Trevor Peres vilkaisee olkansa yli. Hän ihmettelee, missä perheensä kissa lymyää.
Kyllä, keskustelemme Obituary-kitaristin kanssa kissoista.
Rumpali Donald Tardyn ja vaimonsa vapaaehtoistyö kulkukissojen hyväksi oli otsikoissa jo vuosikymmen sitten. Miksipä siis emme käsittelisi myös toisten Obituary-herrojen suhdetta eläinkunnan edustajiin.
Myös Peresin kissa on alkujaan kulkuri.
– Onkohan siitä neljä vuotta, kun kaveri ilmestyi pihaamme. Aloimme ruokkia sitä, ja eräänä päivänä se ryntäsi sisään ja adoptoi meidät. Meillä on myös iso fisu akvaariossa. Eläimet ovat cool.
Samaa luonnehdintaa voi käyttää myös Obituarysta, joka sai nimensä 1988 toimittuaan nelisen vuotta nimillä Executioner ja Xecutioner. Siinä missä ikäpolvensa death metal -pioneerit Death ja Morbid Angel tunnetaan progressiivisuudestaan, Floridan iso O on pitäytynyt suorasukaisessa kuolojyystössä.
Diskografiaan mahtuu poikkeamia, kuten ysärimodernin värittämä World Demise (1994). Silti Obituaryn vankkana kivijalkana on aina ollut Hellhammerista ja Celtic Frostista ammentava vyörytys. Avainsanana on groove.
Peres on groovaillut Obituaryn riveissä Donald Tardyn ja tämän solistiveljen Johnin kanssa bändin alusta vuoden 1997 hajoamiseen ja jälleen paluuvuodesta 2003 tähän päivään. Bassoa on vuodesta 2010 alkaen jyystänyt Deathissä, Massacressa ja Six Feet Underissa pätevöitynyt Terry Butler. Liidikitaravastuu on ollut vuosikymmenen verran Kenny Andrewsilla.
Viisikon käsistä vapautuu pian yhdestoista Obituary-albumi Dying of Everything, joka pursuaa sitä mitä odottaa saattaa: simppelin rytmikästä ja kompaktia, nopeimmat mäiskeet ohittavaa death metalia. Tunnistettavassa kuosissa on myös John Tardyn repivä ääni, tuo oma raivokas saarekkeensa kaukana keskiverrosta kuolokurnutuksesta.
”The right mindset, the wrong time”, Tardy riekkuu The Wrong Time -singlen kertosäkeessä. Sanat kuvaavat osuvasti levyn koettelemuksia.
– Jep, Dying of Everything oli julkaisukunnossa jo vuosi sitten, mutta lykkäsimme sen julkaisua koronapandemian vuoksi. Emme halunneet levyä ulos ennen kuin keikkailu olisi taas mahdollista.
Obituary ei ole koskaan ollut erityisen poliittinen bändi. Levyn nimi ja joidenkin sanoitusten säkeet kuitenkin peilautuvat pandemian ja aggressiivisen geopolitiikan runtelemaan aikaamme.
– Joskaan eivät ymmärtääkseni kovin tietoisesti. Tietenkin maailma ympärillämme vaikuttaa tekemisiimme. Pandemia-aika täällä Yhdysvalloissa on ollut kahjoa, eikä vain terveydellisiltä vaan myös sosiaalisilta vaikutuksiltaan. Näkemysten ja ideologioiden törmäykset ovat ajaneet jengiä järjiltään.
– Perheeni on onneksi selvinnyt koko tämän ajan sairastumatta. Lapseni ovat altistuneet koulussa useamman kerran, minäkin muutamaan otteeseen. En tiedä, miten olemme onnistuneet välttämään viruksen. Kenties onnemme liittyy jotenkin veriryhmiin tai immuunijärjestelmiin.
Tapporiffejä, huomaamatta
Pandemia-aika on kuitenkin päässyt hämärtämään Peresin muistia. Se käy selväksi, kun keskustelemme stream-keikoista, joilla Obituary soitti ensimmäiset kolme levyään Slowly We Rotin (1989), Cause of Deathin (1990) ja The End Completen (1992).
– Soitimmeko me kaikki kolme? Tietenkin vedimme Slowlyn ja Causen, mutta että myös The End Completen? Kai me vedimme, jos niin sanot. En jaksa muistaa, Peres tokaisee ja räjähtää tunnusomaiseen nauruunsa.
Streamejä kertyi kitaristin mukaan sen verran monta, että muistikuvat siitä, mitä kulloisellakin etäkeikalla soitettiin, ovat sumuiset.
– Ne olivat outoja kokemuksia, muistuttivat enemmän musiikkivideon kuvauksia kuin keikkatilannetta. Kun vuorovaikutus yleisön kanssa puuttui, tuntui kuin vain näyttelisimme. Ovathan keikat yleisön edessäkin pohjimmiltaan teatteria, mutta silloin yleisön tunnelma ruokkii sinua ja kaikki tuntuu luontevammalta. Stream-keikoilla jouduimme kuvittelemaan vuorovaikutuksen.
Täysin tyhjiössä Obituary ei klassikkolevyjään esittänyt. Yleisöllä oli mahdollisuus kommentointiin streamien aikana.
– Osan keikoista vedimme puitteissa, jotka näyttivät keikkatilanteelta niin pitkälti kuin mahdollista. Meille kerrottiin biisien välissä, mitä terveisiä kukakin fani mistäkin päin maailmaa lähettää. Kun soitimme streamejä kotistudiostamme käsin, kommunikoimme yleisön kanssa puhelimillamme.
– Joku tietysti kirjoitti, että heittäkää puhelimet helvettiin ja soittakaa. Vastasin, että hei hölmöt, minähän chattaan teidän kanssanne! En minä tekstaile tyttöystäväni kanssa kesken keikan, Peres hekottaa. – Tavallaanhan tällaiset tilanteet ovat suorinta yleisökontaktia, todellista yksilötason yhteyttä.
Obituary kiersi marras-joulukuussa Yhdysvalloissa Amon Amarthin, Carcassin ja Cattle Decapitationin kanssa. Myös tulevan Obituary-materiaalin kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että yhtye pääsee jälleen tien päälle.
Kuvioon liittyy sekin, että soundcheckit ovat bänditreenien ohella potentiaalisia spontaaneja hetkiä uusien Obituary-riffien putkahtamiselle.
– Riffejä syntyy toisinaan kotioloissakin, mutta nykyään minulla on vähemmän aikaa säveltää kotona. Monesti soundcheckissä vain soittelen jotain, kun yhtäkkiä käsistäni irtoaa jokin uusi rytmitys.
Aina Peres ei edes huomaa itse, mitä tuli keksineeksi.
– Yleensä se on Terry, joka vilkaisee minuun ja kysyy, mikä tuo oli. Vastaan, ettei aavistustakaan. Hän tokaisee ”killer!” ja minä nappaan puhelimeni esiin.
Älypuhelin on iso apu uusien riffiraakileiden tallentamisessa. Peres kuitenkin kiroaa sen tyhmentävää vaikutusta.
– Aikoinaan minun piti vain muistaa uudet riffini! Ei ollut vaihtoehtoa. Älypuhelinten avulla saan riffit äkkiä talteen, mutta niiden ansiosta muistimme on heikentynyt. Mietipä vaikka puhelinnumeroita! Teininä muistin vaikka kuinka paljon numeroita, nykyään hädin tuskin omani.
Stephen King on kertonut, ettei käytä muistivihkoja, koska uskoo, että aidosti arvokkaat ideat säilyvät muistissa ilmankin.
– Erittäin viisas valinta.
Vahinko toistuu
Dying of Everything on kahta Andrewsin kappaletta lukuun ottamatta Peresin säveltämä. Materiaali on ammennettu Peresin valtaisasta tallennearkistosta, johon hän sukeltaa aina, kun uusi Obituary-levy tulee ajankohtaiseksi.
– Nappaan arkistosta yhteensopivia riffejä, teen niille uuden tiedoston ja koostan uuden biisin selkärangan. Osa riffeistä jää odottamaan vuoroaan, osaa ei kuulla koskaan.
Peres uskoo oppivansa biisintekijänä jatkuvasti uutta. Hän myös ajattelee Obituaryn yhä hiovan tunnusomaista grooveaan – muttei tietoisesti.
– Meillä on kaavamme, jotka syntyvät luontaisesti, vaikka emme pyri niihin. Olemme toistaneet tätä vahinkoa iät ja ajat. Tietenkin lopputulokseen vaikuttaa myös se, onko nuori sälli vai yli viisikymppinen kuten me. Dying of Everything kuulostaa kypsemmältä kuin Slowly We Rot, tuotannollisesti ja muutenkin. Olemme silti yhä raskas ja intensiivinen bändi, pidämme homman raakana. Soitan samoilla säädöillä kuin aina, mutta kitarasoundini on raskaampi kuin 1989, kiitos kaiken matkan varrella opitun ja musiikkiteknologian.
– Pyrimme myös soittamaan niin hyvin kuin on inhimillisesti mahdollista. Teen parhaani, mutta en treenaa tosiaankaan joka päivä, toisin kuin eräät. Jos treenaisinkin, niin jossain vaiheessa tällä 53-vuotiaalla tulisi seinä vastaan, Peres nauraa.
Obituaryn groove syntyy kitaristin mukaan ennen kaikkea muusikoiden välisestä kemiasta.
– Yhteispelimme Donaldin kanssa on todella luontevaa. Joskus heitän hänelle idean kitararytmiin sopivasta rumpukompista. Joskus hän taas ehdottaa jotain, mitä itsekin ajattelin ennen kuin ehdin edes avata suuni. Usein hienot jutut syntyvät sanaakaan sanomatta.
Toisinaan käy niinkin, että Tardy tarjoaa jotain aivan muuta kuin Peres on uusiin luomuksiinsa hahmotellut.
– Joskus väsään kotioloissa Drumkit from Hell -ohjelmalla demoihin alkeelliset rumpukompit. Yhteen uuden levyn biiseistä halusin nopsan, hieman Hellhammer-tyyppisen kompin. Mutta Donald käänsikin sen puolet hitaammaksi. Muistan Johnin varoitelleen, että olethan avoimin mielin. Bändi aavisti, että saattaisin älähtää ratkaisusta. Mutta ensihämmennyksen jälkeen pidin siitä. Sehän groovaa hienosti.
Peresiltä on turha kysyä, mistä kappaleesta on kyse.
– Rehellisesti sanottuna minulla ei ole siitä pienintäkään muistikuvaa. Muistan vain biisin rytmikuvion. En ole kuunnellut levyä kertaakaan sen jälkeen, kun saimme sen valmiiksi. Tai okei, pari kertaa toki, mutta en halua, että se vanhenee korvissani ennen kuin se on edes julkaistu!
Rytmi repii liikkeelle
Kuten monet sukupolvensa muusikot, myös Trevor Peres suhtautui Pro Toolsin kaltaisiin digitaalisiin musiikkisoftiin ensin skeptisesti. Obituary ei edelleenkään operoi digivetoisesti, mutta Pro Tools on osoittanut ansionsa, kun biisien rakenteita on leikattu ja liimattu lopullisiin muotoihinsa.
Muotoilua on tapahtunut muun muassa solisti John Tardyn toivomuksesta.
– Yleensä kasaamme biisin rungon yhdessä Donaldin kanssa ja lähetämme sen Johnille. Tuossa biisi, työmme on tehty. Mutta kun hän esittelee meille lauluideansa, pääsemme tutustumaan biisiin uudelleen. John saattaa esimerkiksi ehdottaa jotain kohtaa puolet pidemmäksi, että hänen ideoilleen olisi tilaa, Peres kuvailee.
Rakenteiden muokkaaminen solistin pyynnöstä ei ole yleisimpiä toimintatapoja metallimusiikissa.
– Joskus John saattaa myös ehdottaa, että tämä kohtahan voisi olla puolet lyhyempi. Hauskaahan tuollainen on. Pääsemme muokkaamaan biisejä toisenlaisiksi kuin alun perin ne ajattelimme. Leivomme juttumme yhdessä. Nämä leipämme.
Peresin virnistäen sutkauttama leipävertaus voi kuulostaa pöljältä. Mutta se on osuva. Kuten on myös monesti Obituaryyn yhdistetty ”meat and potatoes” -luonnehdinta. Perusasioistahan heidän kuolometallissaan on mitä perinpohjaisimmin kyse.
Kankeammissa käsissä luolamiesriffittely ei kuulostaisi kummoiselta. Mutta Obituaryn runsaassa kolmessa vuosikymmenessä hioutunut yhteensoitto saa koomisen yksinkertaisetkin riffit svengaamaan. Sellainen on vaikkapa My Will to Liven perinteistäkin perinteisempi pääriffi.
– Tuollaiset rytmit jäävät päähäsi kertakuulemalta. Et unohda niitä ikinä. Vaikka valitin, että älypuhelimet tuhoavat muistimme, niin kyllä jotkin riffeistäni porautuvat omaan tajuntaani niin, että yritän välillä tietoisesti hankkiutua niistä eroon. Mutta ei auta! Päivä toisensa jälkeen huomaan hyräileväni niitä samoja rytmejä, välillä melkein hulluuden partaalla. Toki täytyy vain olla tyytyväinen, että tarttuvaa kamaa syntyy.
Siinä missä moni kitaristi puhuisi yksinomaan riffeistä, Peres painottaa toistuvasti ”rytmiä” luonnehtiessaan kitarointiaan. Rytmikkyys onkin elimellinen osa Obituaryn vyöryä.
– Rytmi otetaan ehkä itsestäänselvyytenä ja siksi sen merkitys jää taka-alalle. Joten muistin virkistykseksi: metallissa kitarariffin rytmiikka on koko biisin perusta. Ei tämä homma mene niin, että ensin tehdään rumpukompit ja sitten aletaan väsätä riffejä siihen päälle. Ehei, kitarariffin rytmi on aina biisiä kuljettava tekijä, selkäranka joka saa yleisön liikkumaan – ja sekoamaan.
Sodan akustiikka
Thrash metal on osa Obituaryn dna:ta, mutta poikavuosina omaksutut thrash-vaikutteet eivät ole koskaan nousseet pintaan yhtä ronskisti kuin uudella levyllä.
Dying of Everythingin avaavan Barely Aliven väliosariffi on nimittäin niin Slayeriä kuin olla voi.
– Todellakin on! Heti riffin keksittyäni huomasin, että tämähän kuulostaa Slayeriltä. Mutta aivan sama! Sehän toimii, mäjähtää päin näköä, Peres intoilee ja hyräilee riffiä.
– Tuollaista sormitusta ei riffeissämme ole aiemmin tainnut olla. Kaivauduimme syvälle Slayer-kaninkoloon napataksemme sen jäniksenpeijoonin, kitaristi velmuilee imitoiden Looney tunes -hahmo Putte Possua.
Peres ei lähde vannomaan, mistä väliosariffi kumpusi, mutta pitää täysin mahdollisena että yhteiskiertueella Slayerin kanssa oli vaikutuksensa. Obituary osallistui Slayerin jäähyväiskiertueen ensimmäiseen vuoteen 2018.
– Se oli äärimmäisen siistiä. Kelpasi retostella, että hei, emme ehkä ole koskaan kiertäneet Slayerin kanssa, mutta nyt olemme mukana heidän viimeisellä kiertueellaan.
Myöskään doom metal ei ole koskaan paistanut Obituaryn tekemisistä läpi yhtä selkeästi kuin vaikkapa kollegansa Autopsyn varhaisten levyjen jumalaisesta Black Sabbath- ja Trouble-palvonnasta. Celtic Frostin verkkaisemmista hetkistä kumpuaville hidasteluille on sen sijaan löytynyt sijansa. Ja niin löytyy myös Dying of Everythingiltä.
By the Dawn ja levyn päättävä Be Warned raskastelevat kiireettä. Etenkin jälkimmäinen on hidas vintage-murskaaja.
– Yritämme aina mahduttaa levylle vähintään yhden hitaudessaan liejuisenraskaan riffin. Täytyy kai itsekin kuunnella levy pitkästä aikaa, että muistaisin miten murskaava Be Warned olikaan.
Ytimekkäästi otsikoidun War-biisin väliosan Peres muistaa muitta mutkitta. Ihmekös tuo, onhan se levyn ainoa akustisella kitaralla soitettu osio – ja ainoa akustinen hetki Obituaryn diskografiassa.
– Taitaa tosiaan olla. Onhan Cause of Deathin alussa akustishenkistä näppäilyä, mutta sitä ei soitettu akustisella kitaralla. Sain jostain idean, että voisimme kokeilla Wariin akustista. Ken tokaisi, että mikäs siinä, ja purkitti akkaripätkän. Miksipä emme iän kertyessä kokeilisi erilaisiakin juttuja, jos ne vain toimivat.
Paljaassa akustisessa kitarassa on oma brutaaliutensa. Voi jopa sanoa, että se on yksi Dying of Everythingin rujoimmista elementeistä.
– Olen samaa mieltä! Onhan se melko hevi juttu, omintakeisella tavallaan.
Sanat kiertoon
Kolme vuosikymmentä sitten Trevor Peres innostui industrialista ja ehdotti rumpukoneiden hyödyntämistä Obituaryn tekeillä olleella kolmannella albumilla The End Completellä. Ehdotus ei innostanut muita.
Peres vei industrial-ideansa Napalm Death -kitaristi Mitch Harrisin kanssa perustetulle Meathook Seed -projektille. Bändin ensilevyllä Embeddedillä soitti myös Donald Tardy.
Meathook Seedin synty ei ollut ainoa tyylisuuntien törmäys vuonna 1992. Obituary teki samana vuonna yhteiskiertueen New York -hardcoren pioneerin Agnostic Frontin kanssa. Death metal -yhtyeen suorasukaisen punkmainen myllytys puhutteli hardcore-väkeä.
– Melkein joka ilta juttusilleni tuli kaljuja hardcore-hemmoja julistamaan, kuinka he vihaavat metallia mutta rakastavat Obituarya. Ehkä heitä puhutteli mutkaton, maanläheinen asenteemme. Ja onhan meillä nopsia punk-komppeja, kuten myös hardcoremaisia breakdowneja.
Back from the Deadin (1997) avausbiisin Threatening Skiesin kaltaisissa rivakammissa Obituary-biiseissä hardcore on läsnä vahvasti.
– Kuuntelin junnuna D.R.I:tä, Minor Thretiä ja Cro-Magsia. Kyllähän tuollaistenkin bändien vaikutus Obituaryssa kuuluu, vaikka paljon tietoisemmin otimme vaikutteemme metallista.
Mutkaton letkeys on tullut yhtyeen ikääntyessä yhä näkyvämmäksi. Uudemmat musiikkivideot Violence ja Ten Thousand Ways to Die, joissa animaatioversiot Obituary-herroista pakenevat zombeja, avaavat yhtyeen humoristista puolta enemmän kuin varhaisvideot The End Complete ja Don’t Care.
Uusi The Wrong Time on klassinen soittovideo. Peres paljastaa yhtyeen pohtineen jatkoa animaatiovideoille.
– Jos saisin valita, tekisimme pelkästään animaatiovideoita. Ne ovat mahtavia. Ei minulla ole hinkua päästä itse kameran eteen.
Toki jo se, että Obituaryn ensimmäisillä levyillä John Tardyn tulkinta on paikoin pelkkää raivokasta ääntelyä ilman lyriikkaa, osoittaa ettei yhtye koskaan ole ollut turhan totinen.
– Emmehän me muut edes tienneet tarkalleen, mitä John teki. Tokkopa hän tiesi itsekään. Meistä ei ole runoilijoiksi, Peres toteaa ja räjähtää nauruun, taas kerran.
Ehkei. Mutta Tardyn tekstiroiskeissa on yllättävää tulkinnanvaraisuutta, joka tuo uuteen levyyn poliittisemman sävyn kuin yhtye ajattelikaan.
– Me muut emme puutu Johnin tekemisiin, korkeintaan ehdotamme joskus biisin nimeä tai yksittäistä säettä. Välillä täytyy valvoa, ettei hän anna uudelle biisille nimeä, jonka olemme jo käyttäneet. Kerran kävi lähellä. Huikkasin, että odotas, tuo kuulostaa liian tutulta.
– Uusia biisejä nimetessä on hyvä käydä läpi kaikkien vanhojen otsikot. Samoja sanoja saa käyttää, kunhan lykkää väliin vähän uusiakin. Ehkä pitäisi lahjoittaa Johnille sanakirja.
Ehkä. Toisaalta Obituary on toiston taidetta: By the Dawn tuo oitis mieleen Back from the Deadin kappaleen By the Light. Dying of Everything taas kuulostaa tietoiselta jatkumolta Cause of Death -klassikko Dyingille.
Sattumaa tai ei, sopii Obituarylle.
Julkaistu Infernossa 11/2022.