”Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin” – laajassa haastattelussa Alice in Chainsin basisti Mike Inez

Alice in Chains kykeni mahdottomaan. Se korvasi korvaamattoman, heräsi henkiin uutena inkarnaationa ja jatkoi uraansa, vaikka se ei kaikkia miellyttänytkään. Uudella Rainier Fog -albumilla menneisyyden usva laskeutuu yhtyeen päälle raskaana, mutta samaan aikaa historia hehkuu lempeää, lämmintä ja voimauttavaa valoa.

Alice in Chains: Mike Inez, William DuVall, Jerry Cantrell ja Sean Kinney.

Alice in Chainsin basisti Mike Inez, 52, on iloinen mies, joka soittaa synkkää musiikkia. Filippiiniläisjuurisen muusikon elämänriemu on käsin kosketeltavissa joka kerta, kun hän hyrähtää poikamaiseen nauruun. Silloin hän kuulostaa taas siltä nuorelta kollilta, joka vaihtoi elämänsä tilaisuuden soittaa Ozzy Osbournen bändissä Alice in Chainsin kaaokseen. 

Inez liittyi Alice in Chainsiin tammikuussa 1993, mutta ensikosketus bändiin tapahtui jo kolme vuotta aiemmin. Helmikuussa 1990 Inez soitti Kalifornian Long Beach Arenalla KNAC-kanavan viisivuotisjuhlissa Ozzy Osbournen basistina. Illan avasi vielä tuntematon seattlelaisbändi. 

– Jäin soundcheckin jälkeen katsomaan Alice in Chainsin keikkaa, Inez muistelee – Ajattelin, että harmi, kun ihmisiä ei vielä ollut paikalla enempää. Bändi oli tosi hyvä. Tuntui, että siinä oli jotakin erityistä. 

Alice in Chainsin aika ei ollut vielä koittanut. Se ei ollut vielä julkaissut ensimmäistäkään levyä, ja sinä iltana Long Beach Arenalla se ei myöskään kuulunut joukkoon. Ennen Ozzy Osbournea soittivat myös LA Guns, Bulletboys ja Lynch Mob, jotka olivat henkisesti yhtä kaukana Alice in Chainsistä kuin Los Angeles Seattlesta. Sama maa, eri kulttuuri. 

Siinä vaiheessa Alice in Chains oli ollut koossa vasta pari vuotta. Kitaristi Jerry Cantrell ja laulaja Layne Staley olivat tutustuneet toisiinsa elokuussa 1987 ja perustaneet bändin basisti Mike Starrin ja rumpali Sean Kinneyn kanssa vielä samana vuonna. 

Asiat alkoivat edetä, kun yhtyeen demo Treehouse Tapes (1988) päätyi Soundgardenin asioita hoitaneiden Susan Silverin ja Kelly Curtisin käsiin. Managerikaksikko toimitti nauhan Columbia Recordsin Nick Terzon kuultavaksi. Terzo kiinnostui kuulemastaan. Vuonna 1989 (eli samoihin aikoihin, kun 23-vuotias Inez pääsi Osbournen bändiin) Alice in Chains solmi levytyssopimuksen Columbian kanssa.

Bändin ensimmäinen virallinen julkaisu, We Die Young -ep, ilmestyi heinäkuussa 1990. Kuukautta myöhemmin Columbia julkaisi debyyttialbumi Faceliftin.

Facelift lähti liikkeelle samaan tapaan kuin Guns N’ Rosesin Appetite for Destruction kolme vuotta aiemmin: kauppa kävi verkkaisesti, kunnes Music Television alkoi esittää bändin videoita. Man in a Box -pätkä vauhditti Faceliftin myyntiä niin, että syyskuussa 1991 Alice in Chains pokkasi siitä kultalevyn kotimaassaan.

Alice in Chainsin nousu oli osa suurempaa ilmiötä, rock’n’rollin viimeistä suurta vallankumousta. Pearl Jamin ensimmäinen albumi Ten ilmestyi elokuussa 1991. Syyskuussa tuli kauppoihin Nirvanan Nevermind. Lokakuussa julkaistiin Soundgardenin Badmotorfinger. Moderneja klassikkoja ilmestyi sarjatulella. Ne kaikki tulivat Seattlesta. 

Noita bändejä ei yhdistänyt musiikillisesti paljon mikään, mutta niissä oli syvältä kumpuavaa voimaa ja vakavaa sielukkuutta, joka muutti rockin maailmaa. Niiden musiikkia alettiin kutsua ”grungeksi” ja ”Seattle-soundiksi”. 

Kun Alice in Chains julkaisi toisen albuminsa, mestarillisen Dirtin vuonna 1992, se oli yksi Seattlen neljästä suuresta bändistä. Siinä vaiheessa Inez vielä seurasi tilannetta ulkopuolelta.

– Luojan kiitos ihmiset löysivät Alice in Chainsin, Mike Inez sanoo vuosikymmeniä myöhemmin. – Minusta sen kaksi ensimmäistä albumia olivat fantastisia. 

Polttopiste siirtyy

Ennen kuin Seattlesta tuli kitararockin pääkaupunki, polttopisteessä oli Los Angeles. Seksikkäällä Sunset Stripillä bailanneiden hard rock -bändien skene murtautui 1980-luvun alkupuolella valtavirtaan sellaisella voimalla, että pian kaupunkiin alkoi virrata toiveikkaita rockmuusikoita joka puolelta maata. Myöhemmin ”tukkametalliksi” ristitty melodinen ja romanttinen kevythevi tuli todella suosituksi. 

Vuosikymmenen lopulla Los Angeles oli täynnä hevirockbändejä, joita levy-yhtiöt kiinnittivät kilpaa. Menestyksen perässä juostessa kaikilta osapuolilta pääsi unohtumaan se, että alun perin kyse oli ollut musiikista. Mike Inez näki sen omin silmin – ennen Ozzy-pestiään hän soitti losangelesilaisessa Skin on Skinissä. 

– Levy-yhtiöt heittelivät tuhottomasti dollareita bändeille, jotka eivät olleet vielä edes kunnolla kasassa. Ne myös rakensivat bändejä. ”Tähän tarvitaan vaaleatukkainen basisti”, ja ”näillä pitäisi olla rumpali, joka näyttää siltä tai tältä”. Kun soittajat saatiin kasaan, heille ojennettiin miljoona taalaa ja heidät työnnettiin studioon. Ja sitten Losin skene alkoi kuulostaa juuri sellaiselta, eli tekemällä tehdyltä. 

Se pinnallisuus ja turhuus, mikä tappoi Los Angelesin glam metal -kuviot, loi tilauksen Seattlen bändeille.

Alkuaikojen AiC: Jerry Cantrell, Layne Staley, Mike Starr ja Sean Kinney.

– Los Angelesissa bändeiltä julkaistiin musiikkia mahdollisimman nopeasti. Niille ei annettu aikaa kehittyä, vaan pantiin saman tien joku paskalevy myyntiin ja ajettiin raakile keikoille, Inez sanoo. 

– Sillä välin kaukana eristyneessä Seattlessa oli sellaisia bändejä kuin Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains ja Mother Love Bone, jotka jammailivat kellareissa. Ne kehittyivät ihan vitun hyviksi, koska toisin kuin LA:n bändeillä, niillä ei ollut muuta tekemistä kuin poltella ruohoa ja soitella kavereiden kanssa. Seattle-skenen salaisuus oli juuri siinä, että yhtyeillä oli aikaa oppia soittamaan ja kehittää oma soundi. Jokaiselle bändille ehti kehittyä omanlaisensa persoonallisuus ennen kuin ne nousivat valtavirtasuosioon.

Inez miettii hetken ja lisää, että kaipa Seattlen vesijohtovedessäkin oli jotakin erikoista.

– Se on kesällä Yhdysvaltain kaunein kaupunki, mutta suurimman osan vuodesta taivas on harmaa. Kaupungin viba on tosi maanläheinen. 

Kun Dirt ilmestyi syksyllä 1992, Alice in Chainsin soundi oli valmis. Kun se lähti lämmittelijäksi Ozzy Osbournen No More Tours -kiertueelle, Inez ja Alice in Chains kohtasivat jälleen. 

– Silloin tutustuin jätkiin. Rundi päättyi marraskuussa 1992. Olimme miksaamassa Ozzyn Live & Loud -livelevyä, kun Alice in Chains otti yhteyttä ja pyysi minua tuuraajaksi Euroopan-rundille.

Inezin silloisella pomolla ei ollut mitään ajatusta vastaan. ”Ellet lähde Alice in Chainsin matkaan, potkaisen sinua niin kovaa, että jalkani pitää vetää ulos perseestäsi sairaalassa”, Ozzy Osbourne ilmoitti, kun Inez esitti asiansa hänelle. 

Ja niin Inez lähti. Alice in Chains takoi kuumaa rautaa, ja Inez soitti siinä ensi töikseen 27 keikkaa 32 päivässä. Ensimmäinen oli Lontoon Camden Underworldissä 27. tammikuuta 1993.

Pestin piti olla väliaikaista, mutta se olikin tulikaste. Alkuperäinen basisti Mike Starr ei enää palannut bändiin, ja niin toinen Mike jäi Alice in Chainsiin.

– Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin. On vuosi 2018, ja minä puhun uudesta Alice in Chains -albumista, Inez sanoo ja nauraa.

Sairaat miehet 

Kun Starr jäi pois Alice in Chainsistä, yhtye tiedotti basistin halunneen viettää enemmän aikaa perheensä parissa ja jättää kiertämisen vähemmälle. Vuonna 2010 Starr kuitenkin kertoi Celebrity Rehab -ohjelmassa, että Alice in Chains antoi hänelle kenkää huumeriippuvuuden vuoksi.

Se oli hänen loppunsa alku. Vuonna 1993 Starr liittyi hetkeksi Ray Gillenin ja Bobby Rondinellin uuteen Sun Red Sun -yhtyeeseen, mutta Gillen kuoli vielä samana vuonna ja koko hatara viritys hajosi. Mike Starrin ammattilaisura päättyi potkuihin Alice in Chainsistä.

Inez ei vaikuttanut aivan itsestään selvältä valinnalta bändin uudeksi basistiksi: hän tuli Los Angelesista, ei sen seattlelaisesta vastarintaliikkeestä. Minkäänlaista kulttuurien kolaria ei kuitenkaan sattunut. Inez tuli alusta saakka hyvin toimeen uusien bändikavereidensa kanssa.

Vuonna 1993 Alice in Chains nousi uransa kaupalliselle ja taiteelliselle huipulle. Dirt roikkui Billboardin listalla yli kaksi vuotta, ja biisit Would?, Rooster, Them Bones, Angry Chair ja Down in a Hole pärjäsivät hienosti sinkkulistalla. Tammikuussa 1994 ilmestynyt akustinen Jar of Flies oli ensimmäinen ep-levy, joka meni Billboardin ykköseksi. 

Levyn kannesta huomasi, että Inez oli saanut saman tien täysivaltaisen jäsenen paikan. Hänen nimensä löytyi usean biisin tekijätiedoista. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Alice in Chainsin asiat olisivat olleet hyvin. Kesän 1993 Lollapaloozaan päättynyt Dirt-rundi jäi viimeiseksi kunnon kiertueeksi, jonka Alice in Chains teki Layne Staleyn kanssa.

Monet Dirt-albumin sanoituksista käsittelivät huumeriippuvuutta, ja ikävä kyllä ne perustuivat vahvasti tositapahtumiin. Starr oli jo poissa pelistä, ja Staley hakeutui vieroitushoitoon Jar of Fliesin julkaisun aikaan. Laulaja kuitenkin alkoi käyttää heroiinia uudelleen vielä samana keväänä, ja vuoden 1994 kiertueet Metallican kanssa ja Woodstock 1994:ssä oli pakko peruuttaa. Staley oli niin huonossa kunnossa, että Alice in Chains jäi puolen vuoden tauolle.

Yhtye oli ajautunut tilaan, josta se ei toipunut yli vuosikymmeneen. Inez ei silti suostu syyttämään Staleyä tai ketään muutakaan mistään.

– Layne ei suinkaan ollut siihen aikaan ainoa, joka veti jotakin. Me kaikki käytimme päihteitä, kuka mitäkin. 1990-luvulla elettiin vaarallisesti. Pidän tätä bändiä perheenä, ja päihdeongelmat aiheuttavat aina stressiä perheissä.

Layne Staley.

Rumpali Sean Kinney kertoi vuonna 1996 Rolling Stonelle, että jos bändi olisi jatkanut normaalia toimintaansa, se olisi hyvinkin saattanut tuhoutua tien päälle koko maailman katsellessa. Inez on samaa mieltä.

– Se oli sellaista aikaa, että oli meidän parempi olla tekemättä mitään. Pidän riippuvuutta sairautena. Silloin meillä kaikilla oli samankaltainen sairaus kuin Laynellä. Siksi bändi jäi tauolle. Jos joku juttu tuntuu vievän hengen, miksi ihmeessä sitä jatkaisi?

”Grunge”, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, on vienyt hengen monelta. Mother Love Bonen Andrew Wood, Nirvanan Kurt Cobain, Holen Kristen Pfaff, Soundgardenin Chris Cornell ja Alice in Chainsin Layne Staley ja Mike Starr ovat kuolleet, ja he ovat vasta listan alku. Osa heistä lähti nuorena, osa keski-ikäisenä, yksikään ei seesteisesti ja rauhassa.

Inez huomauttaa, että vaikka 1990-luvun rock vaikuttaa letaalilta, kyse oli loppujen lopuksi yksilötason ongelmista, sairauksista. Hän lisää, että se ei tee ystävien menettämisestä yhtään vähemmän lohdutonta. 

– On tosiaan monta bändiä, joiden kaikki jäsenet eivät selvinneet hengissä. Se on surullista. Haluaisin, että ne lahjakkaat tyypit olisivat vielä tällä planeetalla. Me opimme niistä ajoista paljon, mutta perheemme jäseniä kuoli. 

Vuonna 1995 asiat näyttivät järjestyvän. Staley palasi Alice in Chainsiin, ja bändi teki kolmannen albuminsa Seattlessa. Bändin mukaan nimetty albumi (jota Inez kutsuu kansikuvan mukaan ”koiralevyksi”) meni Yhdysvalloissa listaykköseksi, vaikka bändi sai tuettua julkaisua vain muutamilla yksittäisillä esiintymisillä, joista tunnetuin on akustinen MTV Unplugged -keikka.

Kiertue alkuperäiseen kokoonpanoonsa palanneen KISSin kanssa keskeytyi neljän keikan jälkeen, kun Staley veti yliannostuksen heroiinia. Alice in Chainsillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä uudelleen tauolle. Jerry Cantrell on kuvaillut noiden aikojen tunnelmia soololevyllään, jonka nimi on paljon puhuvasti Degradation Trip, ”Rappiotrippi”. 

Bändin jäsenet hajaantuivat tahoilleen, mutta sitä ei julistettu sen enempää kuolleeksi kuin eläväksikään. 

– Emme koskaan puhuneet siitä, pitäisikö bändi hajottaa tai voisiko Layne vielä jatkaa, Inez sanoo. 

Loppujen lopuksi Cantrell joutui omistamaan kesällä 2002 ilmestyneen Degradation Tripin Layne Staleyn muistolle. Laulaja kuoli huumeiden yliannostukseen saman vuoden huhtikuussa. Siinä vaiheessa näytti siltä, että vuonna 1998 Staleyn kanssa äänitetyt kaksi biisiä olivat bändin viimeinen elonmerkki.

Siihen, että Alice in Chains palasi, tarvittiin tsunami.

Toinen tuleminen 

Tapaninpäivänä 2004 Intian valtameren pohja alkoi järistä. Maailman voimakkain maanjäristys neljäänkymmeneen vuoteen nosti valtavia hyökyaaltoja, jotka tuhosivat laajoja rannikkoalueita Aasiassa ja tappoivat 200 000 ihmistä.

Uutiset järkyttivät ihmisiä kautta maailman. Yksi heistä oli Sean Kinney, joka halusi tehdä jotakin auttaakseen luonnonmullistuksen uhreja. 

– Sean ehdotti, että järjestäisimme Seattlessa hyväntekeväisyystapahtuman. Päätimme tehdä niin ja pyytää eri laulajia esittämään kanssamme Alice in Chainsin biisejä. Saimme mukaan kaikenlaisia hienoja tyyppejä, kuten Toolin Maynard James Keenanin ja Heartin Ann Wilsonin. Siitä tuli hieno ilta ja cool konsertti. 

Helmikuussa 2005 järjestetty K-Rock Tsunami Continued Care Relief -konsertti johti ajatukseen viimeisestä maailmankiertueesta, jolla Alice in Chains heittäisi hyvästit maailmalle. Jerry Cantrellilla oli mielessään sopiva laulaja, Comes with the Fallin solisti William DuVall, joka oli ollut mukana Cantrellin sooloprojekteissa.

Kiertue vei Alice in Chainsin halki Yhdysvaltojen, Euroopan ja Japanin. Sillä matkalla uusi kokoonpano käsitti, että ehkäpä ei ollutkaan jäähyväisten vaan uuden alun aika. Asiat olivat edenneet askel kerrallaan ja omalla painollaan, ja DuVall vaikutti juuri oikealta mieheltä herättämään Alice in Chains henkiin.

– Aloimme jutella, että mitäpä jos äänittäisimme uusia biisejä ja tekisimme levyn. Syntyi Black Gives Way to Blue. Sen kohdalla tapahtui tosi kivoja juttuja, kuten se, että Elton John vieraili sillä, joten päätimme jatkaa.

Kun iskevällä Check My Brain -singlellä pohjustettu Black Gives Way to Blue ilmestyi vuonna 2009, moni kuulija hämmentyi. Layne Staley oli tiettävästi ollut kuolleena jo seitsemän vuotta, mutta Alice in Chains kuulosti olevan entisellään. 

Jotkut syyttivät bändiä siitä, että se oli pestannut laulajakseen Layne Staley -imitaattorin. Heiltä jäi huomaamatta, että suuri osa bändin klassisesta laulusoundista on aina syntynyt Jerry Cantrellin säveltämistä melodioista, hänen lauluäänestään ja pääsolistin kanssa laulamistaan stemmoista. Se ei ollut asia, josta olisi tarvinnut luopua Staleyn kuoltua.

– Monet tosiaan sanovat, että William kuulostaa ihan Layneltä. Ei minusta. Kukaan ei kuulosta Layneltä, Inez huomauttaa. 

– Layne oli elimellisen tärkeä tämän koneen rakentamisessa. Hän sävelsi paljon omia osuuksiaan. Kun Alice in Chainsin nykyinen inkarnaatio syntyi, kone oli jo olemassa. En sanoisi, että sitä olisi ollut ihan helppoa saada käyntiin, mutta Williamilla ja Jerryllä oli ainakin piirustukset, joita seurata. 

Jotkut pitävät vieläkin nyky- Alice in Chainsiä pyhäinhäväistyksenä, mutta suurin osa on ottanut kadotuksesta nousseen bändin avosylin vastaan. Black Gives Way to Blue myi yli 500 000 kappaletta, siis kultaa Yhdysvalloissa, mikä on hieno suoritus 2010-luvulla. Se oli varmasti helpotus bändille. Onnistumispaineita epäilemättä oli, eikä vähiten William DuVallilla. 

Inez sanoo ihailevansa laulajan rohkeutta.

Alice in Chains vuonna 2009.

– Harva olisi uskaltanut ottaa sitä paikkaa tässä bändissä. Black Gives Way to Bluen aikaan sanoin Williamille, että hän voi voittaa yleisön puolelleen vain yhdellä tavalla: tekemällä parhaansa yksi keikka kerrallaan.

– En tiedä toista laulajaa, joka valmistautuisi keikkoihin niin huolellisesti kuin hän. Will lämmittelee aina äänensä ja pitää itsestään hyvää huolta. Ja sitten hän kävelee lavalle, nostaa jalan monitorin päälle, leukansa pystyyn ja antaa mennä. Hänen kehitystään on ollut hienoa seurata. Entisestä kitaristi-laulajasta on kasvanut kunnon keulakuva. 

Tragediat seurasivat Alice in Chainsiä edelleen. Mike Starr kuoli lääkkeiden yliannostukseen vuonna 2011. 44-vuotiaana ongelmiensa alle musertuneen basistin muistotilaisuus pidettiin 20. maaliskuuta. Cantrell ja Kinney olivat paikalla.

Sitä seuraavana päivänä Alice in Chains tiedotti ryhtyvänsä äänittämään uutta albumia.

Uuden Alice in Chainsin toinen albumi The Devil Put Dinosaurs Here ilmestyi pari vuotta myöhemmin, toukokuun 2013 lopulla, ja meni Yhdysvalloissa suoraan listakakkoseksi. Tuttu pyörä lähti pyörimään niin kuin se ehjillä bändeillä tekee – levy, kiertue, tauko, levy, kiertue, tauko.

Nyt Alice in Chainsin nykyinen inkarnaatio on kolmannen syklinsä alussa. 

Menneisyyden voima

Mount Rainier on Washingtonissa sijaitseva tulivuori, joka yltää yli neljän kilometrin korkeuteen. Se on purkautunut viimeksi 1800-luvun puolivälissä, mutta vuoren ydin on yhä lämmin. Syvällä sykkivän laavan kuumuus kovertaa jääluolia ylärinteiden jäätiköihin.

Alice in Chainsin uusi albumi Rainier Fog on saanut nimensä tuosta Seattlen seudun vuoresta. Nimi ei ole mitään kotiseuturomanttista sanahelinää. Jerry Cantrell kirjoitti nimikappaleen tribuutiksi kaupungin vanhalle bändiskenelle. 

– Muistelen menneitä aikoja lämmöllä, Inez sanoo. – Silloin tuli käyttäydyttyä aika tuhoisastikin, mutta elämä opettaa. En vaihtaisi niitä aikoja mihinkään. Ne ovat osa Seattlen, bändimme ja minun historiaa. Oli hienoa saada olla osa niitä tapahtumia. Vaikka en itse ollutkaan Alice in Chainsissä alkuaikoina, en voisi olla ylpeämpi siitä, mitä saimme aikaan. 

Alice in Chainsin jäsenistä Seattlessa asuu enää rumpali Sean Kinney, mutta Rainier Fogin julkaisua juhlitaan luonnollisestikin siellä. Viikon kestävään tapahtumaan kuuluu muun muassa akustinen keikka kaupungin maamerkissä, Space Needle -tornissa. Inezille se on tilaisuus tavata vanhoja kavereita.

– Olemme edelleen ystäviä keskenämme. Aikoinaan, kun Seattlen bändit tulivat suosituiksi, emme enää ehtineet nähdä toisiamme, mikä oli tosi tylsää. Kun nykyisin käyn Seattlessa, hengaan aina Soundgardenin Kim Thayilin tai jonkun muun niistä kuvioista tutun tyypin kanssa. Vain se porukka, eli me itse, voi ymmärtää, millaisia juttuja olemme käyneet läpi. Niitä asioita ei voinut suunnitella. Ne vain tapahtuivat.

Rainier Fog on myös äänitetty Seattlessa, samassa studiossa kuin Facelift kolmekymmentä vuotta aiemmin. Äänittäjä-tuottajana oli 2000-luvun Alice in Chainsin luottomies Nick Rasculinecz.

Alice in Chains on lyönyt soundinsa lukkoon jo kauan sitten. Mihin se tarvitsee tuottajaa? Inezin mukaan kyse on luottamuksesta.

– Nickillä on niin tarkat korvat, että se vähentää bändin paineita. Laaduntarkkailun voi huoletta jättää hänen vastuulleen. ”Se meni täydellisesti, otetaan uusiksi”, hän sanoo usein. ”Miksi, jos se kerran oli täydellinen otto?” joku kysyy. ”Koska pystyt vielä parempaan.” Ja yleensä hän on oikeassa! Häneen voi luottaa myös tekniikkajutuissa. On varmaa, että hyvä basso- tai kitarasoundi löytyy. Nick on positiivinen musiikki-intoilija, jonka kanssa on aina kivaa. 

Vaikka Alice in Chains kuulostaa vain itseltään, pientä hienosäätöä voi aina tehdä.

– Randy Staub miksasi kaksi edellistä levyämme, ja varsinkin The Devil Put Dinosaurs Herestä tuli tosi iskevä ja hevi. Nyt halusimme hiukan keventää soundia. Miksautimme Rainier Fogin Joe Barresilla, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Toolia ja Queens of the Stone Ageä. On ihmeellistä, miten paljon yhden miehen vaihtaminen voi muuttaa lopputulosta. 

Inez lausahtaa tyytyväisen kuuloisena, että Alice in Chains oppii uutta itsestään vielä vuonna 2018. 

– Ja niin sen pitääkin olla. Se on filosofiamme. 

Samaan aikaan bändi pitää mielellään kiinni menneisyydestään. Inez kertoo, että Rainier Fogilla soivat kitarat ja bassot ovat niitä samoja, joilla bändi soitti 1990-luvun alkupuolella. Inez on ollut Alice in Chainsissä 25 vuotta, Cantrell ja Kinney vielä kauemmin ja DuVallkin jo kaksitoista vuotta. Historia on muokannut bändin nykyiseen tilaansa. 

– Meidän ei tarvitse puhua pystyäksemme kommunikoimaan. Olemme musiikillisesti kasassa kuin jengi. Osaamme muuttaa biisin grooven keskustelematta siitä sen enempää. Siinä on jotain taianomaista, ja sellainen taika syntyy vain, kun bändi soittaa kauan kimpassa. Ihailen Rushia, joka pelaa yhteen kuin koripallojoukkue. Ne jätkät eivät edes katso toisiaan lavalla, koska he muodostavat yhdessä elävän olennon. Sellainen on aivan ihmeellistä. 

Alice in Chains on myös varsin tasavertainen ryhmä. Demokratia toimii parhaiten joviaalissa porukassa.

– Jerry on tavallaan bändin pomo, mutta jos joku meistä ei todellakaan halua tehdä jotain juttua, muut kyllä mukautuvat siihen. Ei niin, että sellaista tapahtuisi juuri koskaan. Minä esimerkiksi olen niin helppo tapaus, että soitan mielelläni ihan missä tahansa aivan koska vain. 

Yleisölle William DuVall tulee ikuisesti olemaan Alice in Chainsin uusi laulaja. Vieläkö hän on sitä bändille? Ei oikeastaan, hymähtää Inez.

– Olemme soittaneet Willin kanssa jo monta kertaa enemmän keikkoja kuin Laynen kanssa aikoinaan. Rundeilla ollaan kimpassa melkein vuorokauden ympäri. Olemme ehtineet kokea yhdessä kaikenlaista. Se on opettanut meidät selviytymään tilanteista yhdessä ja pitämään toisistamme huolta. Sellainen on tärkeää bändille kuin bändille. 

Hyvä karma kannattelee

Rainier Fogin julkaisun jälkeen Alice in Chains lähtee taas kiertämään maailmaa. Se sujuu nykyisin mukavammin kuin vanhoina pahoina aikoina. Asiat ja aineet, jotka veivät hengen Staleyltä, Starrilta ja monelta muulta traagiselta hahmolta, eivät kuulu Seattlen selviytyjien arkeen. 

– En ole juonut enkä vetänyt mitään muutakaan kymmeneen vuoteen, Inez sanoo. – Nämä jututhan korostuvat aina rockbändien kohdalla, mutta kun minä kävin AA-kokouksissa, tapasin siellä pesukoneenkorjaajia, jotka olivat sekoilleet ihan yhtä rajusti kuin rokkitähdet. Toisin sanoen riippuvuudet eivät ole musiikkiteollisuuden vaan koko ihmiskunnan ongelma. Ja mitä siitä opimme? Sen, että on tärkeää pitää huolta itsestään ja toisista. 

Inezin puhe kääntyy riippuvuuksiin sen verran usein, että hänen suhteensa pään sekoittamiseen ei selvästikään ole neutraali – ja kuinka se voisi kaiken tapahtuneen jälkeen ollakaan? Basisti ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi vaan kertoo näkemyksensä tärkeänä pitämästään asiasta.

– Yhdysvalloissa huumeongelmat ovat pahimpia köyhimmissä osavaltioissa, mutta toisaalta rikkaat voivat aivan yhtä hyvin ajautua riippuvuuteen. Sekin kertoo, että kyseessä on sairaus. Koulujen pitäisi valistaa lapsia näistä asioista ja panostaa taideaineisiin. Kun nuori opettelee soittamaan jotakin instrumenttia, hän ei istuskele joutilaana vetämässä kamaa, Inez pohtii kuin kollegojensa kohtalot unohtaen. 

– Mutta ainakin täällä Amerikassa taideaineita ajetaan alas. En enää käsitä, mitä helvettiä tässä maailmassa oikein tapahtuu. Kun olimme viimeksi Euroopan-rundilla, joka maassa joku kysyi, että ”mikä vittu sitä teidän Amerikkaanne oikein vaivaa”.

Sitä on aivan turha kysyä rockbändiltä, joka yrittää vain tienata elantonsa taiteellaan ja parantamalla yleisönsä elämänlaatua. Alice in Chains tietää vain sen, että lähiaikoina se aikoo soittaa keikkoja muun muassa Judas Priestin kanssa. Siinä kaikki.

– Emme yleensäkään suunnittele juuri mitään. Me vain alamme pitää meteliä ja katsomme, mitä siitä seuraa. Minusta on aina hienoa lähteä kavereiden kanssa metelöimään sinne sun tänne. Niin simppeliä tämä on, ja niin simppelinä me haluamme tämän myös pitää. 

– Se on tietysti selvää, että ennen kuin voi alkaa tehdä uusia biisejä, täytyy ehtiä kokea muutakin kun lennoilta myöhästymistä ja artistiruokailuja. Eli heti seuraavan rundin jälkeen se ei onnistu. Viimeisin rundimme päättyi pari viikkoa sitten, ja olen yhä väsynyt. Palautuminen ottaa aina aikansa.

Uuden materiaalin kirjoittamista helpottaa se, että Inez ja Cantrell asuvat kumpikin Los Angelesissa.

– Jossain vaiheessa kiertueiden jälkeen Jerry taas soittaa minulle, että nyt olisi uusi riffi, tulehan jammailemaan. Tai jos hän sattuu olemaan Seattlessa, hän kilauttaa Seanille. Jerryn paras puoli biisintekijänä on se, että hän tietää, mikä on paskaa. Jos uusi juttu ei ala toimia, siirrymme seuraavaan. 

Ineziä miellyttävät kaikkein eniten raskaat biisit.

– Minä olen bändin hevimies. Rakastan metallia, ja varmaankin siksi juuri minä puhun Infernolle! Vanhoista Alice in Chains -biiseistä tykkään soittaa eniten niitä jyräävimpiä, kuten Dam That Riveriä, Them Bonesia ja Sickmaniä. Uudella levyllä nimibiisi on samaa sarjaa. Toisaalta pidän paljon levyn viimeisestä biisistä. All I Am on rehevä, kasvava ja lempeä sävellys, varsinainen äänimaisema. 

Alice in Chainsin lyriikoista vastaavat Cantrell ja DuVall, joka on tehnyt Rainier Fogille kaksi tekstiä.

– He eivät kirjoita mitenkään yksiselitteisiä sanoituksia, eivätkä myöskään mielellään avaa niitä. Ja niin on hyvä. Kun levy on julkaistu, se ei ole enää bändin omaisuutta vaan kuuluu jokaiselle kuulijalle erikseen. Siinä vaiheessa ei ole enää bändin asia, miten biisejä tulkitaan. 

Bändinsä tulevaisuudesta Inez ei tiedä muuta kuin sen, että se on olemassa. Alice in Chains on päättänyt tehdä töitä sellaisella tahdilla ja tavalla, ettei se vahingossa tuhoa itseään. Bändin ja grungen historian muistaen se kuulostaa oikein hyvältä idealta.

Tragedioista ja ongelmista huolimatta Inez ei ole koskaan katunut päätöstään lähteä Alice in Chainsin matkaan. Hän on bändissä, johon tuntee kuuluvansa.

– Tämä on kuin hyvää karmaa.

Julkaistu Infernossa 7/2018.