Vuodesta 1998 lähtien Amon Amarthissa rumpaloineen Fredrik Anderssonin ja yhtyeen tiet erkanivat vuonna 2015. Bändi antoi tuolloin ymmärtää Anderssonin lähteneen omasta halustaan, eikä rumpali halunnut itse avata asiaa sen kummemmin. Nyt Andersson on kuitenkin saanut tarpeekseen hänen paluustaan utelevista faneista ja avautuu asiasta sosiaalisessa mediassa.
Andersson haluaa ensinnäkin korjata sen harhaluulon, että hän olisi eronnut omasta tahdostaan – rumpalin mukaan hänen ja muun bändin välit olivat aikojen saatossa tulehtuneet siihen pisteeseen, että hänet erotettiin yhtyeestä. Pitkän avautumisen (jonka voit lukea kokonaisuudessaan myös Metal Injectionin sivuilta) ytimessä tuntuu tässäkin tapauksessa olevan lopulta raha ja siihen liittyvä arvostuksen puute.
”Olin jo kauan tuntenut, että minua ei kohdeltu täysivaltaisena jäsenenä yhteisistä vuosista huolimatta. Itse ero tapahtui bänditapaamisessa viimeisen kiertueemme jälkeen vuonna 2015. Minua pyydettiin lähtemään ja tarjottiin mitätöntä sopimusta, jossa ’sain pitää’ osuuteni keikoilla esitettävien biisien tuloista – jotka olimme jakaneet tasan jo vuodesta 2003 lähtien – enkä mitään muuta. Ei rojalteja levyistä tai muista julkaisuista, ei mitään. Kun pyysin parin kuukauden lisäpalkkaa päästäkseni taas jaloilleni, he sanoivat esityksistä tulevien rojaltien olevan tarpeeksi anteliasta”, Andersson kirjoittaa.
”Mielestäni jos olet tasavertainen kumppani, ette jaa vain taloutta vaan myös ideoitasi ja mielipiteitäsi tulisi arvostaa tasavertaisesti. Totta kai se, miten mielestäni muut kohtelivat minua, on täysin subjektiivista, mutta uskokaa kun sanon, että he tekivät hyvin selväksi etten ollut tasaveroinen jäsen. Eikä edes loukkaava tarjous häirinnyt, vaan se, miten he luulivat voivansa määrittää noin vain minun arvoni.”
Andersson kuvailee viimeistä tapaamistaan bändin kanssa vihamieliseksi ja uhkaavaksi eikä hänellä ollut enää muita vaihtoehtoja kuin suostua huonoon diiliin ja luovuttaa kaikki julkaisu- ja esitysoikeudet ja niistä saatavat tulot. Andersson pitää bändin toimintaa tekopyhänä, koska yhtye oli puhunut julkisestikin jakavansa aina kaikki tulot keskenään tasan.
”Kun liityin bändiin, se ei ollut vielä saavuttanut sitä suosiota, johon myöhemmin nousimme. Debyyttiä myytiin noin 10 000 kappaletta, eli levyt eivät varsinaisesti lentäneet pois hyllyiltä niihin aikoihin. Mielestäni nykyinen suosio perustuu ankaraan yhteistyöhömme ja väsymättömään keikkailuumme. Joten miksi minä en saisi saada samaa osuutta yhteisestä menneisyydestämme kuin muut jäsenet? Niinhän me vuosia sitten sovimme tekevämme.”
Andersson lisää olevansa tietoinen, että hänen avautumisensa voi vaikuttaa valittamiselta, mutta hän haluaa senkin uhalla selittää oman näkemyksensä asioiden kulusta ja siitä, miten se on häneen vaikuttanut.
”Minut ajettiin ulos bändistä ja samalla vuosien työni kutistettiin palkkioon, joka tänäkin päivänä tuntuu halventavalta”, Andersson tiivistää.
”Minulle raha symboloi arvoani heidän silmissään ja sen vuoksi se, miten he kohtelivat minua, satutti minua enemmän. On turhauttavaa, miten kaikki ne tunnit treenikämpällä, kaikki ne pakussa, lentokentillä tai keikkapaikan lattioilla nukutut hetket eivät ole minkään arvoisia siinä kohtaa, kun he päättävät erottaa jonkun, joka omisti 17 vuotta elämästään muille luodakseen yhden maailman suosituimmista death metal -yhtyeistä. Siksi minua sapettaa, kun ihmiset kysyvät minulta, miksi ’päätin’ lähteä.”
”Silti en hetkeäkään kadu osallisuuttani bändissä. Metallibändissä oleminen ei ole urakysymys, se on elämäntapa. Minulla oli todella hauskaa ja tapasin mahtavia ihmisiä, joistakin tuli jopa elinikäisiä ystäviä – yksikään heistä ei tosin kuulu Amon Amarthiin.”