Olli Nurminen löysi jokunen vuosi sitten kellarista kasetin, jonka kuunteleminen todella kannatti. Nauha sisälsi odottamattoman arkeologisen löydöksen: julkaisemattoman Xysma-biisin.
Kappale oli nimeltään Cold. Treeniäänitys oli ajalta ennen Xysman kolmatta levyä Deluxea (1994).
Ja mitä teki muinaislöydöstä innostunut Nurminen? Lainasi kasetin – mutta kenelle?
– Kassu on sillä tiellä edelleen. Sweatmasterin Matti tosin muisteli viime kesänä, että hänellä taitaa olla se tallessa jossain. Toivoa siis on, että pääsen kuuntelemaan vielä uudelleen, millainen biisi onkaan, Xysman kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä toteaa.
Vaan kun biisi on kyllin hyvä, se ei unhoitu tyystin. Nurminen ei tarvinnut kasettia siirtääkseen yhden Coldin elementeistä uuteen Xysma-biisiin, viimeiseksi riffiksi Encounter at Dawniin, joka päättää uuden No Place Like Alone -levyn.
Se on ensimmäinen albumi, jonka Naantalissa vuonna 1988 perustettu Xysma on julkaissut neljännesvuosisataan.
No Place Like Alone tuo yhteen neljä viidesosaa kokoonpanosta, joka soitti jatkuvassa muutostilassa olleen, grindcoren ja death metalin kautta rokkaamaan käyneen Xysman levyillä First & Magicalista (1993) Girl on the Beachiin (1998). Enempää se ei voisikaan tuoda, kitaristi Toni Stranius kun menehtyi 2006.
Olli Nurminen ja rumpali Teppo Pulli uskovat, että lopulta levy olisi nähnyt päivänvalon vasta nyt, vaikka maailmanlaajuista pandemiaa ei olisi tapahtunutkaan. Aikeita aiempaan julkaisuun oli, mutta vinyylipainojen jonot ovat mitä ovat.
– Ehkä olisi liioittelua puhua kirouksesta, mutta joku paha sormi meitä varjosti. Levyä viivästyttivät kaikennäköiset odottamattomat sattumukset, Pulli kertoo.
Xysman paluu levykantaan ei sen sijaan ollut odottamaton. Eikä se käynnistynyt lainkaan kirotuissa merkeissä, pikemminkin ensitreffejä muistuttavissa tunnelmissa.
– Paikallistan päätöksen kokeilla tehdä uutta Xysma-musaa yhteen puutarhajuhlien jälkeiseen päivään. Istuimme Tepon kanssa puutarhassani Keravalla, molemmat ilman bändiä, juttelemassa siitä, miten soittaminen vaan on niin kivaa. Katsoimme toisiamme ja tuumasimme, että pitäisikö, Nurminen muistelee.
Kaksikko ei kaivanut trumpettia saati puhelinta soittaakseen paluufanfaaria laulaja Jan Muuriselle ja basisti Kalle Taivaiselle (joka myös Loiriplukarina tunnetaan). Ensiksi he kuitenkin päättivät kokeilla kahdestaan, millaista jälkeä silloisella Puotilan-treenikämpällä irtoaisi.
” Ai Xysmaan vai?”
Noin kysäisi Taivainen, kun hänelle soitettiin ensimmäisten treenien jälkeen, lähtisikö hän mukaan seuraaviin. Taivainen oli oitis valmis. Niin oli myös Muurinen.
Pyrkimys tekee bändin
”Tajuatko, että sä soitat meille nyt Xysmaa?”
Janne Lastumäki ja Veli Kauppinen olivat istuneet kiltisti ja kuunnelleet Olli Nurmisen uutta biisiaihiota kolmikon bändiviritelmälle. Biisin päätteeksi he olivat nauraneet, että Xysmaltahan tuo kuulostaa.
– Ja mä kun ajattelin vain esitteleväni uuden riffini. Jäin itselleni kiinni. Mihinkäs sitä käsialastaan pääsee.
Trio jäi lyhytikäiseksi viritelmäksi, mutta kaksi asiaa siitä tarttui mukaan. Ensimmäinen niistä oli kovasti Xysmalta kuulostanut aihio, josta muotoutui Well Seasoning, uuden levyn avaus ja ensimmäinen single, joka ei nimellään nöyristele.
– Juuri tuota biisiä me Tepon kanssa ensimmäisenä Puotilassa veivasimme, Nurminen sanoo.
Mukaan tarttui myös toinen aihiolle nauraneista. Lastumäestä, jonka kanssa Nurminen soitti tovin Samae Koskisen yhtyeessä ja jonka hän on tuntenut Helsingin musiikkipiireistä parikymmentä vuotta, tuli vuonna 2019 Xysman ensimmäinen kosketinsoittaja. Teho Majamäki vieraili 1990-luvun äänitteillä, mutta näin isosti ja kirjavasti koskettimet eivät ole aiemmin Xysman soundia värittäneet.
Yksi keskeinen ajatus Xysman paluussa levyttäväksi yhtyeeksi oli, ettei uuteen kokoonpanoon otettaisi toista kitaristia vaan kiipparisti toisen kuusikielisen kaistalle.
Keikkalavoille Xysma ehti palata jo 2010-luvun alussa, sekä Samae Koskisen että nykyään Slowenyassa soittavan Jan Tryggin kitaroinnin vahvistamana. Näillä keikoilla kyse oli vanhojen muistelusta, ei uudesta materiaalista.
Nurminen painottaa, että silloinkin oli olemassa aihioita, joissa oli vähintään häivähdys Xysmaa.
– Kävimmehän me soittamassakin silloisia uusia riffejä keikkakitaristiemme kanssa. Mutta kun soitetaan uutta riffiä, herää kysymys, miksi sitä soitetaan. Onko meillä pyrkimys viedä biisiä eteenpäin vaiko vain kokoontua ystävien kesken treenikselle juomaan kaljaa ja soittelemaan uusia juttuja siinä sivussa? Teppo voi olla isostikin eri mieltä, mutta mä näen, ettei bändiä ole olemassa, jollei sillä ole pyrkimystä johonkin suuntaan – oli se suunta vaikka taaksepäin. Voihan Beach Boys soittaa samaa vanhaa settiä vuosi toisensa jälkeen.
Pulli haluaa katsoa muusikkona aina eteenpäin.
– Mulle tärkeintä on uuden musiikin tekeminen, saan siitä suurimmat kiksit. Kun levyllinen uutta musaa on valmiina, haluan jo päästä työstämään seuraavaa satsia.
Vaikka pyrkimys vuosikymmenen takaisissa soitteloissa ei ollut kirkkain, niistä nousi hähmäinen ajatus, ettei kaikki Xysman osalta ole välttämättä vielä sanottu.
Spontaani umpikuja
”Eikös me sitten oikeasti tehdä jotain ihan uutta eikä ruveta larppaamaan Xysmaa?”
Muurinen esitti tämän kysymyksen, kun kaikki viisi kokoontuivat ensimmäistä kertaa kokeilemaan uutta materiaalia yhdessä. Kysymys oli aiheellinen: wanhojen toisintaminen muka-uusien biisien muodossa olisi Xysman irvikuva, kuin klassisen kokoonpanon coverversio itsestään.
– Eikä Janne edes olisi pystynyt larppaamaan! Koskettimet olisivat outo soitin ysäri-Xysma-larppiin, Nurminen huomauttaa.
Vaikka Lastumäki on varsin tuore Xysma-jäsen, hänellä on vankka suhde yhtyeen tuotantoon. Senhän osoittaa sekin, että hän tunnisti Well Seasoning -aihion riffit ehdaksi Xysmaksi. Deluxe ja Lotto olivat tärkeitä levyjä nuorelle Lastumäelle, joka polkupyöräili noutamaan ne tuoreeltaan levykaupasta Hyvinkäällä.
Uusimman jäsenen kädenjälki kuuluu No Place Alonella paitsi soitossa myös biisinteossa. Levyltä löytyy muutama Lastumäen riffikin.
– Se Midnight Callin pimeämpi riffi, joka tulee ennen lopun sooloilua, on täyttä Jannea. Sen tritonuksessa on suoranaista Voivod-meininkiä. Kiinnostavaa, että koko levyn metallisin riffi irtosi Jannelta, mieheltä jolla ei ole mitään metallitaustaa, ei minkäänlaista. Janne on aina ihan pihalla, kun muistelemme jotain Morbid Talesiä tai mitä tahansa 80-luvun lopun mölyä. Kun muistelu alkaa, hän avaa oluen ja katselee hiljaa ulos ikkunasta, Nurminen kertoo.
– Eihän Kallellakaan toisaalta ole historiaa mölymetallista, toisin kuin mulla, Tepolla ja Janilla. Kyllä Kalle Judas Priestin ja Black Sabbathin tuntee, mutta Napalm Death -solua hänessä ei ole. Kallen levyhyllystä ei löydy Carcassia.
Xysman oma mölymetallisin historia päättyi tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kun epäilyttävän rokkaava kakkosalbumi First & Magical näki päivänvalon. Siihen saakka, ja siitä eteenpäinkin, yhtyeen tapa tehdä biisejä oli varsin spontaani: kappaleista tuli sellaisia kuin tuli, ilman suurempia suuntaviivoja.
Tähän otteeseen kiteytyy paljon Xysman luomisvoimasta ja -vimmasta, kuten myös yhtyeen jatkuvasta muutoksesta. Nurminen ja Pulli eivät kuitenkaan näe biisintekotapaa jälkikäteen täysin ongelmattomana.
– Se polku, jolla vain katsottiin mitä tulee, kuljettiin umpikujaan 1998, Nurminen sanoo.
– Jo 1996 jälkeen, Pulli kommentoi.
Singles-ep:llä (1997) ja vanhan Xysman viimeiseksi julkaisuksi jääneellä Girl on the Beachillä (1998) keveämmät indierocksävyt ottivat keskeisen roolin. Molemmilla on todellakin ansionsa, mutta osa rouheasti rokanneeseen Lotto-levyyn (1996) ihastuneista ei kokenut seuraajia varsinaisina lottovoittoina.
Nurminen sanoo ottavansa muutoksesta täyden vastuun.
– Girl on the Beachillä reitti oli kuljettu loppuun. Siihen asti olin voinut leijailla ja luottaa, että mahtavaa settiä tulee – kunnes ei enää tullutkaan. 97–98 en pystynyt ajattelemaan kuin Burt Bacharachia ja Beach Boysia. Niiden viitoittama tie saattoi olla oikea musiikilliseen kasvuuni ja euforiaani. Mutta ei välttämättä paras mahdollinen Xysmalle.
Ei ihan uusi avaruus
Jos ja kun No Place Like Alonea peilaa Xysman aiempaa tuotantoa vasten, selkeimmäksi kumppaniksi osoittautuu jo ensikuulemalta Lotto. Nurminen kokee yhtyeen kyenneen tekemään tarvittavia korjausliikkeitä, tarkistamaan missä he olivatkaan erityisen hyviä ja milloin rokkasivat erityisen mallikkaasti.
Tarkoittaako tämä, että Xysma on ollut tekemisissään korostetun suunnitelmallinen verrattuna aikoihin eilisiin? Ei.
– Emme me mitään linjanvetoa tehneet, päätimme vain tehdä rohkeasti uutta Xysma-musaa. Olemme tulleet siinä määrin ammattimaisemmiksi, että osaamme suodattaa mitä olemme tekemässä. Mutta emme voisi mennä treeneihin ja päättää tietoisesti, että nytpäs tehdään tällaista tai tuollaista. Emme me niin hirveän hyviä muusikoita ole – paitsi Janne, Nurminen sanoo.
Vaikka jokunen kuulija tippui matkasta jo varhaisessa vaiheessa, grindcore-paahdon vaiettua, moni Xysman ystävä on kasvanut yhdessä yhtyeen kanssa. Samat ihmiset, jotka diggailivat Xysma-herrojen kanssa Morbid Angeliä, diggailivat heidän kanssaan muutamaa vuotta myöhemmin Sonic Youthia.
Siksipä Nurmista ja Pullia huvittaakin ajatus, että joku kokisi No Place Like Alonen kovinkin yllättävänä. Heidän mielestään levy on juuri siinä määrin yllättävä kuin Xysmalta osataan odottaa.
Pohditaanpa yllättävyyttä Lotto-suhteen näkökulmasta. No Place Like Alone sisältää sävyjä, joita ainakaan tämä toimittaja ei voisi kuvitellakaan Lotolle saati muillekaan aiemmista äänitteistä. Midnight Call nyökkää niin kasaripopin kuin -hevin suuntaan, kun taas Final Episoden ja etenkin Earthrisen käänteistä löytyy kraut- ja space rockia.
– Semmoisen linkittymän tässä voi tehdä vanhaan, että onhan jo Deluxelta löytyvä So Divine aika space rockia. Eli ei tämä ihan uusi juttu meille ole, vaikka ehkä vähän eri tavalla toteutettu tällä kertaa, Pulli huomauttaa.
Nurminen myöntää tehneensä siinä määrin tietoisen inspiraatiorundin sävellystyölle, että päätti kuunnella samoja levyjä, joita pyöritti ysärillä.
– Kaivoin Union Carbide Productionsin, Hawkwindin ynnä muut suosikkini kuunteluun. Tutkin, löytäisinkö jotain mikä resonoi, jotain mikä on tärkeää ja hyvää. Mutta elettyä elämää ja karttunutta kokemusta ei saa pyyhkäistyä pois. Riffi, joka olisi kuulostanut 1994 valmiilta, kuulostaakin nyt olevan vasta muotoutumassa hyväksi.
Pulli painottaa, että Nurmisen rima on usein niin korkealla, että häntä täytyy rohkaista laskemaan sitä, jos kaikki muut bändissä ovat jo tyytyväisiä työn alla olevaan riffiin.
– Kyllä Olli rimaa sitten laskeekin, mutta välillä ilmeestä näkee, että pahaa tekee. Sitten hän pähkäilee riffiä unettomina öinä ja tuo seuraaviin treeneihin toimivamman. Jos Olli ei ole tyytyväinen riffiin, luotan siihen, että hän tekee siitä vielä paremman, rumpali sanoo.
– Hänhän ei koskaan sano kovasti, mutta muistan sessioista yhden riffin, jota me muut diggasimme ihan innoissamme. Veivasimme riffiä toista tai kolmatta kertaa, kun Olli totesi, että tämmöistä paskaa ei muuten tehdä. Hyväksyimme, että okei, unohdetaan.
– Mikään ei ole hienompaa kuin maailman pölhöin riffi oikeassa paikassa, Nurminen luonnehtii. – Sen toimivuus riippuu kontekstista. Kun lähtee tekemään uutta, rima on hyvä asettaa korkealle. Kun konteksti on oikea, se on pystyttävä laskemaan tarpeeksi matalalle. Tällaisia portaattomia säätöjä teemme matkan varrella.
Jos riffi hokee, teksti ei
No Place Like Alonen vanhempaan materiaaliin kuuluva Final Episoden aloitusriffi ei ole maailman pölhöin. Se on kuitenkin kokenut yksinkertaistamisen alkupisteestään levytettyyn versioon.
– Koin, että siihen riffiin tiivistyy kaikki osaamiseni, koko tyylitajuni. Kun olimme soittaneet sitä aikamme, jouduin myöntämään itselleni, ettei vika ole bändissä vaan riffissä. Sitä täytyi pelkistää, soitimme sitä liian aksentoidusti, liian funkisti. Sellaista taiteen tekeminen on, se vaatii kill your darlings -otetta, Nurminen sanoo.
Final Episode oli levyn haastavin työsarka. Aikansa otti myös löytää riffiä parhaalla mahdollisella tavalla tukeva rumpukomppi.
– Olikos se Janne, joka sanoi, että mitäs jos ei yritetäkään hakea svengiä, vaan mennään ihan suoralla tomipuksutuksellla, Nurminen muistelee.
– Studiossa äänittäessä se olit sinä, joka sanoit, että mitäs jos vaan vedät samaa suoraa puksutusta koko ajan. Sitten biisi löysi muotonsa, Pulli sanoo.
Model 670:n muoto on levyn vaiherikkain. Kappale tunnetaan Xysman sisällä otsikolla Riffintuhlausbiisi. Sen osat eivät juuri toistu, mitä nyt lopussa palataan siihen mistä aloitettiin.
Biisin ensimmäisessä versiossa ei palattu. Paluun mahdollisti yksi levyn kohtaamista vastoinkäymisistä.
– Onnenkantamoinen se oikeastaan oli. Studioon meneminen siirtyi useammalla kuukaudella, kun mursin sormeni. Oli onni onnettomuudessa, että äänitykset viivästyivät, Pulli sanoo.
– Olin tyytymätön biisiin, joten tein äänityksiä odotellessa siitä toisen tarjoiluehdotuksen. Leikkaus seuraavana tulevaan Midnight Calliin olisi ollut vielä jyrkempi, jos Model 670 olisi pysynyt alkuperäisessä muodossaan. Riffien tuhlailuhan ei ole Xysmalle mitenkään poikkeuksellista, pikemminkin tuon tyyppinen biisintekeminen on meidän ydintämme, Nurminen kommentoi.
Levyn lyhyin ja rupuisin ralli Moose & Gutbucket sen sijaan tuhlailee antaumuksella yhtä ainoaa riffiä. Se on Taivaisen käsialaa.
– Kun olimme veivanneet riffiä aikamme, kysyin Kallelta, onko hänellä jotain muuta aihioon. Vastaus oli ytimekäs: ei oo. Totesimme, että tässähän meillä voisi olla yhden riffin biisi. Mutta kyllä se yksi riffi variaatiota vaatii. Kallella oli kertosäkeeseen pätkivä versio valmiina. Tein soinnut tukemaan riffiä sen jauhaessa eteenpäin, Nurminen kertoo.
Oluella treenien jälkeen kitaristi pohti Pullille, että jos biisissä on tasan yksi riffi, sanoitus vaatii tarinaa.
– Teksti ei voi rakentua hokemasta, se ei voi olla kuin Do’n’Do, koska riffi hokee jo itsessään. Sanoin Tepolle, että nyt tarvitaan stoori. Pyysin häneltä tarinan tilaustyönä.
Kolme sointua ja totuus
Teppo Pulli on sanoittanut levyn kappaleista kahdeksan, Muurinen Midnight Callin ja Final Episoden.
Maininnan arvoista tämä on siksi, että Xysma-rumpali debytoi lyyrikkona. Ennen No Place Like Alonea hän ei ole sanoittanut biisin biisiä, ei koskaan. Valtaosa vanhoista Xysma-teksteistä on Muurisen, jokunen Taivaisen.
– Onkohan tämä herkullinen tarina kerrottavaksi? Okei, ehkä tämä voi ollakin, rumpali naurahtaa ja käy kertomaan.
– Jan ilmoitti, ettei häneltä irtoa tekstejä, ettei ole mistä kirjoittaa. Hän heitti hetkellisesti ilmoille ajatuksen, että mitäs jos alkaisimme tehdä biisejä suomeksi. Totesin, että suomi ei toimi Xysmalle. Jan vastasi, että mitä sä siinä mussutat, kun et ole koskaan tekstejä tehnytkään. Ja sehän oli taivaan tosi.
Muurisen tokaisu jäi kytemään rumpalin mieleen. Hän pohti, pitäisikö sanoittamista kokeilla.
– No, mähän kokeilin. Kirjoitin alkuvuonna 2019 Well Seasoningin ja Encounter at Dawnin. Jonkin aikaa niitä veivattuani soitin Janille, että nyt olisi pari tekstiä, tules tsekkaamaan. Jänskätti, mitä Jan mahtaa teksteistä ajatella. No, hän luki ne ja totesi, että nämähän toimii. Sitten näytin tekstit Ollille ja Kallelle ja kerroin, että Jan on nämä jo hyväksynyt. Hekin sanoivat, että nämähän ovat helvetin hyviä, anna mennä vaan.
Sanoittaminen on avannut Pullille täysin uuden kulman musiikin kokemiseen. Hän kun kuuluu heihin, jotka eivät keskity teksteihin lainkaan kuunnellessaan musiikkia.
– En ole ainakaan tietoisesti huomioinut niitä. Toki jos tekstissä on jotain ihan höpöhöpöä, en pysty kuuntelemaan biisiä. Eivätkä kuolemasta ja ruumiiden raiskaamisesta sun muusta laulamiset ole ihan mun juttuni. Nykyään kuuntelen ihan eri korvalla jopa niitä vanhoja suosikkeja, joiden teksteihin en ole koskaan perehtynyt.
Mistä uuden sanoittajan tekstit sitten ammentavat? Pulli myöntää, että mahdollisuuksia rajasi se, ettei hän halunnut koskea tiettyihin aiheisiin.
– Jossain vaiheessa huomasin kirjoittavani ihmissuhteista, mutta se tyssäsi, en vain tuntenut aihetta omakseni. Aikani mietittyäni totesin, että löytyyhän meiltä myös biisi nimeltä Viewmaster. Mistä se nyt sitten kertoo? Tajusin, että voin keskittyä itsekin tuollaisiin kulmiin.
Nurminen kehuu rumpalin teksteihin kätkeytyviä tasoja:
– Well Seasoning kertoo kokkaamisesta – vai kertooko? Puhutaanko tässä siitä, miltä pintatasolla vaikuttaa? Päällepäin näkyy arkinen pinta, mutta biiseihin kätkeytyy isoja asioita.
Pulli lähestyi tekstejään tarinankerronnallisesta kulmasta.
– Ehkä lähestymistapaani voi kuvailla kantrihenkiseksi. Tai jopa bluesmaiseksi, vaikka ei ihan niin pelkistetyksi. Kantrista löysin tietyn langan, jota lähdin seuraamaan.
– Kolme sointua ja totuus, Nurminen kiteyttää.
”Nyt olisi korinaa nauhalla”
Totuus kätkeytyy myös tilaustyönä tekstitetyn Moose & Gutbucketin taa. Tarina kertoo kaverusten mökkijuhannuksesta. Nuo kaverukset ovat henkilöitä Pullin lapsuudesta, Hirvi ja Suoliämpäri kutsumanimiltään.
– En avaa stooria sen tarkemmin, mutta se perustuu tositapahtumiin. Tiesin, että haluan tehdä sen pohjalta biisin jo kauan ennen kuin olin kirjoittanut ainuttakaan sanoitusta. Ei ollut ihan helppoa tiivistää tapahtumarikasta tarinaa levyn lyhyimpään biisiin, Pulli kertoo.
– Tuohan on juuri sitä kantria: on tarina, joka vaatii asun itselleen, Nurminen tähdentää.
Vaikka Xysma ei ole tarinoinut mätänevistä torsoista sitten alkuhämäränsä, on huvittavaa, että gut-sana löytyy juuri biisistä, jossa Muurinen murahtaa rouheammin kuin kertaakaan sitten Deluxen.
– Nyt kun sanoit, niin totta! Enpäs tullut ajatelleeksi, Nurminen sanoo.
Pulli oli todennut jo biisintekoprosessia käynnistellessä, että mitään örinää tuleva levy ei sitten kaipaa. Mutta kun Muurinen ja Taivainen äänittivät Moose & Gutbucketin lauluja kahdestaan, basisti esitti toiveen rouheammasta tulkinnasta.
– Kohta tulikin viesti, että nyt olisi korinaa nauhalla. Ensin ajattelin, että ei saatana. Mutta biisin kuultuani totesin, että se on ihan ookoo, sopii tekstiin ja tunnelmaan, Pulli armahtaa.
– Siinä on hyvä, käskevä sävy, Nurminen komppaa.
Xysman levynkansista ei ole löytynyt sanoituksia yli kolmeenkymmeneen vuoteen, mikä kohottaa biisinnimien merkitystä entisestään. Ja kyllähän No Place Like Alonen otsikoissakin on xysmamaista leikkisyyttä.
– Nimen täytyy kuljettaa biisin tunnelmaa yhdessä musiikin kanssa. Mietipä vaikka Black Sabbathin Rat Salad -instrumentaalia! Siinä onkin yksi parhaista instrumentaaleista ikinä, Nurminen intoilee.
Kun levyltä löytyy Midnight Call, Final Episode, Earthrise ja Encounter at Dawn, nimilista näyttäytyy poikkeuksellisen hämyisenä, suorastaan scifistisesti sävyttyneenä. Encounter at Dawn tosin tuo yhtä lailla mieleen kohtaamiset aamukuudelta Aurajoen varrella.
Toisaalta, voisihan nimistä minkä tahansa istuttaa myös metallibiisille.
Tässäkin raskaaseen musiikkiin keskittyvään lehteen tehdyssä jutussa keskustelu kääntyy heviksi tämän tästä, vaikka Pulli ja Nurminen naureskelevat, että mistä tahansa ympäriltä löytyisi oitis joku, jolla olisi ajankohtaisempaa sanottavaa metallista.
– On todella mielenkiintoista, että bändi, joka ei ole ollut metallin kanssa missään tekemisissä kolmeenkymmeneen vuoteen, antaa yhä paljon haastatteluita metallimedioihin. Juuri äsken mua haastateltiin perulaiseen metallilehteen ja sen jälkeen ranskalaiseen alternative-lehteen, jonka toimittaja kyseli, että mitenkäs te olette päätyneet soittamaan ensi kesän Tuskaan. Vastasin, että melkein kaikki kesän keikkamme ovat metallifestareilla ja että soitamme ne keikat mielellämme, Pulli kertoo.
– Kaikki keikat soitetaan! Onhan se hauskaa, että metallitapahtumat ovat yhä meistä kiinnostuneita. Tuskin Ari Klem esiintyisi Tuskassa, vaikka olisi joskus tehnytkin metallidemon, Nurminen virnistää.
Muutkin Xysma-vaiheet saavat ansaitsemansa huomion. Xysmaa halki uran seurannut ranskalaistoimittaja yllätti Pullin: hänelle yhtyeen ehdottomasti kirkkain kiteymä on Girl on the Beach.
Julkaistu kainalojutuilla laajennettuna Infernossa 3/2023.