– 72 Seasons on ehdottomasti koko bändin yhteistä ansiota. Levy on erittäin tiiviin yhteistyön tulos.
Kun Metallican basistiksi melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten kiinnitetty Robert Trujillo lausuu edellä mainitut sanat, hänen äänessään on aivan erityistä vakuuttavuutta. Sitten hän jatkaa vähintään yhtä painokkaasti.
– Samalla koen oman paikkani Metallican riveissä sementoituneen lopullisesti. En millään muotoa tarkoita, ettenkö olisi tuntenut olevani bändin täysivaltainen jäsen jo aikoja sitten, mutta on aivan selvää, että 72 Seasonsin valmisteleminen lähensi meitä neljää entisestään. Kuulostaa kliseeltä, mutta tämä on sataprosenttisesti totta: meidän neljän ratsumiehen välinen veljeys ei tule koskaan kuolemaan, olipa Metallica olemassa tai sitten ei.
Juuri nyt Metallica (Trujillon lisäksi kitaristi-laulaja James Hetfield, rumpali Lars Ulrich ja soolokitaristi Kirk Hammett) on olemassa, vieläpä väkevämmin kuin monena muuna hetkenä yhtyeen 42-vuotisen historian aikana. Tämä ei ole itsestään selvää, vaan asiat voisivat olla aivan toisinkin.
– Syksyllä 2019 jouduimme perumaan WorldWired-kiertueen Australian ja Uuden-Seelannin pätkät Jamesin vetäydyttyä vieroitushoitoon. Siitä alkoi epätietoisuuden aika, emmekä tienneet hetkeen, mitä Metallicalle tapahtuu jatkossa. Vai tapahtuuko mitään. Puolisen vuotta myöhemmin pandemia sulki maailman, ja yhtäkkiä olimme entistäkin epätietoisempia… no, melkein kaiken suhteen.
– Se oli kuitenkin James, joka alkoi nostaa meitä vetelästä suosta. Elettiin kevättä 2020, kun hän lähetti meille uudelleen sovittamansa akustisen demon Blackened-biisistä. Emme olleet lainkaan tietoisia, että James on ryhtynyt työskentelemään musiikin parissa, joten Blackenedin uusi versio yllätti meidät aivan täysin.
Tuore näkemys Blackenedistä ilmestyi toukokuussa 2020. Jos Hetfieldin alulle panema uusi sovitus onnistui yllättämään jopa Trujillon, Ulrichin ja Hammettin, se toden totta tuli puun takaa myös faneille. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt Metallican rivien edes olevan kasassa, mutta seuraavassa hetkessä planeetan musiikkisivustot olivatkin täynnä ”Metallica julkaisi akustisen kappaleen” -uutisia.
– Mikä ehdottomasti parasta, Blackened 2020 toimi tavallaan myös 72 Seasons -albumin alkusysäyksenä, vaikka emme sitä vielä tuolloin tienneetkään, Trujillo sanoo.
Palataan näihin hetkiin ja tunnelmiin kohta, mutta kolkutellaan ensin hetken verran Pimeyden Prinssin valtakunnan portteja.
Losilaisessa kuplassa
Jos Blackened 2020 oli yksi 72 Seasonsia eteenpäin puskeneista traktoreista, samaa voi sanoa Ozzy Osbournen viimeisimmästä studioalbumista.
– Sain pari vuotta sitten mielenkiintoisen kysymyksen Ozzy Osbournen leiristä. Sieltä tiedusteltiin kiinnostustani liittyä porukkaan, joka ryhtyy työstämään Ozzyn seuraavaa studioalbumia. 72 Seasonsin tekeminen ei ollut vielä alkanut, joten lupauduin ilomielin mukaan, Trujillo kertoo.
– Levy sai myöhemmin nimen Patient Number 9, ja sen tekeminen oli todella hieno kokemus. Ympäröivä maailma oli kuvainnollisesti tulessa, mutta saimme silti valmistella tyylikästä heavy metal -albumia omassa losangelesilaisessa kuplassa. Kaikki soittajat eivät valitettavasti päässeet konkreettisesti paikan päälle, mutta mukaan lähteneiden muusikoiden lista on silti varsin vakuuttava: Tony Iommi, Zakk Wylde, Eric Clapton, Duff McKagan, Josh Homme, Chad Smith, Taylor Hawkins, Jeff Beck ja niin edelleen.
On helppo kuvitella, että korona-aikana syntyneen Patient Number 9:n tekeminen oli terapeuttista ja inspiroivaa.
– Astelimme aamulla studioon ja saatoimme soittaa tuntikausia. Joten kyllä, se oli äärimmäisen terapeuttista aikoina, joina kaikki vanhat tottumukset oli heitetty roskakoriin, Trujillo sanoo.
– Ja tietenkin myös inspiroivaa… Niin, tästä päästäänkin hiljalleen kohti 72 Seasonsin alkuhetkiä.
Trujillo vaikenee muutaman merkitsevän hetken ajaksi.
– Minähän soitin Ozzyn bändissä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja kirjoitin myös musiikkia Down to Earth -albumille [2001]. Kun sitten liityin Metallicaan alkuvuodesta 2003, minun oli tietenkin pakko jättäytyä pois Ozzyn rykmentistä. Black Sabbath on minulle yksi kaikkien aikojen rakkaimmista yhtyeistä, joten arvaapa kahdesti, miltä tuntui antaa rukkaset Ozzy Osbournelle. No, onneksi välimme eivät rikkoutuneet, vaikka lähdinkin toiseen yhtyeeseen.
– Kun Metallica-pesti alkoi, se oli totaalista menoa, enkä tietenkään ikimaailmassa ajatellut, että pääsisin vielä jonakin päivänä tekemään yhteistyötä Ozzyn kanssa. Tapanani on kuitenkin säveltää kaikenlaisia biisejä, ja olen huomannut ajattelevani aika usein, että jokin aihio sopisi loistavasti Ozzy Osbournelle. Kun sitten liityin Patient Number 9:n tekijätiimiin, hymyni oli melkoisen leveä. Pystyin esittelemään muulle porukalle saman tien näitä takavuosien Ozzy-ideoita, ja esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin intro on peräisin pöytälaatikostani – vain yhtenä esimerkkinä.
Entä se mainitsemasi Metallica-kytkös?
– Olen juuri tulossa siihen, Trujillo nauraa.
– Näihin samoihin aikoihin olimme ryhtymässä kirjoittamaan uusia biisejä Metallicalle. Olin jo valmiiksi täynnä energiaa, sillä Patient Number 9:n tekeminen oli ollut yhtä inspiraatiokylpyä. On päivänselvää, että Ozzyn levy siivitti minut hienolla tavalla Metallican uuden materiaalin äärelle!
Hieman tuoretta materiaalia
Saattaa hyvinkin olla, ettei Robert Trujillo tule koskaan saamaan tarpeeksi julkista kiitosta työskentelystään 72 Seasonsin taustalla. Vaikka hän korostaa jargonin mestarien eli ammattijääkiekkoilijoiden tapaan ”yhteistyön ja joukkueen merkitystä”, basistin kanssa keskustellessa tulee selväksi, ettei uutta Metallica-albumia olisi edes olemassa ilman hänen aloitteitaan ja ansioitaan.
– Blackened 2020:n tekeminen oli oikein kivaa. Kun kappale oli sitten saatu ihmisten kuultavaksi, mietimme tekevämme uuden akustisen version jostakin toisesta kappaleesta. Se taisi olla Lars, joka ehdotti The Day that Never Comes -biisiä, ja minä lupauduin tuoreen näkemyksen alullepanijaksi, Trujillo muistelee.
– Työstin The Day that Never Comesia aikani, ja vaikka homma oli mielenkiintoista, jostakin kuitenkin kiikasti. En yksinkertaisesti tuntenut itseäni niin innostuneeksi kuin olisin halunnut tuntea. Eräänä päivänä aloin pohtia tosissani, miksi ihmeessä me käytämme paljon aikaa vanhojen biisien uusiin sovituksiin. Että samallahan me voisimme tehdä aivan tuorettakin materiaalia.
Trujillo naurahtaa, ettei kertonut tästä ”omapäisestä päätöksestä” vähään aikaan kenellekään. Ensimmäisenä jyvälle pääsi Lars Ulrich, ja vieläpä varsin hupaisalla tavalla.
– Lähetin Larsille musiikkitiedoston ja hän vastasi melkein saman tien. Lars kummasteli, että mistähän ihmeestä tässä on oikein kysymys. Että eikö minun pitänyt valmistella uusi versio The Day that Never Comesista. Sitten hän lisäsi, ettei tajua tätä ”uutta sovitusta” ollenkaan. Vastasin välittömästi, ettei hänen tarvitsekaan, sillä kyseisellä jutulla ei ole mitään tekemistä The Day that Never Comesin kanssa. Sen jälkeen Lars meni yhä enemmän ymmälleen, basisti hymyilee.
– Vasta sitten paljastin Larsille kupletin juonen. Siis sen, että olin lähettänyt hänelle täysin uusia ideoita enkä suinkaan mitään vanhojen juttujen uusia sovituksia. Samalla paljastin Larsille pohtineeni, että mehän voisimme kirjoittaa hieman tuoretta materiaalia. Ehkä sellainen voisi johtaa hyviin asioihin?
Kuinka kävikään? No, Trujillon salajuoni onnistui täydellisesti ja asiat alkoivat edetä. Lars asettui saman tien tuoreen materiaalin puolestapuhujaksi, eikä mennyt aikaakaan, kun myös James ja Kirk hyppäsivät vankkureiden kyytiin.
– Tuolloin elettiin vielä koronan puristuksessa ja työskentelimme aluksi tahoillamme, omissa kotistudioissamme. Aika pian tuli selväksi, ettei uusista ideoista tule olemaan puutetta tälläkään kerralla, basisti naurahtaa.
– Itse asiassa, jos jokin juttu on tämän orkesterin suhteen varmaa, niin tämä: vaikka Metallica jatkaisi vielä sata vuotta, kappaleaihiot eivät loppuisi kesken. Monien kollegojen sävelkynät tuntuvat kuivuvan vuosien mittaan, mutta kohdallamme tilanne on päinvastainen. Ideoita pulppuaa esiin, ja sitten niitä pulppuaa vähän lisää.
Parasta ikinä
Kun pandemian pahin ote alkoi sitten hellittää, Metallican miehistö kokoontui San Franciscon lähistöllä sijaitsevan päämajansa uumeniin. Paikalle saapui myös yhtyeen luottotuottaja Greg Fidelman ja 72 Seasonsin valmisteleminen alkoi toden teolla.
– Se, mikä oli ollut vuosien ajan itsestään selvää ja täysin jokapäiväistä, tuntui nyt uskomattoman hienolta. Siis yhdessä soittaminen. Tartuimme instrumentteihin, väänsimme vahvarit melkein täysille ja annoimme palaa, ja se oli suunnilleen parasta ikinä, Trujillo henkäisee.
– Meillä oli jo sessioiden alussa pino alustavia biisejä, mutta homma alkoi edetä hurjaa vauhtia, kun pääsimme viimein soittamaan kasvotusten. Joku heitti pöydälle idean, ja sitten aloimme katsoa aihiota yhdessä eteenpäin. Kuten jo sanoin, 72 Seasons syntyi tiiviin ja hedelmällisen yhteistyön tuloksena.
– Erittäin hienoa oli myös se, ettei meillä ollut minkäänlaisia deadlineja. Yksikään ihminen bändin sisäpiirin ulkopuolella ei tiennyt, että valmistelemme uutta materiaalia, joten meillä ei ollut mitään aikataulupaineita.
Trujillo muistelee, että 72 Seasonsin debyyttisingle, intensiivinen kolmeminuuttinen Lux Æterna, valmistui ensimmäisenä.
– Tai no, jos ei valmistunut, niin ainakin me työstimme sitä hyvin pitkälle sessioiden varhaisessa vaiheessa. Se taas on ihan varmaa, että Lux Æterna alleviivasi meille, että Metallica on taas liekeissä!
Kun Lux Æterna viime vuoden loppupuolella ilmestyi, se vei ajatukset Metallican Kill ’em All -debyytin avanneen Hit the Lightsin äärelle. Ja kuinka ollakaan, Metallican klassinen ensilevytys viettää heinäkuussa nelikymppisiään.
– Monet ovat vetäneet yhtäläisyysmerkkejä kappaleiden välille, mutta Lux Æterna ei ole mikään tietoinen kumarrus yhtyeen alkuajoille. Enemmänkin kappale kertoo siitä, että vaikka Metallica on muuttunut vuosikymmenien mittaan paljon, tietyt peruspilarit ovat edelleen tallella.
Jos mietit asiaa omalta kohdaltasi, pystytkö nostamaan 72 Seasonsilta esiin jonkinlaisia avainbiisejä?
– Vaihtoehtoja on useampia, mutta kyllähän esimerkiksi Screaming Suicide on minulle tärkeä kappale. Se on varsin monipuolinen biisi, ja tässä mielessä se on kuin 72 Seasons pienoiskoossa. Uusi albumimme kestää taas kerran melkein kahdeksankymmentä minuuttia ja on kokonaisuutena erittäin vaihteleva, dynaaminen ja paikoin myös yllättävä teos.
Tuntuu selvältä, että 72 Seasons ja edellinen Metallica-levytys Hardwired… to Self-Destruct ovat jonkinlaisia sukulaissieluja. Levyt ovat suunnilleen samanmittaisia järkälemäisiä kokonaisuuksia, ja tuotantopuolellakin liikutaan samoissa sfääreissä.
– Olen ehdottomasti samoilla linjoilla: ne ovat toisiaan enemmän tai vähemmän muistuttavia kokonaisuuksia, Trujillo vahvistaa.
– Pidän Hardwiredista edelleen erittäin paljon, mutta ainakin tällä hetkellä 72 Seasons tuntuu vieläkin rakkaammalta. Se johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin 72 Seasonsin biisimateriaalissa on vahvuutta alusta loppuun. Toiseksi en tule koskaan unohtamaan albumin tekoprosessia – en edes sen yksityiskohtia. Kun omat ajatukseni vaihtuivat ”teemmeköhän me enää koskaan levyä” -synkistelyistä ”maailma näyttää sittenkin aukeavan ja uusi albumikin on jo hyvällä mallilla” -hienouksiin, niin kuinka voisinkaan unohtaa.
Kylmiä väreitä
Hypätäänpä tien päälle. Metallican massiivinen M72-maailmankiertue kestää (näillä näkymin) ensi vuoden syyskuun loppuun asti. Rundin konsepti on varsin erikoinen: kun Metallica saapuu johonkin tiettyyn kaupunkiin, yhtye esiintyy siellä kaksi kertaa ja luvassa on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa settiä No Repeat Weekend -teeman alaisuudessa. Toisin sanoen Enter Sandman kuullaan Helsingissä kesällä 2024 vain kerran.
– Eräs amerikkalaispromoottori ehdotti meille tällaista tuplakeikkaa jokunen vuosi sitten, ja syksyllä 2021 soitimmekin kaksi erilaista settiä Rockville-tapahtumassa Yhdysvalloissa, Trujillo kertoo.
– Kun paiskaamme samassa kylässä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa konserttia, eli soitamme yhteensä nelisen tuntia, pystymme nostamaan settiin myös harvinaisempia kappaleita. Se lisää esiintymisten mielenkiintoa niin meidän kuin yleisönkin kannalta. Itse olen M72-rundista todella innoissani.
Palataanpa hetkeksi kesään 2013, kun soititte erikoiskonsertin Orion Music + More -festivaalilla Dehaan-salanimellä.
– Joo, vedimme Kill ’em Allin alusta loppuun levyn kolmekymppisten kunniaksi. Keikkaa ei mainostettu Metallican nimellä ja koko juttu pysyikin jonkinasteisena salaisuutena sen alkamiseen asti, vaikka toki postasimmekin sosiaaliseen mediaan kryptisiä ”Don’t miss Dehaan!” -viestejä, Trujillo muistelee.
– Se konsertti oli minulle valtavan kova juttu. Nythän on niin, että Kill ’em Allilta löytyy edesmenneen Cliff Burtonin säveltämä kappale (Anesthesia) – Pulling Teeth, jonka kuuleminen räjäytti aikoinaan tajuntani. Biisi laajensi ajatteluani aivan uuteen suuntaan, kun tajusin ilokseni, että ärhäkän heavy metal -bändin basisti kykenee kirjoittamaan tuollaisen omalaatuisen biisin. Olen pitänyt tätä ajatusta omankin urani ohjenuorana.
Trujillo pitää taas pienen tauon.
– Orion-tapahtumassa soitin (Anesthesia) – Pulling Teethin elävän yleisön edessä, enkä unohda niitä hetkiä koskaan. Ja arvaapa kahdesti, kuka seurasi tapahtumia lavan sivusta? Cliff Burtonin isä Ray. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelenkin asiaa!
Julkaistu Infernossa 5/2023.