Vuonna 1962 syntynyt David DeFeis on ollut yli neljänkymmenen vuoden ajan merkittävä osa amerikkalaista Virgin Steeleä, jonka musiikkia mies itse kuvailee ”barbaaris-romanttiseksi metalliksi”.
Yhtyeen jokaisella albumilla laulajana, kosketinsoittajana ja tuottajana toiminut amerikkalainen kasvoi musiikin ympäröimänä.
– Isäni kuului teatteriin. Näytöksiä oli jatkuvasti, minkä ansiosta tutustuin kreikkalaiseen mytologiaan. Vanhempi siskoni oli ja on yhä oopperalaulaja, kun taas kaksi muuta sisarustani soittivat rokkibändeissä, DeFeis kertoo.
– Halusin sukeltaa siihen maailmaan, joten kahdeksanvuotiaana aloin käydä pianotunneilla. Musiikkia, teatteria ja taidetta oli ympärilläni koko ajan, joten sillä kasvatuksella oli väistämätöntä, että minusta tuli tällainen.
Alusta asti oli selvää, että DeFeisistä tulisi laulaja. Nuori jätkä eteni bändistä bändiin kunnes liittyi kitaristi Jack Starrin ja rumpali Joey Ayvazianin perustaman Virgin Steelen solistiksi vuonna 1981. Starr jätti bändin muutaman vuoden jälkeen lakisotkun saattelemana, ja sen jälkeen leijonanosa yhtyeen musiikista on tullut solistin kynästä.
– Eeppinen tyyli oli osa musiikkiamme alusta asti, mutta se kehittyi isompiin mittoihin matkan varrella. Ensimmäisellä levyllä on enemmän blues- ja hard rock -juttuja ja vain vähän sitä metallia, josta meidät tunnetaan. Ajan kuluessa taitomme kehittyivät ja minä innostuin entistä enemmän biisinkirjoittamisesta. Halusin oppia enemmän, joten lähdin yliopistoon lukemaan musiikkia. Soundissamme on yhä läsnä myös se toinen, bluesimpi puoli. Toisinaan se on enemmän esillä, kuten Life Among the Ruinsilla [1993] ja Ghost Harvestilla [2018].
Laulaja kuunteli nuoruudessaan paljon Led Zeppeliniä ja Black Sabbathia. Hän alkoi selvittää, mistä nämä bändit ovat saaneet vaikutteensa ja löysi Robert Johnsonin, Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin.
– Bluesin luonteeseen kuuluu improvisaatio, ja juuri siitä musiikissamme on aina ollut kyse. Keikoilla voi poiketa kaavoista ja tehdä erilaisia sovituksia. Biisi voi olla pidempi tai lyhyempi kuin levyllä. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, ja juuri siitä pidän bluesissa. Kovin monet bändit eivät ota tällaisia vapauksia.
Starrin korvannut, bändissä nykyäänkin soittava kitaristi Edward Pursino on auttanut solistia viemään yhtyeen soundia entistä eeppisempään suuntaan. Miehet ovat tunteneet toisensa ja soittaneet yhdessä teini-ikäisistä asti.
– Jammailimme Led Zeppeliniä sun muuta jossain kellarissa. Kemiamme pelaavat yksiin mahtavasti ja meillä on musiikillisessa mielessä todella hieno suhde. Voimme kuulla toistemme ajatukset, kun soitamme yhdessä, ja pystymme improvisoimaan keskenämme ties mitä juttuja.
Enemmän on enemmän
Virgin Steele julkaisi kultavuosinaan aiheesta ylistettyjä albumeja kuten The Marriage of Heaven and Hell -kaksikon 1990-luvun puolivälissä ja The House of Atreus -albumit 2000-luvun taitteessa.
Sen jälkeen laatu on vaihdellut, ja kama on ollut joko käsittämättömän hirveää tai aivan parasta riippuen siitä, keneltä kysytään. Yksi on varmaa: konseptit ovat mittavia ja kokonaisuudet lähes hyvän maun rajat ylittävän massiivisia.
Kesäkuun lopussa ilmestyvällä The Passion of Dionysusilla on mittaa kohtuulliset 89 minuuttia ja 47 sekuntia. Tälle bändille kyseessä ei ole mitenkään poikkeuksellisen pitkä teos, mutta sisältö taas… No, palataan siihen pian.
Albumia kuunnellessa on vaikea sanoa, mistä yksi biisi alkaa ja mihin toinen loppuu. DeFeis kertoo halunneensa rakentaa levyn yhdeksi jättimäiseksi sävellykseksi.
– Se on tarkoitettu kuultavaksi siten kuin joku sonaatti tai sinfonia. Kirjoitin kappaleet siinä järjestyksessä kuin ne ovat levyllä, sillä minulla oli kokonaisuudesta selkeä käsitys. Halusin pistää ajatukseni biiseihin yksi kerrallaan. Sanoin musiikillisessa mielessä kaiken mitä halusin ja siirryin seuraavaan vasta sen jälkeen.
Suurten konseptien luominen ei ole DeFeisin mukaan lainkaan vaikeaa.
– Kun saan idean, sen täytyy viehättää minua tunteellisella tasolla. Aiheen täytyy olla sellainen, josta haluan laulaa ja johon haluan sukeltaa syvälle. Joskus sanoitukset syntyvät ensin, joskus musiikki on etunenässä. Joskus mielessäni on vain biisin nimi ja ajatus siitä, millaista musiikkia haluan tehdä. Istun alas ja mietin, millaisia tunteita haluan päästää valloilleen.
– Välillä on toki vaikeaa edetä siitä, mihin ensimmäinen inspiraationpurkaus vie. Minulla on idea, mutta sitä ei voi vain jättää siihen. Välillä toki voi. Esimerkiksi uudella levyllä on lyhyt kappale, Black Earth & Blood, joka kestää alle kaksi ja puoli minuuttia. Se vastaa täysin ensimmäistä ideaani, enkä kokenut tarvetta pidentää sitä yhtään.
Mies on saanut paljon inspiraatiota klassisesta musiikista, jolle on tyypillistä polveilla suuntaan jos toiseenkin.
– Jos 12-minuuttinen kappale tuntuu kolmelta tai neljältä minuutilta, tiedän olevani oikeilla jäljillä. Jos biisi taas tylsistyttää minua, palaan miettimään rakenteita uudestaan.
DeFeis aloittaa musiikin työstämisen aina pianolla. Tällä kertaa miehellä oli selkeät raamit, joiden ympärille hän halusi rakentaa tarinan.
– En yleensä tee niin, mutta nyt halusin käsitellä teemoja kaikista mahdollisista vinkkeleistä. Levyn perusidea tuli mieleeni kuin salamaniskusta ja lähdin kasaamaan musiikkia sen ympärille. Ihmisten tulisi ymmärtää, että tämä albumi on ehdottomasti osa samaa barbaaris-romanttisen eeppisen metallin jatkumoa kuin House of Atreus -levyt ja Invictus [1998].
– Haluaisin myös huomauttaa, ettei tämä ole ensimmäinen levymme kahdeksaan vuoteen. Ihmisiltä on mennyt jotenkin ohi, että julkaisimme kolme täysin uutta albumia Seven Devil’s Moonshine -boksissa vuonna 2018. Emme ole vain istuneet paikoillamme ja vääntäneet tätä albumia kahdeksaa vuotta!
DeFeis kertoo kirjoittavansa musiikkia koko ajan, sillä uusia ideoita tulee jatkuvalla syötöllä.
– Niin kauan kuin olen elossa ja henki pihisee, miksi en toteuttaisi ideoitani? Jos joku kuuntelee näitä levyjä, se on mahtava juttu, ja jos ei, niin ainakin ne on tehty.
– Samaan aikaan kun tein uutta albumia, kirjoitin myös seuraavaa levyämme. Kaikki musiikki on jo valmiina, mutta minun täytyy vielä työstää sanoituksia. Haluaisin, että levy on pihalla viimeistään kahden vuoden päästä.
Omaehtoista toimintaa
The Passion of Dionysusin biisit ovat parhaimmillaan kuunneltavia. Pahimmillaan ne kuulostavat harrastelijan tekemältä midimusiikilta tai 16-bittisen Segan kolisevilta äänimaisemilta. Entäpä DeFeis? Mies, joka on nimetty usein maailman kovimpien hevilaulajien joukkoon, päästää epämääräisiä kiljahduksia, joista tulee mieleen kissan rääkäisy, kun sen hännän päälle astutaan.
Järkäleellä jatketaan samalla kaavalla kuin viimeiset kymmenisen vuotta: Pursino ja Joshua Block soittavat kitararaidat, DeFeis hoitaa kaiken muun. Muita jäseniä ei kuulemma tarvita.
– Minulla on myös ”oikea bändi”, mutta kaikkia jätkiä ei välttämättä tarvita. Kumpikin kitaristeista olisi voinut soittaa levylle bassot niin halutessaan. Tällä kertaa minä soitin basso- ja rumpuraidat, emmekä tarvinneet liverumpaliamme.
– Kyse on aina siitä, kuka on paikalla. Siitä, kuka haluaa tulla äänityksiin ja viettää studiolla päiviä, viikkoja tai kuukausia. Ne tyypit, jotka ovat paikalla, pääsevät mukaan levylle.
DeFeis huomauttaa, että työskentelytapa on ollut tällainen aina.
– Näin tämä bändi pyörii. Jo Marriage-levyillä Edward soitti bassot valtaosalle raidoista ja minä hoidin loput. Toimimme samoin myös Life Among the Ruinsilla ja Invictusilla, vaikka meillä oli siihen aikaan basisti, Rob DeMartino. Hän osallistui vain joidenkin biisien äänitykseen, eikä toimintatapa haitannut häntä.
– Kukaan jäsen ei ole alkanut isotella, että hänen on saatava soittaa albumilla. Sillä ei ole väliä, sillä nämä tyypit pääsevät joka tapauksessa soittamaan biisejä keikoillamme.
Virgin Steele on DeFeisille elämäntapa, mutta muiden jäsenten osalta bänditoiminta on vapaampaa.
– Minä olen tietysti aina mukana, mutta loput tyypeistä voivat tulla ja mennä kuten heidän aikatauluihinsa sopii. Joskus Edward ei ole päässyt keikalle, joten Joshua on ottanut hoitaakseen kaikki kitarat. Kaikki soittajat ovat yhä osa bändiä, mutta kokoonpanomme vaihtelevat, sillä välillä jotkut jäsenet eivät ehdi studioon tai keikoille.
– Viimeisimmillä keikoillamme rumpuja soittanut herrasmies on jälleen kanssamme, kun nousemme lavalle seuraavan kerran. Ottaisin hänet mielelläni mukaan seuraavalle albumillemme, joten jos hän tulee studioon, hän pääsee soittamaan levylle.
Historian havinaa
Virgin Steelen tuotannossa on käsitelty roppakaupalla vanhoja myyttejä ja etenkin kreikkalaista ja kristillistä mytologiaa. Miekkoja ja hevosia riittää, ja valtaosa bändin 18 levystä onkin yhden aiheen ympärille kasattuja konseptialbumeita.
– Luen ja opiskelen paljon myyttejä, joten olen saanut valtavasti tietoa sitä kautta. Minua kiinnostaa, millaisiin asioihin ja ajatuksiin tarinat pohjautuvat. Esimerkiksi Dionysos on vain yksi monista ylösnousevista jumalista, joista Jeesus on – Ronnie James Dioa lainatakseni – lajinsa viimeinen.
Dionysos, josta uusi albumi kertoo, on viinin, näyttämötaiteen, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumala.
– Hän on hyvin ristiriitainen ja vaarallinen jumala. Dionysos on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän on vain ihminen. Hän voi kärsiä ja kuolla, mutta koska hän on jumalallinen, hän syntyy uudelleen.
– Dionysos tunnetaan myös irtipäästämisen jumalana, mikä onkin levyn suurimpia teemoja. Välillä on hieman epäselvää, mitä tapahtuu, sillä kaikilla tällä albumilla käsittelemilläni asioilla on myös päinvastainen merkitys.
Pohjimmiltaan DeFeisin sanoitukset kertovat miehen omista kokemuksista, vaikkei sitä välttämättä huomaa päällepäin.
– Kirjoitan aina omasta elämästäni tai siitä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta käännän asiat runolliseen muotoon. Albumit ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta ne eivät näyttäydy sellaisina ulkopuolisille. Biisit kertovat tavallaan minusta, mutta ihmisten ei tarvitse välttämättä tajuta sitä. Pyrin myös siihen, että jokainen voi kokea sanoitukset oman elämänsä ja kokemustensa kautta.
– Musiikissa täytyy olla sydäntä ja sielua, sen täytyy olla rehellistä. Siksi en laula asioista, joista minulla ei ole kokemusta. Monet metallibändit laulavat jostain peikoista tai haltioista, mutta minä en, sillä en ymmärrä niistä mitään, DeFeis nauraa.
Menestyksestä viis
Pitkän uran tehnyttä DeFeisiä ajaa eteenpäin yksinkertaisesti rakkaus musiikkiin.
– Se on syy, miksi nousen sängystä aamuisin. Rakastan kirjoittamista, muiden kanssa jammailua ja keikoilla soittamista. Nykyisin nautin todella jopa bänditreeneistä, sillä silloin voin kontrolloida ääniympäristöä paremmin. Välillä meillä ei ole omaa henkilökuntaa keikoilla, ja soundit saattavat olla todella sotkuiset ja likaiset.
– Silloin kun homma toimii, rakastan lavalla olemista. On maagista vetää jotain kappaletta ja nähdä, kun jonkun silmät yleisössä loistavat. Se on todella kaunis kokemus.
Mies vitsailee, että hänen on kirjoitettava musiikkia jatkuvasti pysyäkseen järjissään, jos hän nyt on täyspäinen alkuunkaan.
– Minulla on ongelmia siinä missä kenellä tahansa, mutta uuden musiikin luominen ei ole ikinä tuottanut vaikeuksia. Totta puhuen minun ei tarvitsisi tehdä enää ikinä yhtäkään uutta biisiä, sillä minulla on niin valtavasti kamaa, joka vain odottaa työstämistä!
Mies muistelee kohdanneensa uransa suurimmat vaikeudet 1990-luvun taitteessa.
– Managerimme eivät saaneet hommiaan hoidettua, joten kaikki oli todella haastavaa. Matkan varrelle on mahtunut ihmisiä, joiden kanssa minun ei olisi pitänyt työskennellä. Jos voisin muuttaa jotain, en ehkä tekisi samaa uudestaan. Saattaa toki olla, että tekisin samat virheet kuitenkin, DeFeis nauraa.
– Ihminen on mitä on. Hyvien, pahojen ja rumien kokemustensa tuote. On turha itkeä, kun viski on jo kaatunut. Juuri nyt olen tyytyväinen siihen kuka olen, ja pyrin pitämään asian niin.
Laulaja on vieraillut uransa aikana myös joidenkin muiden bändien albumeilla. Parhaiten niistä tunnetaan Tobias Sammetin Avantasia, jonka kahdella Metal Opera -albumilla DeFeis esiintyy yhteensä neljässä kappaleessa.
The House of Atreus -levyjä pidetään maailman ensimmäisinä metalliooppera-albumeina, ja yhden tarinan mukaan Sammet sai kipinän Avantasian aloittamiseen juuri näiden teosten ansiosta. Sammetin projekti on kasvanut sittemmin valtaviin mittoihin ja noussut areenoille, kun taas Virgin Steele on pysynyt pienemmän porukan juttuna. Oli tarinassa perää tai ei, DeFeisiä tilanne ei harmita.
– Joku inspiroituu aina jonkun toisen musiikista. En ole seurannut Avantasiaa enkä ole kovinkaan perillä siitä, mitä Tobias tekee nykyisin, mutta tykkäsin kovasti niiden levyjen tekemisestä ja biiseistä jotka lauloin.
– En tiedä, uskovatko ihmiset, kun sanon näin, mutta Virgin Steelen ei ole koskaan ollut tarkoitus olla mikään maailman isoin bändi. Sellainen ei ole ikinä kiinnostanut minua, enkä ole ajatellut koko asiaa. Mitä menestys on? Sillä on eri ihmisille eri merkitys.
– Minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla yhtään tunnetumpi tai kuuluisampi kuin olen nyt. Jos niin tapahtuu, mikäpä siinä, mutta minulla on jo nyt ihan tarpeeksi ongelmia kuuluisuuden ja sen mukanaan tuomien asioiden kanssa. En tarvitse yhtään enempää menestystä ollakseni onnellinen.
DeFeisille on tärkeää saada tehdä sellaista musiikkia kuin hän itse haluaa. Olisi kuulemma kamalaa, jos jostakin albumista tulisi valtava menestys ja ihmiset vaatisivat lisää samanlaista tavaraa.
– En halua olla vanki. Pidän vapaudesta – vapaudesta tehdä sellaista musiikkia kuin haluan ja vapaudesta elää sellaista elämää kuin haluan. Pysyttelen katveessa enkä tahdo, että tekemisiäni seurataan joka päivä. Minulla ei ole edes älypuhelinta, joten en ole tavoitettavissa ellen niin halua.
DeFeis haluaa mennä eteenpäin. Musiikkia lieneekin luvassa vielä ainakin muutaman levyn verran.
– Haluaisin tehdä jossain vaiheessa elokuvan, joka perustuu johonkin levyistämme. Ehkäpä tähän uusimpaan tai seuraavaan, kuka tietää. Vieläkö dvd-julkaisuja tehdään? Haluaisin julkaista täydellisen bändihistoriikin, jossa on mukana paljon livemateriaalia. Se olisi tavallaan meidän versiomme Led Zeppelinin The Song Remains the Same -elokuvasta.
– Sen jälkeen olen ehkä saavuttanut kaiken, mitä olen halunnut. Entä sitten? Ehkä lähden johonkin erämaahan keskustelemaan eläinten kanssa.
Julkaistu Infernossa 6/2023.