Syksyn saapuessa illat pimenevät. Kun kynttilät lepattavat suuren talon käytävillä, pelottominkin ihminen saattaa nähdä ja kuulla omiaan. Lattialaudat narahtelevat kävellessäsi, ja näet sivusilmällä varjoja joka puolella.
Englannin Halifaxissa asuva Bloodbathin ja Paradise Lostin laulaja Nick Holmes säpsähtää saapuvaa Skype-puhelua enemmän kuin on tarpeen. Syksy ja lähestyvä halloween ovat saaneet myös hänet varpailleen.
Nick on viettänyt sunnuntai-iltaa samaan tapaan kuin hänellä on yleensä tapana: kauhuelokuvien parissa.
– Onko väärin sanoa, että itsensä kauhuelokuvilla hermoraunioksi tekeminen on todella kiehtovaa? Nick kysyy hiljaa. – Uppouduin juuri uudehkoon leffaan nimeltä Hereditary. Se meni ihon alle ja jäi heti johonkin alitajuntaan vainoamaan. Tuo ei ole ihan tavallista näin ison budjetin kauhuelokuvalle.
– Useimmiten kammottavimpia tuntemuksia herättävät indiekauhuelokuvat. Kukaan tuskin väittää vastaan jos sanon, ettei Hollywoodissa tehdä ainakaan nykyään niitä sairaimpia tai kieroimpia rainoja, mutta Hereditaryssa oli poikkeuksellisen paljon tasoja. Taidanpa joutua ajattelemaan sitä vielä pitkään tänä iltana.
Esikuvana riivattu pikkutyttö
Nick Holmes paljastaa olevansa ”harvinaisen intohimoinen” kauhuelokuvien suurkuluttaja. Heti perään hän kuitenkin korjaa sanojaan ja kertoo kauhuelokuvien olevan hänelle peräti ”sairaalloinen pakkomielle”.
– En käytä juuri koskaan sanaparia ”sairaan paljon”, mutta kauhuelokuvista kyllä pidän juuri niin paljon, Nick sanoo. – Enkä tarkoita pelkästään hyviä kauhuelokuvia. Rimani niiden suhteen on todella alhainen. Pidän suuria jännitteitä hienovaraisesti luovista, psykologisesti mielisairaista elokuvista, mutta yhtä lailla tuijotan uudelleen ja uudelleen kaikkia pinnallisia silpomiselokuvia, joita muut pitävät silkkana roskana.
– Saatan katsoa samana päivänä elokuvat She Was So Pretty: Be Good for Goodness Sake [2017], The Evil Dead [1981], Uinu, uinu lemmikkini [Pet Cemetary, 1989] ja Kirottu [The Conjuring, 2013] niistä kaikista nauttien. Tällaisen suurkulutuksen myötä voisi kuvitella tulleensa immuuniksi niille, mutta kauhuelokuvat seuraavat minua usein uniini. Ja arvaa mitä? Nautin vähän liiankin kanssa siitä, kun näin tapahtuu! Kun alitajunta sotkeutuu kauhuteemoihin ja se kaikki tuntuu unessa silkalta todellisuudelta, se vasta kiehtovaa kauhua onkin.
Kauhuelokuvat eivät ole huonoin harrastus kuolobändin sanoituksia kirjoittavalle muusikolle, mutta Bloodbathin uuden albumin kaikki lyriikat eivät ole ”vain death metal -hölynpölyä”.
– Death metal -sanoittaminen on varmaan helpointa koko metallissa. Näin on varsinkin, jos ei ole itselleen liian ankara, vaan antaa sanoitusten olla ihan rauhassa sitä suoraviivaisinta mahdollista rienausta ja liejua. Uudelle levylle luonnostelin tositarinoihinkin perustuvia juttuja. Aloitusraita Fleischmann kertoo saksalaisesta Anneliese Michelista, jonka uskottiin olevan demonien riivaama. Hän alkoi syödä hämähäkkejä, saada kohtauksia ja nähdä näkyjä. Jotkut kutsuivat tätä kaikkea epilepsiaksi, toiset riivaukseksi.
– Toisaalta mukana on Warhead Ritual, johon kirjoitin hulluista päättäjistämme, joilla on jatkuvasti sormi ydinasesalkun nappulalla ja koko ihmiskunta on yhden painalluksen päässä sukupuutosta. Kaikki riippuu näistä sairaista ihmisistä, joilla ei selvästikään ole ihan kaikki palikat oikeassa järjestyksessä.
Puhelimen välityksellä on vaikea sanoa, miten tosissaan hekotteleva Nick asian suhteen on, mutta hän kertoo suosikkikauhuelokuviensa vaikuttaneen myös örinöihinsä jo Paradise Lostin alkuaikoina – ja nyt myös Bloodbathissa.
– Katsoin aivan liian nuorena Manaajan [The Exorcist, 1973], Ennustuksen [The Omen, 1976] ja Psykon [Psycho, 1960]. Minusta tuntuu, että olen koko mustan huumorintajuni ja sairaan mielikuvitukseni velkaa noille elokuville, Nick naurahtaa.
– Tiedäthän sen pikkutytön Manaajassa? Se sairas ääni, jolla tytön riivannut olento mörisee hänen kauttaan, on minulle esikuva siitä, miten perkeleellisen kuvottavalta demoninen hahmo voi kuulostaa. Jos voin päästä Bloodbathissa edes lähelle sitä maanista hirveyttä, voin olla tyytyväinen suoritukseeni!
Kuoleman kaunis kuvasto
”Ei nimi kirjaa pahenna”, sanotaan, mutta tässä tapauksessa se pahentaa albumia. Yhteisestä myhäilystä ei meinaa tulla loppua, kun toistelemme Nickin kanssa vuorotellen Bloodbathin The Arrow of Satan Is Drawn -albumin nimeä.
Hetkeä myöhemmin Nick vetää henkeä ja kertoo, että nimi on peräisin hieman odottamattomalta suunnalta.
– Luin äärikristillistä runoutta ja löysin loputtoman mahtavien fraasien savotan, Nick sanoo. – Silmiini pisti sananparsi ”the arrow of our Lord is drawn”, tai ”the arrow of our God is drawn”. Laskin heti päässäni yksi plus yksi. Halusin muuttaa runon äärisaatanalliseksi, koska ”the arrow of Satan is drawn” nyt vain kuulosti ihan saatanan hyvältä! Kirjoitin saman tien sanat Morbid Antichrist -kappaleeseen, käänsin lähdetekstin niin nurinpäin kuin oli mahdollista. En ajatellut yhtään, onko sanoissa mitään järkeä.
Myös totutusta Bloodbath-linjasta eroava levynkansi saa silmät aukeamaan ammolleen ja suun leveään virneeseen. Rienaava maalaus vaikuttaa jo ensisilmäyksellä vanhalta teokselta…
– …mutta se ei ole vanhaa nähnytkään, usko tai älä, Nick keskeyttää innokkaasti. – Sen on maalannut Eliran Kantor, hän teki sen varta vasten tälle levylle. Se on puhtaasti hänen visionsa tästä musiikista ja näistä sanoista. Emme juurikaan ohjailleet hänen tekemisiään tai antaneet toiveita tyylin suhteen.
– Kannet ovat aika… provokatiiviset, eikö? Ne sokeeraavat, mutta aiheuttavat samalla hämmentävää mielihyvää tavalla, joka ei ole ihan tervettä. Maalaus on yhtä aikaa luotaantyöntävä ja kiehtova. Sen yksityiskohtia jää tuijottamaan pitkäksi aikaa, aivan kuten monissa vanhoissa levyissä. Tällaisia ei julkaista tarpeeksi enää nykyään.
Nick paljastaa visuaalisuuden olevan hänelle tärkeä osa raaempaa metallia, ja erityisesti häntä kiehtoo death metal -kuvasto. Hän kuvailee kokonaisuutta käänteiseksi muodoksi mainitsemistaan kauhuelokuvista.
– Kauhuelokuvissa pääosassa on tietenkin kihelmöivä kuvasto, mutta huomaan parhaiden leffojen olevan usein sellaisia, joiden äänet, efektit ja musiikki on mietitty loppuun asti viiltäväksi kokonaisuudeksi.
– Death metalissa tilanne on päinvastainen. Saastaisia riffejä, mutaisia mörinöitä ja jo itsessään visuaalisia sanoituksia voi hioa loputtomiin, mutta kuvasto loihtii tälle kaikelle viimeisen silauksen. Ajattelepa vaikka Morbid Angelin Altars of Madnessiä, Entombedin Left Hand Pathiä tai Carcassin Symphonies of Sicknessiä. Ne ovat täysin erilaisia death metal -albumeja, mutta onko kyse vain riffeistä, pedaaleista tai laulajista? Ei. Ne ovat eri tavalla sairaita audiovisuaalisia oksennuksia, joista nautimme kaikilla tasoilla, Nick nauraa.
Sano se örinöin
Nick kertoo, että miehen toisen Bloodbath-levyn tekeminen oli hänelle itsestäänselvyys. Toinen oli sävel siinä vaiheessa, kun Anders Nyström ja Jonas Renkse pyysivät häntä liittymään bändiin. Grand Morbid Funeral (2014) oli kokeilu, joka valoi Nickiin itseluottamusta death metal -roolinsa suhteen.
– Ensimmäinen keikkani Bloodbathin kanssa oli Norjassa. Olin ennen keikkaa hermoromahduksen partaalla. Se yllätti minut, koska luulin olevani Paradise Lost -kokemusteni jälkeen täysin itsevarma laulaja. Olin kyllä harjoitellut kunnolla ja pistänyt ääneni kuntoon, mutta se ei ollutkaan se suurin kysymys. Keikan lähestyessä ihmettelin itsekseni, mitä teen lavalla. Lähdenkö moshaamaan ja riehumaan? Mitä helvettiä minun tulee tehdä käsilläni? Voiko 43-vuotias ukko mitenkään pärjätä tässä sarjassa nuoremmille janttereille?
– Sitten annoin sen vain tapahtua. Hyväksyin sen, ettei ääneni ole samanlainen kuin Paradise Lostin varhaisilla albumeilla, ja kehitin itselleni eräänlaisen riivatun pastorin roolin, joka sopi Bloodbathin lavaolemukseen hyvin.
Kuinka ollakaan, yhteinen sävel Bloodbathin muiden jäsenten kanssa löytyi lakonisesta mustasta huumorista ja tässäkin jutussa esille tulleista yhteisistä harrastuksista.
– Olen kiertänyt Andersin ja Jonasin kanssa ennenkin, sillä olemme tehneet Paradise Lostin ja Katatonian yhteisiä kiertueita bändien varhaisista ajoista alkaen, mutta totta kai samassa yhtyeessä oleminen on eri asia.
– Jos joku ei tuntisi meitä lainkaan, hän saattaisi luulla meidän vihaavan toisiamme. Hiljaisuus backstagellä saattaa jatkua loputtomiin. Kun joku lopulta avaa suunsa, puhumme yleensä vanhasta death metalista tai vanhoista kauhuelokuvista, minkä jälkeen sama murjotusmainen hiljaisuus laskeutuu jälleen. Se sopii meille.
– Toinen yhteinen asia minun ja Jonasin välillä on äänemme. Me kumpikin selvisimme 90-luvusta pitkälti sen ansiosta, että olimme nuorempia, dokasimme paljon mutta palauduimme nopeammin, mikä kompensoi epäterveellistä tapaa huutaa öristessämme. Se ei tulisi enää tänä päivänä kyseeseen. En ole koskaan jakanut lauluoppeja toisen laulajan kanssa, mutta Jonasin kanssa olen oppinut ymmärtämään uutta örinätekniikkaani ja löytänyt samalla puhtaaseen ääneeni uusia värejä. Tai ainakin uusia harmaansävyjä.
Kuva: Ester Segarra
Toinen jalka haudassa
Bloodbath etenee jatkossakin levy ja kiertue kerrallaan, eikä bändi ole sitoutunut mihinkään. Nick kertoo olevansa tyytyväinen jo siihen, että ylipäänsä lähti mukaan tähän vanhan liiton projektiin.
Death metal -bändissä laulaminen on ollut varmasti elävä aikamatka vuosien taakse?
– Jos totta puhutaan, elämäni parasta aikaa oli varmasti 80-luku ja 80–90-lukujen taite. Siis siinä mielessä, miten uudelta ja innostavalta kaikki silloin tuntui. Ihan sama, puhutaanko elokuvista tai musiikista. Meillä Englannissa tilanne oli siitä erikoinen, että uusia kokemuksia janotessaan oli usein lähdettävä merta edemmäs kalaan. Vai voitko sanoa tietäväsi kauhean monta loistavaa englantilaista kauhuelokuvaa 80-luvun hämäristä? Tai listaapa parhaita englantilaisia death metal -bändejä tuolta aikakaudelta. Niitä ei ole monta.
– Soitimme Paradise Lostin kanssa kasvavan brittiläisen hardcore- ja grindskenen, Napalm Deathin ja Carcassin kaltaisten bändien keskellä, mikä teki meille hyvää. Mutta kyllä death metal -kärpänen puri meihin Floridan ja Ruotsin ansiosta. Kun brittiläistä death metalia ei oikein ollut, meidän oli tehtävä sitä itse.
47-vuotiaan Nickin taiteilijanimi Bloodbathissa on kuvaavasti Old Nick. Kun mainitsen seikan keskellä vanhojen aikojen muistelemista, Nick naurahtaa kuivasti ja myöntää haikailevansa toisinaan menneisyyteen.
– Kyllä, minulla on jo vähintään toinen jalka haudassa, ja olen vieläpä ylpeä siitä, mies sanoo lopulta.
– Nykyaikana on netflixit ja spotifyt, kaikki on mahdollista nyt ja heti. Musiikkia voi striimata uskomattomalla laadulla missä vain, tai katsoa 4K-tasoisia elokuvia vaikka bussissa kiertueella. Kyllä sitä aina välillä miettii niitä vuosien kultaamia aikoja, kun sai rapakon takaa käsiinsä Deathin Scream Bloody Goren tai vaikka Nihilistin demoja ja Entombedin Left Hand Pathin ruotsalaisena kopionkopionkopiona, tietenkin kasetilla. Joskus se rupuinen kasettisoundi teki death metallille vain hyvää.
– Samalla tavoin muistan harvinaisen hyvin, kun katsoin pienestä kuvaputkitelevisiosta videonauhurilla kauhuelokuvia joskus 80-luvun puolivälissä. Se, mikä särkisi nykyään silmiä ja saisi aivot räjähtämään käppäisen laadun vuoksi, toi silloin kauhuelokuviin ihan omaa tunnelmaansa. Toisinaan kaikkein särmikkäimmät asiat ovat pahasti ruvella ja paksun törkykerroksen alla.
Julkaistu Infernossa 9/2018.