoisia olekaan. Ainahan mie puhun epäkohdista. On tosi vaikeaa puhua hyvistä fiiliksistä, koska meidän musa ei ole sellaista. Se ei palvele sellasta ”ajetaan autoa tukat hulmuten” -fiilistä.
Marko jatkaa avaamalla asioita, jotka saivat hänet tällä kertaa inspiroitumaan sanoittajana.
– Miun mielestä ongelmallisinta on, että jokainen ihminen tuntuu kuvittelevan, että hänen mielipiteellään on merkitystä. Jokainen ihminen on arvokas, kyllä, mutta ihmisen pitäisi kyetä tuntemaan oma arvonsa ilman, että hänen on nostettava itsensä jonkinlaiseksi julistajaksi ja asiantuntijaksi jokaisessa asiassa. Nyt kun kanavat ovat niin auki, että kuka tahansa voi sanoa julkisesti mitä tahansa, kaikki kuvittelevat olevansa oikeassa ja ovat täynnä itsevarmaa totuutta. Jokainen kirjoittaja voi mielestään kävellä suuren tutkimusryhmän yli vaikkapa aiheesta ”vehnä tappaa”, koska heidän omat mielipiteensä ylittävät kaikki tutkimukset.
– Tämän takia ihmisten on hirveän vaikea tietää, missä oikea tieto on ja tunnistaa se. Painoarvo tuntuu olevan sama, sanoi asian kuka tahansa. Ihmisen on vaikea elää tässä ajassa, koska se kuvittelee, että sen on pakko olla koko ajan jotakin mieltä kaikesta. On pakko ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oksentaa sanomaa.
”Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet”?
– Kyllä. Sitähän mie huusin jo muinoin Hiljaisuuden julistaja -kappaleessa, että vaikeneminen on kultaa ja puhuminen hopeaa. Se ei sovi yhteen tämän hetken käsityksen kanssa. Tuumailijoille ei ole tilaa, Marko tuumaa.
– Sanonta vaikenemisesta on vanha totuus. Jos ei ole mitään sanottavaa, silloin vasta todistaakin olevansa tyhmä, kun avaa suunsa. Siihen saakka voi edes näytellä viisasta. Se on jännä juttu, ettei saa sanoa ettei ole mielipidettä. Hiljaisuus tulkitaan heikkouden merkiksi. Keskustelu etenee samalla tavalla kaikissa asioissa. Koen, että elämme yhteiskunnallisesti vähän hankalaa aikaa – ja minähän voin tämän sanoa, koska olen syntynyt 70-luvulla ja nähnyt 80- ja 90-luvun keskustelukulttuurin.
Laulaja jatkaa alleviivaamalla nykyilmiötä, että kaikki tapahtuu nyt ja heti, ei hetkeäkään myöhemmin.
– Mie en meinaa aina pysyä edes yhtyekavereitteni vauhdissa, kun ne on vähän sellasia asap-jätkiä. Saatan saada viestin Messengerissä, ja jos en vastaa kahdessa tunnissa, voin olla varma, että perään tulee puhelua. Tämä on kuitenkin kaukana siitä hashtag-kulttuurista, jossa elämme nyt.
– Nykyaika ei palvele meitä tuumijoita yhtään. ”Annas kun mie mietin hetken ja palaan huomenna asiaan” on vaikea sanoa, ja ”miulla ei ole mielipidettä tähän asiaan” alkaa olla ennenkuulumatonta keneltä tahansa. Tällaiset jutut ajaa tätä yhteiskuntaa tilaan, jossa trumpit on presidenttinä.
– Samasta syystä kriisit eskaloituu niin nopeasti ja ihmiset hurahtaa milloin mihinkin asioihin. Siksi terroristit saavat niin helposti uusia sieluja haaviinsa. Niitä ihmisiä on ollut aiemminkin, mutta heitä ei ole saatu aatteiden taakse. Nyt ihmiset kaipaa selvästi jotain isompaa ja syvempää, eikä tämä aika tarjoa sitä.
Kuva: Joonas Brandt
KAINALO: Kasvot kohti itää
Mokoma vierailee tämän lehden ilmestyessä kolmatta kertaa Japanissa. Samainen viikonloppu on japanilaisille suomimetallifaneille todellista riemujuhlaa, sillä Tokiossa esiintyvät Mokoman lisäksi ainakin Turisas, Mors Subita, Frosttide ja Beast in Black.
Aiemmin bändi on matkannut kauaksi itään vuosina 2013 ja 2016, eikä japanilaisten nälkä Mokoman musiikkia kohtaan ole ainakaan hälventynyt. Japanilaiselle kuuntelukokemus on kuitenkin tyystin erilainen kuin meille suomalaisille.
Marko Annala: – Siellä jos missä ensirakkaus tulee musasta. Se on ihan hullua, kun saa olla biisintekijänä ihan innoissaan, että kerrankin kansa ei hyökkää musan kimppuun tekstit edellä. Totta kai sanoitukset vahvistaa musan sisältöä, mutta suomalaiselle ne on niin selkeästi pinnalla. Japanissa pinta on siinä, että joku parrakas tyyppi mesoaa jotain hullua lavalla ja siinä pyörii ihan hullu riffi. Riffienkirjoittajana oon kyllä innoissani, kun kestää noin kolme sekuntia minkä tahansa tiukan biisin alusta, kun pitti pyörii täysillä ja jengi on ihan innoissaan.
Tuomo Saikkonen: – Muistan niin hyvin sen hetken, kun teikän Kuollut, kuolleempi, kuollein -riffi lähti jyräämään ja muutaman sekunnin päästä siellä oli älytön pittaus menossa. Kaikki karvat pystyssä!
Marko: – Japanilaisille koko suomalainen kulttuuri on tärkeetä. Joku japanilainen tykkää hulluna sekä Mokomasta että Cheekistä. Niillä ei ole sitä painolastia, että mitkä on niin sanotusti hyviä juttuja ja mitkä huonoja, kuten suomalaiset sisäänpäinkääntyneesti ajattelee. Jo ekalla reissulla saatiin laittaa nimmareita japanilaisen yliopiston suomen kielen oppikirjoihin. Siinä ymmärsi, miten paljon ne ihmiset tykkäävät meidän maasta. Siihen on meinaan voinut mennä vähän aikaa, kun on opetellut sanomaan suomeksi ”mäyrä istuu puussa”. Sanoitusten ymmärtämisestä puhumattakaan. Tulee helposti se käsitys, että Japanissa tiedetään vaan nightwishit ja bodomit ja himit, mutta ne tuntee skenen helvetin hyvin. Finntrollin, Moonsorrow’n, Battle Beastin ja kaikki. Eikä se jää edes siihen, kun muutaman levyn julkasseet bänditkin saattaa olla siellä isossa nosteessa.
Tuomo: – Se on hullua, koska metalli, tai varsinkaan suomalainen sellainen, ei ole Japanissa todellakaan mikään ”iso juttu”. Mutta siellä on niin paljon väkeä, että kun se yksi pieni promille maan sadan miljoonan asukkaan populaatiosta innostuu tästä marginaalisesta musasta, se näkyy keikkapaikoilla älyttömänä väkimääränä.
Marko: – Se vilpitön innostuneisuus ja vähän naiivi perusasioissa hekumointi yllättää joka kerta. Fanit piirittää siut ja on jonossa kysymässä: ”Marko! Marko! What’s your favourite band?!” Eihän tuommosta täällä Suomessa kukaan kysy! Se on jotenkin kauheen mukavaa, kun tietää, että kaikki suhtautuu bändiin tosi avoimesti. Japanissa ei tule ihan samalla tavalla sitä assosiaatiota, että tää on sen Suomen masentuneimman jätkän masentavin bändi joka tekee masentavia levyjä.
Tuomo: – Siellä saa olla kuin mikä tahansa hevibändi. Kun lähdetään sinne, lavalla ei ole niitä Mokomasta tuttuja kavereita, vaan siellä riehuu metallibändin laulaja ja metallibändin soittajat ja on niillä varmaan jotain biisejä ja ehkä jotain tekstejäkin. Siinä toteutuu se Markon peräänkuuluttama ajatus, että mennään taide edellä.
Marko: – Musa on kieli. Täällä Suomessa puhutaan suomea, ja totta kai meidän biiseissä on aina se tietty sanoma, mutta noissa hetkissä sen huomaa, miten universaalia musa on. Tämänkin musan kanssa voi mennä ihan mihin tahansa, ja joku siellä saa tästä jotain irti. Se on iso vau-elämys. En osannut odottaa sitä yhtään.
Julkaistu Infernossa 5/2018.