Tukholman Therion erkani kuolohommista omille teilleen reilut 20 vuotta sitten. Palaamme tuonnempana muistelemaan menneitä. Helmikuussa isoista tuotannoistaan tunnettu yhtye julkaisee tähän saakka suuritöisimmän albuminsa, niin kuulijan kuin tekijänsäkin näkökulmasta. Kolme tuntia rockoopperaa oli viedä säveltäjältään mehut. Johnsson ei silti koe, että olisi saapunut taiteelliselle päätepysäkille.
– En analysoi tekemisiäni niin paljon. Keskityn kirjoittamaan musiikkia, maestro naurahtaa. – Yhtäältä haluan olla vapaa rajoitteista, mutta toinen puoleni tahtoo lähestyä biisiä AC/DC-hengessä.
Johnsson jatkaa, että ”oopperahomma” alkoi jo oikeastaan Therionin vuoden 1996 Theli-levyllä.
– Ehkä tässä on tapahtunut loogista kehittymistä, kun nyt sitten päädyimme tekemään jotain näin suurta. Toisaalta, eihän kaiken aina tarvitse olla kehittymistä. Tehdä aina suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä seuraava haasteeni onkin kirjoittaa minimalistisempaa musiikkia.
– Olen kuitenkin aina pitänyt suurellisesta musiikista. Meillä oli kotona vain kaksi klassista levyä ja eniten kuuntelin Beethovenin viidettä, mutta juuri A-puolta. Se oli ensimmäinen itse löytämäni levy, ellei lastenlauluja lasketa. Sen jälkeen, kun löysin metallin, huomasin pitäväni eniten dramaattisista kohdista. Ozzy Osbournen Diary of a Madman, Maidenin Revelations, Manowarin Battle Hymnsin kuoro-osat… Mietin, miksei joku voisi tehdä pelkästään tätä. Sitten kun löysin 70-luvun progressiiviset ja sinfoniset rockbändit, ymmärsin, että näitä hulluja juttuja voi ihan hyvin tuoda metallikontekstiin.
– Richard Wagner taas muutti käsitykseni oopperasta. Ennen sitä ajattelin oopperan olevan italialaisten mainosten yltiöromanttista taustamusiikkia. Wagnerin myötä tajusin, että vau, tämähän voi olla tummaa ja jännittävääkin!
Mutta mitä ihmettä ihminen voi tehdä näin hullun projektin jälkeen?
– Siinäpä sen charmi onkin: koskaan ei tiedä, mitä kulman takana odottaa. Sen tiedän, että yritämme tehdä joka kerta jotain uutta. Kokeilla uutta studiota, rakentaa sellainen… On aina riski saattaa itsensä sotkuun, ja vaikka se onkin usein hyvin ärsyttävää, henki pysyy elossa. Me olemme niitä, joiden pitää työskennellä veitsi kurkulla. Liika hyvänolontunne kadottaa mukanaan sen oikean kipinän.
Christofer analysoi suhdettaan säveltämiseen tarkoin, pohdiskelevin äänensävyin. Hän on selvästi Dave Mustaine -henkinen hahmo, joka haluaa, että hänen sanottavansa kuunnellaan keskeyttämättä. Kaikesta kuulee, että tässä on mies, joka haluaa pitää langanpäät tiukasti näpeissään.
– Minusta jokaisella Therion-levyllä on runsaasti henkeä, ja tahdon pitää sen elossa jatkossakin. Aina kun suljen silmäni, olen onnellinen siitä, missä olemme nyt.
Musiikilliset maalarit
Johnssonin mukaan triplalevyn suurin haaste ei ollut kuitenkaan musiikin määrässä, vaan sen monimuotoisuuden löytämisessä. Käsillä on tarina, joka on tarkoitettu näyttämölle. Lähestymistapa normilevyn säveltämiseen verraten on tyystin toinen.
– Piti löytää kohtaukseen sopiva tunnelma. Joskus taas piti reagoida siihen, mitä näyttämöllä tapahtuu: taistelukohtauksessa ei tule olla laulua. Niinpä tämä oli kuin leffasoundtrackin säveltämistä, musiikin sopeuttamista nähtävään kohtaukseen. Kuinka esimerkiksi toteuttaa tanssikohtaus suuressa juhlahuoneessa? Olemme pohjimmiltamme metallibändi emmekä normaalisti kirjoita tämänkaltaista kamaa. Mutta sitten kun oli sotakohtauksen aika, se oli helpointa. Kaikki bändistäni olivat heti, että ”okei, kyllä onnistuu”, koska kohtaus on brutaali ja dramaattinen. Kun tarina on runsasvaiheinen, se täytyy pystyä maalaamaan musiikillisesti. Tietysti vaihtelimme tahtilajeja; valssi piti soittaa metallityylisesti ilman että se kuulostaisi sirkusmusiikilta.
– Jokainen kuultava särökitara on todellisuudessa 18 yhtäaikaisesti soivaa kitaraa. Sain tämän ”briljantin” idean kokeilla tätä tietysti juuri tämän kokoluokan projektissa, heh… Kokeilimme siis 80-luvun lähestymistapaa, jossa särö lasketaan lähes nollille ja tehdään valtava määrä päällekkäisäänityksiä. Lopputuloksena on massiivinen mutta paljon puhtaampi kitarasoundi. Saadaksemme 18 keihästä narulle ottoja tuli tehdä 50–60, jotta saisimme valittua parhaat päältä. Jokaisen kohtauksen kitarat on siis soitettu tuolla määrällä ottoja. Complete brainkiller.
Kitaroiden äänittäminen koitui lopulta niin työlääksi, että basistia pyydettiin avustamaan. Johnssonin vastuu ei loppunut tähän, tuottihan hän levyn ja korvan piti pysyä tarkkana. Lauluäänitykset olivat vielä asia erikseen.
– En tiedä, kuinka muut toimivat, mutta minä en ota muutamaa ottoa ja tyydy siihen. Kun purkissa oli hyvä otos, halusin neljä uutta. Tässä oli mielisairas määrä äänittämistä. Lopulta koko läjä piti leikata kasaan, kuunnella kaikki hyvät otot ja kursia niistä kokoon parhaat. Käytin pelkästään laulujen leikkaamiseen kymmenen päivää 10–12 tunnin mittaisissa periodeissa. Kun ihmiset ovat kysyneet kuinka voin, ensimmäinen sana joka tulee mieleeni on ”huojentunut”. Olen totta puhuen vieläkin uupunut. Työskentelin kuin tehdastyöläinen.
– Pelkästään aikataulujen yhteensovittaminen oli täyttä painajaista. Osalla laulajista oli esityksiä ympäri Eurooppaa, eivätkä he millään ehtineet studioon. Ihan jokaista, jonka olisin halunnut hahmojeni ääniksi, en saanut mukaan.
Säveltäjä kertoo olevansa onnellinen, että rakensi levynsä alun pitäen tähän muotoon eikä rocklevyksi. Tämä on yhtä aikaa hänen ”tyhmin ja paras ideansa”. Kolmen cd:n mälli rockoopperaa saattaa olla monelle silti melkoinen möhkäle purtavaksi. Mitäpä luulet, kuinka perusheviurpo suhtautuu levyynne?
– Siitä lähtien, kun julkaisimme vuonna 1992 kakkoslevymme Beyond Sanctorumin, fanien kommentit ovat olleet hyvin jakautuneita. Osan mielestä uusi levy on parasta ikinä, toiset taas kokevat tulleensa täysin petetyiksi, koska emme kuulostakaan siltä miltä he halusivat. Mikäli nettikommentteihin on luottaminen, voisi hyvin vetää johtopäätökseen, ettemme ole koskaan tehneet hyvää albumia, Cristofer naurahtaa.
Hän sanoo olevansa jälleen valmis kommenttien vyöryyn, uusin levy kun poikkeaa niin monella tapaa heidän omastakin tuotannostaan: vain yksi kolmasosa siitä kuulostaa klassiselta Therionilta. Mutta ainahan ne, jotka eivät halua kokonaista hullua rockoopperaa, voivat valita levyltä mieleisensä kappaleet ja vaikka polttaa ne omaksi levykseen. Avoinmieliselle fanille levy on kuin joululahja.
– Fiksu ihminen tajuaa, että tässä tapauksessa kaikki voittavat.
Antikristus vaa’alla
Tarinallisesti Beloved Antichrist perustuu löyhästi venäläisen mystikko-filosofi Vladimir Solovjovin viimeiseksi jääneeseen teokseen Kolme keskustelua (Tri razgovora, 1900), tarkemmin sen osaan Novelli Antikristuksesta.
– Kaikki lähti siitä, kun epäonnistuin klassisen oopperan säveltäjänä. En saanut kursittua osioita yhteen, saanut väliosioita soljumaan hittikohtien kanssa. Vuosi taisi olla 2002, Cristofer muistelee.
– Mielessäni oli rakentaa musiikki Mihail Bulkagovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen ympärille. Se tarina on niin mahtava, suuri ja samalla ”väärä”, ettei sitä olisi kerrottu yhden oopperan nimissä. Se olisi neljän oopperan juttu, kuin Wagnerin Nibelungin sormus. Ehkäpä tuo oli hieman liian kunnianhimoinen projekti ensimmäiseksi oopperaksi. Tarvitsin lähdemateriaaliksi jotain yksinkertaisempaa ja lyhyempää. Koska jumituin tässä kohden, en kirjoittanut mitään vuosiin.
– Sitten vuonna 2012 pohdin, miksi helvetissä minun pitäisi kirjoittaa klassinen ooppera. Pitääkö minun todistaa jotain? Mutta koska laskeudun jaloilleni kissan tavoin, tajusin, että minun pitää tehdä jotain jossa olen hyvä. Sekoitanpa siis klassista musiikkia, oopperaa ja metallia. Niinpä uudelleenjärjestelin äänittämiäni ideoita ja tein niistä Therionia. Säilytin kuitenkin ajatuksen tarinan pohjalle sävellettävästä, näyttämöllä esitettävästä teoksesta. Solovjevin Antikristus on myös hyvin tumma tarina. Se sopi minulle, tummasävyisen musiikin säveltäjälle.
– Kirjassa ei ollut naishahmoja, ja se oli mielestäni tylsää, niin kuin oopperakin ilman naisääniä. Otin vapauden keksiä runsaasti naishahmoja ja kirjoitin osan mieshahmoista uudelleen naisiksi. Alku tuli muuttaa paremmin näyttämölle sopivaksi. En pitänyt tarinan lopustakaan, joten muutin senkin, koska tarina tarvitsi eeppisemmän päätöksen. Kun asioita lähtee muuttelemaan, ei pysty lopettamaan. Lopulta alkuperäisestä kirjasta on mukana vain muutama kohtaus.
– Meidän tarinamme kertoo Antikristuksen noususta. Alussa hän on hyvin uskonnollinen henkilö ja puhuu suoraan Jumalalle. Hän näkee itsensä toisena Messiaana, mutta uskoo olevansa täydellinen versio hänestä. Jeesus oli hänen mukaansa vain messiaskokelas. Käy kuitenkin niin, että Jumala lakkaa pian puhumasta päähahmolle, joka masentuu ja tiputtautuu kielekkeeltä tehdäkseen itsemurhan. Sitten mystinen voima, Paholainen, pelastaa hänet kesken ilmalennon ja puhuu hänelle: ”Miksi olet puhunut Jumalalle, sinähän olet minun poikani? Hyväksy minun voimani ja voit tehdä mitä tahdot. En tahdo mitään vastalahjaksi ja rakastan sinua silti sellaisena kuin olet.” Hän hyväksyy pimeän lahjan ja muuttuu Antikristukseksi.
– Antikristus tekee tarinassamme paljon hyvää. Ensiksi hän palaa kotiinsa ja kirjoittaa fantastisen kirjan, joka on osin poliittinen, uskonnollinen ja filosofinen. Hän uskoo voivansa ratkaista kaikki maailman ongelmat. Voivansa olla maailman poliittinen ja uskonnollinen johtaja, kuin paavin ja maailmanpresidentin sekoitus. Ja hän onnistuu tavoitteessaan: enää ei ole sotia, luokkaeroja, nälkää eikä sairauksia. Sitten Antikristus paljastuu ja maailma jakaantuu. Toinen puolikas tajuaa, että hän on pimeyden lapsi. Vastapuoli taas ei välitä kädestä, jolta se on vastaanottanut lahjansa. Heillä on nyt parempi elämä kuin koskaan sivilisaatioiden historiassa. Johtajana voi olla Antikristus ja silti he voivat elää hyvää elämää. Syntyy konflikti. Kirjassa Antikristus häviää, meidän versiossamme… päätin, että kaikki häviävät. Lopussa kaikkia kohtaa täystuho.
– Tarinassa ei ole opetusta. Se nostattaa kysymyksen. Luulenpa, että tämä kysymys ei vaivaa monenkaan hevarin tai ylipäänsä maallisessa yhteiskunnassa elävän henkilön päätä. Mutta uskonnolliselle henkilölle validi kysymys onkin, kumpi painaa vaa’assa enemmän: palkinto tuonpuoleisessa vai hyvä elämä nyt.
Tuulipukuooppera
Christofer mainitsee, että hän sai inspiraatiota kuuluista rockoopperoista, mutta ei pelkästään musiikin vuoksi. Häntä kiinnosti, kuinka ne on rakennettu.
– Äitini vei minut katsomaan Jesus Christ Superstaria vuosia sitten. Ymmärsin, että jos äitini vie minut esitykseen, jonka kitaroissa käytettiin hard rock -soundeja ja hän piti siitä, voisin tuoda Therioninkin lähemmäksi perusmusiikinkuluttajaa. Voisimme tehdä ”rock opera for dummies” -tyylisen levyn. Sellaisen helpommin lähestyttävän muutaman tunnin setin, josta rankimmat metalliosuudet on karsittu pois. Nyt kun olen vihdoin toteuttanut sellaisen, haluan sen näyttämölle.
Jotta Beloved Antichrist -esitys voidaan toteuttaa oikein, puhutaan kitaristin mukaan ”mielisairaasta määrästä rahaa”. Niinpä sitä voidaan esittää vain suuremmissa kaupungeissa ja esitysten määrää on taloudellisista syistä pakko rajoittaa. Samalla täytyisi kiinnittää valtavirtayleisön huomio, sillä pelkästään kulissien rakentamiseen ja purkamiseen kuluu kaksi päivää. Yhdessä kaupungissa kuluisi aina viikko kerrallaan.
– Kuinka kääntää niiden ihmisten huomio, jotka tuntevat Jesus Christ Superstarin, Catsin, Phantom of the Operan tai Rock of Agesin? Tarvitsemme promoottorin, joka tuo heidät paikalle, sillä eiväthän he tunne Therionia. Eivät he välitä paskaakaan bändistä, vaan esitys on heille lopulta kuin ilta leffoissa, viihdettä. Mikäli kaikki menee nappiin, tämä toteutuu ensi vuoden lopussa
– Kyseessä on lavakokonaisuus, oma universuminsa. Kuten Jesus Christ Superstar. Moni heistä, jotka ovat nähneet sen livenä, ei ole kuullut sitä levyltä. Siksikin musiikin on oltava helposti lähestyttävää. Mutta kun varsinaiset Beloved Antichrist -esitykset alkavat, ensimmäinen kysymys on, mihin laitamme bändin. Yleisö kiinnittää huomionsa laulajiin, ovathan he samalla esityksen näyttelijöitä.
Orkesterimonttuun?
– Jep. Bändi pitää piilottaa esimerkiksi juuri sinne. Tämä tosiaan tarkoittaa, että konserttien on tapahduttava suurissa konserttisaleissa. Lippujakin olisi myytävä, että homma olisi kannattavaa. Ja tässä pitää vielä opetella biisien nimet, heh. Kutsumme niitä toistaiseksi tyyliin ”Luku 5, kohtaus 2”. Alkuvuodesta teemme normikiertueen ja mukana on joitain biisejä levyltä.
Autotallikuolema
Kaiken oopperan keskellä on tärkeää muistaa, että Therion on oleellinen osa ruotsalaisen death metalin palapelissä. Johnssonin ensimmäinen bändi oli loppukesällä 1987 perustettu Blitzkrieg. Ryhmä nimettiin nimenomaan Metallican lainaversion mukaan. Tyyliksi muovautui Motörheadin, varhaisen Metallican ja Slayerin Hell Awaitsin keskenään sotkeva thrash.
– Tärkeä osa keitosta oli amatöörimäisyys: kukaan meistä ei osannut soittaa instrumenttejaan! Ehkä osaat nyt kuvitella, miltä kuulostimme. Olin soittanut bassoa kolme kuukautta ennen kuin perustin bändin. Opin soittamaan tässä porukassa, Cristofer kertoo.
– Sitten hajosimme pariksi kuukaudeksi, koska meillä ei ollut treenikämppää. Jouduimme harjoittelemaan koulun musiikkiluokassa. Rumpalimme oli paha poika, hän aiheutti koululla ongelmia. Musiikinopettajamme, ihmeellistä kyllä, luotti koulun avaimen haltuumme. Niinpä meillä oli vapaa pääsy luokkaan. Mutta luottamuksen ansaitsemiseksi jokaisen bändinjäsenen tuli käyttäytyä kunnolla. Niinpä niinä viikkoina, kun rumpalimme urpoili, emme päässeet treenaamaan. Hän aiheutti meille jatkuvasti ongelmia. ”Mitä vitun pointtia tässä on, jos emme voi harjoitella?” Hajotin bändin. Keväällä, kun oli jo lämmintä, aloimme soittaa vanhempieni autotallissa. Bändi oli taas kasassa, mutta rumpali oli vaihtunut.
Johnsson oli vaihtanut bassosta kitaraan ja bändilleen nimen Megatherion. Tätä jaksoa hän kuvaa pelastuksen ajaksi: Celtic Frost oli löytynyt. Sillä sekunnilla, kun hän kuunteli Morbid Tales -levyn biisiä Procreation (of the Wicked), tuli suuri ahaa-elämys. ”Tältä mekin haluamme kuulostaa.”
– Se levy muutti kaiken täydellisesti. Homman nimi oli tuolloin thrash metal. Therion soitti thrashin ja kuolon sekoitusta, Slayer kohtasi CF:n. Pyrimme sveitsiläisten suuntaan, mutta lähtökohtamme olivat Kill ’em Allissa ja Ride the Lightningissa. Otimme nimemme Celtic Frostin To Mega Therion -albumilta. Itse olin bändin Frost-fanaatikko.
– No, tietysti meillä oli kelvoton rumpali, joka ei ilmaantunut paikalle – mikä helvetti muuten noissa rumpaleissa on? – ja minä päädyin kannuihin. Peter Hansson soitti kitarat. Lopulta, onneksi, saimme vanhan rumpalimme takaisin ja ehdotin hänelle: ”Jos hoidat porukoidesi autotalliin lämmityksen kuntoon, siirrymme sinne.” Näin kävi. Olimme death metal -bändi ja muutimme nimemme Therioniksi.
Skenessä alkoi kuhista. Lähistöllä runttasivat Treblinka (tuleva Tiamat) ja Nihilist (myöhempi Entombed). Graven jätkätkin laittoivat kamppeitaan pystyyn, ja myös Dismember oli kuvioissa. Viimeksi mainitun solistina myöhemmin tunnettu Matti Kärki kuritti kurkkuaan Therionin ensimmäisellä demolla Paroxysmal Holocaustilla (1989).
– Celtic Frostilla oli valtava vaikutus siihen, että vuosikymmenen lopussa me kaikki olimme death metal -bändejä.
Kului pari vuotta, kun Norjasta saapui postia. Johnsson kollegoineen sai tappouhkauksia ”Norjan black metal -mafialta” pääasiassa siksi, etteivät he sattuneet olemaan tarpeeksi ”evil”.
– Joo, joukko penskoja yritti vittuilla toisilleen. Osa viskoi kirjeet roskiin, osa pelkäsi. Minä suutuin kunnolla. Kirjoitin kirjeitä takaisin, heh! En lähettänyt tappouhkauksia, mutta loukkasin ja haistatin vitut. ”Varokaa askelianne, jos tulette tänne.” No, sitten eräs mimmi [Burzumin Varg Vikernesin tyttöystävä] meni vanhempieni kotiin, kun olin keikalla Saksassa. Hän roiski kynsilakanpuhdistusainetta takaoveen, sytytti sen tuleen ja iski vielä puukon siihen pystyyn saadakseen pointtinsa näyttämään pahemmalta. Pahemmaksi media sen kuvasikin, vaikka palo sammui itsestään ja poltti vain hieman pintaa. Toki vanhempani ja veljeni säikähtivät.
– Jopa metallimedia rakastaa hyvää tarinaa. Kerrang!-lehti teki minusta jutun, jossa kerroin asioista juurta jaksaen. Mutta vain vitsillä heitetty ”Ai, hän laittoi tyttöystävänsä asialle, mitä ensi kerralla? Koiransa?” -tokaisu julkaistiin! Eipä näistä ole aikuisina miehinä koskaan juteltu. Varg ei kierrä, eikä häneen siis törmää kiertueilla. Darkthronen kanssa meillä ei ollut ikinä ongelmia, tapasinhan heidät jo Sunlight-studiolla, kun he äänittivät ensimmäistä levyään. Euronymous tapettiin, joten…
Kuolometallia kameleille
Therionin kolmas pitkäsoitto, death metal -klassikko Symphony Masses: Ho Drakon, Ho Megas täyttää kuluvana vuonna 25 vuotta. Sitäkin tehdessä Johnsson joutui painimaan bändin sisäisten näkemyserojen kanssa. Uusi materiaali sai bänditovereilta täystyrmäyksen.
– ”Mitä vittua tämä on? Onko tämä joku vitsi?” En saanut millään puhuttua heitä ympäri ja ajauduin umpikujaan. Niinpä koko toisen levyn aikainen miehitys katosi. Rumpali sai tenavia ja keikkailu ei onnistunut. Basisti lähti perheensä perässä Amerikkaan. Peterillä taas oli terveysongelmia. Olin siis yhtäkkiä yksin. Aluksi se vitutti, mutta sitten tajusin, että hahaa, nythän kukaan ei pääse sanomaan, että ideani ovat outoja! Niinpä kun uudet jäsenet tulivat bändiin, heidän oli sopeuduttava. Tämän jälkeen levyilläni oudot asiat alkoivat olla kasvussa! Jäljet tuovat tähän päivään.
– Noihin aikoihin oltiin hyvin konservatiivisia, mikä on tosi outoa, koska death metal oli reaktio valtavirtaa kohtaan. Säännöt kehittyivät todella varhaisessa vaiheessa: ”Tällaista death metalin kuuluu olla.” Kun käytimme kakkoslevyllämme liidisyntikoita – debyytillä ne olivat ovelasti piilossa – meitä haukuttiin posereiksi! Voit kuvitella, mikä reaktio oli kolmannen levymme aikaan… Mukana kun oli heavy metal -elementtejä. Eihän death metal nyt, hyvänen aika, sovi yhteen heavyn kanssa! Haukkujat olivat väärässä. Tekihän joku In Flames uransa täsmälleen samoilla keinoin. Olimme myös liian melodisia. Käytimme itämaisia elementtejä, ja taas kuului jostain: ”Vitun kamelimusiikkia!” Nykyäänhän on ihan normaalia höystellä tämänkaltaisilla vaikutteilla.
– Olihan kolmoslevy tosi outo tapaus, eikä se juuri myynytkään. Meitä pidettiin kummajaisina, mikä oli suurin ongelmamme, koska emme mahtuneet muottiin. Halusimme lämmitellä meille sopivaa isompaa bändiä, mutta emme onnistuneet saamaan slottia. Teimme sitten kiertueen Ranskan Massacran, Graven ja Samaelin kanssa. Eipä se meitä paljoa auttanut. Sitten oli kiertue Annihilatorin kanssa, ja heidän faniensa reaktio oli luokkaa ”kiitti keikasta, näkemiin”.
Mites on, Christofer, milloin Therionilta saadaan back to the roots -henkinen raaka death metal -levy?
– Njää, ei se toimisi. Ollaanpa nyt ihan rehellisiä: jos joku on tehnyt uransa death metalilla, mahtavaa! Minulle death metal oli keino kanavoida teini-iän turhautumista. Soittamalla ja kuuntelemalla sitä pääsin balanssiin, muovauduin harmoniseksi ihmiseksi. Teini-ikäni alkoi melko ikävällä tavalla ja tuli tehtyä tyhmiäkin juttuja. En sano, että kuolo pelasti minut, mutta sainpahan tehdä jotain rakentavaa. En pane pahakseni, jos joku laittaa soimaan vaikkapa vanhaa Bathorya tai Autopsya, mutta harvemmin sitä tulee itse kuunneltua. Saati sitten kirjoitettua. Se olisi vaikeaa. Olihan meillä Din Sitra -kappale Ahralla [2010] tai Typhon-biisi Lemurialla [2004], joten onhan levyille tullut laitettua pieniä väläyksiä menneestä.
– Jos kirjoittaisin kokonaisen death metal -levyn, se olisi teeskentelyä. En saisi siihen oikeaa tunnetta. Se ei olisi rehellistä, hauskaa saati totta. Olen 45-vuotias onnellinen perheenisä, joka asuu isossa, kivassa talossa metsässä ja minulla on rahaa pankkitilillä. Minulla olisi siis nollauskottavuus vihaisen death metal -albumin kirjoittajana!
Julkaistu Infernossa 1/2018.