Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on esiintynyt Tuskassa niin monta kertaa, etteivät kaikki meinaa pysyä laskuissa. Jarkko Martikainen puolestaan esiintyy ensimmäistä kertaa Tuskassa tänä vuonna.
Martikainen nousee Tuskan Radio City Stagelle lauantaina kello 13:30. Rautiainen yhtyeineen Karhu Main Stagelle kello 14:15, hyvin pian sen jälkeen, kun Martikainen tahollaan on päättänyt keikkansa.
Kaksikon kohdatessa yhteisen haastattelun merkeissä, Rautiaisen Tuska-muistot alkavat pulputa pintaan.
– Meidän ensimmäinen Tuska oli se ihan ensimmäinen Tuska, jota vietettiin Tavastialla vuonna 1998, Rautiainen muistelee.
– Se oli ylipäänsä ensimmäisiä Niskis-keikkoja. Me oltiin soitettu samana vuonna ensimmäinen keikkamme Jyväskylässä Yläkaupungin yöt -tapahtumassa. Tuska oli sitten ihan ensimmäisten kolmen, neljän keikan joukossa.
– Olen kerännyt aika hanakasti lehtijuttuja Niskiksestä. Siellä joukossa on yhä Suomi Finland Perkeleen numero, jossa on arvio ensimmäisestä Tuskasta, meidän kuva ja sen alla lukee, että me oltiin omituisin bändi koko festarilla.
Rautiainen muistaa myös, että bändi yöpyi ensimmäisen Tuskan aikoihin Hotelli Artturissa, ja oheistoimintaa riitti.
– Se oli, ei minusta, mutta muutamasta muusta jäsenestä johtuen aika näytelmällinen yöpyminen. Siellä ne jätkät seisoivat munasillaan ikkuna-aukossa ja viereisessä huoneessa ollut japanilainen turistiryhmä sai ihmetellä sitä.
– Ne turistit lähtivät kentälle aikaisin aamuyöstä, he jättivät huoneiden ovet auki ja sieltähän löytyi aikamoinen viina-aarre heidän minibaareista. Oltiin pakettiautolla liikenteessä, siitä tippui sivuovi liikenteessä, pidettiin sitä miesvoimin kiinni ja pari ryhmästämme pysähtyivät levähdyspaikalla painimaankin. Minä mietin, että tätäkö on rock ’n roll -elämä?
Martikainen utelee Rautiaiselta, onko tämä laskenut, miten monta kertaa hän on esiintynyt Tuskassa.
– Ensimmäinen pätkä oli 8 vuotta peräkkäin, sitten oli vuosi taukoa, yhdeksäs kerta oli Sarvivuori-levyn tiimoilta ja sen jälkeen tuli pidempi tauko, kunnes Niskalaukauksen paluun jälkeen ollaan soitettu kahdesti, Rautiainen ynnäilee.
Jossain vaiheessa Rautiaisesta ja Niskalaukauksen Triosta tuli lähestulkoon Tuskan maskotti: Bändi esiintyi Tuskassa vuosi toisensa perään, mikä herätti kävijöissä varsin kärkkäitä mielipiteitä puolesta ja vastaan.
– Jyväskylässä oli 2000-luvun alussa oli hetken sellainen tapahtuma kuin Betonirock ja jossain vaiheessa se mainosti oikein erikseen, että tämä on se festari, jossa Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus EI esiinny, Rautiainen naurahtaa.
– Me satuttiin olemaan erityisesti kesän 2002 ajan se bändi, joka esiintyi joka paikassa ja vaikka Apulanta esiintyi taatusti vähintään yhtä monessa tapahtumassa, meidän jumalattoman pitkä nimi erottui vielä paremmin julisteista.
Martikaiselle puolestaan tämän vuoden Tuska on ensimmäinen esiintyjänä, mutta löytyy häneltäkin Tuska-historiaa kävijänä muutaman vuoden takaa, kun yksi hänen ikiaikaisista metallisuosikeistaan esiintyi tapahtumassa.
– Kolme vuotta sitten olin Tuskassa, koska Carcass oli siellä. Nopeasti sain huomata, että kun festarin pääpaino on möykkäävämmässä informaatiossa, niin tunnelma on myös todella rauhaisa ja ihmiset ovat iloisia.
– Soitin taannoin myös Nummirockissa ja siellä pääsi vertaamaan sitä muihin juhannusjuhliin. Niistä osa on sanalla sanoen aivan karmeita. Mikähän se yksikin oli? Sieravuoren juhannus, tietenkin. Jatkettiin sinne Nummirockista ja ensimmäisenä huomattiin alaston mies sidottuna käsiraudoilla puuhun kiinni. Mies huusi siellä aivan raivona.
– Eihän tuollaista aggressiota ja ihmeellistä sotkemista ole missään Nummessa tai Tuskassa. Niissä vallitsee sellainen ihan erilainen yhteishenki ja kunnioitus sekä yleisön kesken, että yleisön ja esiintyjien välillä.
Tämä huomio saa Rautiaisen hymyilemään ja muistelemaan tapahtumaa nimeltään Kouvola Midnight Party Planet.
– Sehän oli kuin viihteen ympärille rakennettu keskistysleiri! Verkkoaidan takana oli kaikki muut paitsi esiintyjät, enkä olisi päästänyt edes omia vanhempiani sinne aidan toiselle puolelle. Sen verran rajun näköistä oli se touhu siellä.
Kaksikko komppailee toisiaan puhuessaan siitä, että metallifestareilla tuntuu olevan keskimääräistä festaria enemmän paikalla todella vihkiytynyttä yleisöä. Heitä, kuten Martikaistakin, kiinnostaa metallissa ennen kaikkea musiikki.
– Kävin läpi levyhyllyäni, että miten paljon minulla edes on siellä metallia ja vaikka hyllystäni sitä löytyykin taatusti enemmän kuin Timolta, niin surkean vähän sitä on minullakin. Sitten kun sitä löytyy, niin onkin koko tuotanto, kuten Carcassilta kaikki EP-levyjä myöten ja aika paljon Napalm Deathiakin, jos sitä nyt metalliksi lasketaan ensinkään.
– Oli se sitten Carcass, Napalm Death tai vaikka Bolt Thrower, niin ei minulla ole tänäkään päivänä minkäänlaista käsitystä, millaisia ihmisiä ne tyypit on, koska ei metallikulttuuriin kuulu samalla tavalla repiä taiteentekijöiden henkilökohtainen elämä täysin riekaleiksi kuin vaikka sitten jossain iskelmässä, popissa ja missä ikinä.
Rautiainen nauraa, että häneltä löytyi metallilevyjä hyllystä vain silloin, kun hän luuli että sitä on pakko kuunnella.
– Kyllä mä joskus yritin kuunnella joitain Rob Zombien ja In Flamesin levyjä, mutta aika nopeasti palasin sinne Rory Gallagheriin ja Neil Youngiin, koska ei mulla ollut sen oman orkesterin ohella tarvetta kuunnella raskasta musiikkia.
– Niin, Jarkkohan (Petosalmi, kitara) oli alusta asti se kaveri, joka ensisijaisesti sovitti ne teidän kappaleet? Martikainen kysyy ikään kuin retorisesti Rautiaiselta, viitaten Trio Niskalaukauksen raskassoutuiseen soundiin.
– En minä olisi ikinä uskonut, että se Niskalaukauksen menestys kasvaa sellaiseksi kuin se kasvoi, kun me oltiin Rajaporttia äänittelemässä studiossa. Alkuvuodesta 2002 kun lennätettiin aikaa joulukuuhun, niin olihan se hurjaa, miten isoksi se suomenkielinen raskassoutuisuus voi mennäkään, ja kyllä siitä piti olla onnellinen puolestanne.
Rautiainen sanoo luulleensa tovin, että lehdet kiinnostuivat hänestä musiikin takia. Tosiasiassa varsinkin tietynlaisia lehtiä taisi kiinnostaa enemmän se, että nelikymppinen perheenisä ja erityisopettaja oli alkanut tehdä metallia.
– Kyllä minä sen ymmärrän, kun te näytitte kaikissa kuvissa kädet puuhkassa niin jyrkiltä ja lauloitte jyrkistä asioista, Martikainen hekottelee ja ihmettelee sitten, miten Rautiainen edes kykeni hyppäämään tuon hypen matkaan.
– Enhän minä pystynytkään, vaan jonkin aikaa jopa välispiikit keikoilla oli huolella mietittyjä ja ne olivat joka keikalla samat, jotta tunnelma pysyisi oikeanlaisena, kun taas nykyään vähän vitsaillaankin, Rautiainen vastaa.
– Jos aikoinaan siitä vakavuudesta tuli sanomista, niin paluumme jälkeen sanomista tuli siitä, kun ei oltukaan enää niin vakavia. Että mitäs se tällainen on? Kehtaattekin? Eihän näiden kavereiden kuulunut hymyillä? Jonkun verran ehti maailma muuttua sinä aikana, kun Niskalaukaus oli poissa, mutta se ei muuttunut, että koskaan ei mikään kelpaa.
Molemmilta löytyy festarikokemuksia monen vuosikymmenen ajalta, eikä liene ihan hirvittävä yllätys, että sekaan on mahtunut kaikenlaisia tapahtumia, monenlaisia keikkoja ja sekä kuuseen kurkottamista että katajaan kapsahtamista.
– Kyllähän minunkin menneisyyteeni mahtuu sellaisia festarikeikkoja, jotka ovat olleet olosuhteiltaan, luonteiltaan tai muuten vain bändin fiilikseltä sellaisia, joiden aikana on jotenkin päätynyt pohtimaan, että minkä takia minä teen tätä mitä teen ja jopa sitä, että onko tässä kaikessa sitten kuitenkaan enää mitään järkeä, Martikainen pohtii.
– Sitten taas päinvastaisesti jos ihmisiä ei minun musiikkini kiinnosta, niin sitten se ei kiinnosta, mutta se keikka voi silti olla minun mielestäni aivan mahtava. Loppuviimein tärkeintä on se, että se tekeminen on mielekästä itselle ja jos se on muillekin mieluisaa, niin sellainen vastakaiku tuntuu mukavalta.
– Tarkoitan tällä sitä, että kyllä tämä koti on se paikka, jossa minä kaikkein mieluiten olisin. Ei jokainen esiintyminen ole autuas. Olen itse sen verran levoton sielu, että täsmälleen samalla bändillä samojen paikkojen kiertäminen voi muuttua toisteliaaksi, ja se alkaa edustaa jonkinlaista masentavaa näkökulmaa markan nostalgia-aktista.
Martikainen viittaa tällä myös tulevaan Tuska-esiintymiseensä. Laulaja-lauluntekijä nauraa makeasti sanoessaan, että jos Tuskan kokonaiskuvasta pitää etsiä yksi virhe, niin kyllä se on hän itse. Hän aikoo esittää keikallaan omaa musiikkiaan siten kuin sitä aina esittää, eli omalla tavallaan.
– Tällaiset tilanteethan ovat ihan huikeita, kun löytää itsensä tavallaan ihan väärästä paikasta ja väärään aikaan, mutta se on aika hienoa. Vaikkapa sellainen, kun on duettona lämmittelemässä Eppu Normaalia ja tietää, ettei yksikään katsoja siellä ole meitä seuraamassa. Ne ihmiset halusivat kuulla vain Eppu Normaalia, eivätkä mitään muuta.
– Tai kun päädyin 2010 soittamaan täpötäyteen Ouluhalliin ja tapahtuma olikin Herättäjäjuhlat. Nimmarijonoa jatkui silmänkantamattomiin, kävin keskusteluja ihmisten kanssa ja kas, tämä sattumus avasi minulle ovet kirkkokonserttien sarjaan. Eli johonkin sellaiseen asiaan, johon en ikimaailmassa voinut kuvitella päätyväni.
Jos lasketaan yhteen Rautiaisen ja Martikaisen soittamat festarikeikat, niitä on yhteensä varmasti tuhansia ja vähintäänkin sadoissa eri tapahtumissa ympäri Suomea.
Millaisia asioita he itse arvostavat festareissa esiintyjän näkökulmasta?
– Vaikka taiteen teossa koen, ettei säännöillä tee mitään ja ne kaikki on murrettavissa, niin missä tahansa keikkailuissa taas on tärkeää, että sovitusta pidetään kiinni ja asiat sujuvat kuten pitää, Martikainen summailee.
– Jos tarvittava laitteisto ei ole sillä tolalla kuin on sovittu, jos aikataulut venyvät vääristä syistä tai jos ihmiset eivät ole työnsä tasalla tai tavoitettavissa, niin lavalle ei ole sanottavan mukavaa mennä, kun ei voi olla lainkaan varma, saako omalla tekemisellään enää pelastettua tilannetta. On helppoa rakastaa niitä tapahtumia, joissa homma toimii.
Rautiainen nyökkäilee vieressä ja hymähtää, että pahinta tapahtumien järjestelyssä on välinpitämättömyys ja korostaa bändin teknisen henkilökunnan tärkeyttä: Crew pitää kaiken kasassa, joten crew’lla on oltava asiat kunnossa.
– Eivät bändit lopulta kaipaa kummoisia. Nummirockissa on joka vuosi sama yksi ruokalaji tarjolla ja se on aivan loistavaa, koska siellä homma toimii. Eivät bändit kaipaa mitään M&M-karkkeja lajiteltuna värien mukaan eri maljoihin.
– Minusta on hienoa, kun tulee sellainen olo, että tapahtuma ja sen järjestäjä on oikeasti halunnut juuri sinut esiintymään paikalle. Se fiilis tarttuu nopeasti esiintyjäänkin. Tykkään itsekin mennä tapahtumaan kuin tapahtumaan juttelemaan järjestäjien kanssa ja olemaan osa sitä kaikkea. Vuorovaikutus on molemminpuoleista.
Lopuksi Rautiainen palaa vielä siihen aiheeseen, mistä aloitimmekin: Tuskaan.
– Se on pakko sanoa, että kenenkään persettä nuolematta Tuskassa on aina ollut erittäin tervetullut olo siitäkin huolimatta, että kyse on helsinkiläisistä, Rautiainen naureskelee.
– Tuskassa poikkeuksetta näytetään se, että on kiva kun olette täällä ja asiat hoidetaan ammattitaidolla. Kun sen päälle yleisökin on Tuskassa sellaista, että he ovat siellä musiikin takia, niin kyllähän siellä on mukava olla ja esiintyä.