Muista miten haluat elää – haastattelussa Armored Saint

Laadukasta, ajatonta, sielukasta, itsevarmaa. Sellaista on heavy metal, kun sitä tarjoillaan neljänkymmenen vuoden kokemuksella. Näin ainakin siinä tapauksessa, että sitä tarjoilee kalifornialainen Armored Saint.

On ihmisiä, joille tulee pysyvä ikäkriisi jo teini-ikäisenä. Mikään ei ole kyllästyttävämpää kuin kuunnella kolmikymppisen ihmisen valitusta siitä, kuinka vanha hän on. 

Armored Saint on elävä todiste siitä, että vaikka ikä alkaa kohta kutosella, annettavaa voi olla enemmän kuin koskaan. Uusi levy Punching the Sky hehkuu jo nimellään sellaista asennetta, että täältä pesee. 

Laulaja John Bush selittää, että nimi on nimenomaan voitonriemun ilmaisu. 

– Ehkä se tuli mieleeni alun perin urheilumaailmasta, koska urheilussa ja musiikissa on minusta paljon yhteistä. Käsien takominen taivasta kohti on tietysti tuuletus ja voitonriemun ele, kun joku tekee maalin jalkapallossa tai jääkiekossa, mutta näkee sitä keikoillakin aika paljon. 

Elokuussa 57 täyttänyt Bush sanoo olevansa hyvin tietoinen siitä, minkä ikäinen on. Armored Saint on perustettu vuonna 1982, joten kohta juhlitaan bändin nelikymppisiä. 

On hämmästyttävää, miten relevantti teos Punching the Sky on. Toisaalta se ei ole mikään yllätys, sillä Armored Saint on tehnyt erinomaista jälkeä halki koko 2000-luvun. Bändin pääjehu Joey Vera julistaa lehdistötiedotteessa, että yhtyeen päämääränä on tehdä hyvää musiikkia, ja siihen maaliin Punching the Sky osuu näyttävästi. 

John Bushin laulussa soi sielu, auktoriteetti ja voima. Bändin soitto sykkii ja hengittää, biisit on rakennettu taiten ja kaikenlainen väkinäisyys loistaa poissaolollaan.

– Meillä on nyt bändin sisällä parempi fiilis kuin koskaan. Tiedän että se on klisee, mutta olen tosissani. Meillä on paljon biisi-ideoita, levy-yhtiön täysi tuki ja saamme tehdä juuri sellaista musiikkia kuin tahdomme. Vaikka se on vienyt näin hemmetin kauan, on upeaa että olemme tässä juuri nyt. 

Älä kriiseile turhia 

Armored Saintin uralle on mahtunut synkkiä vaiheita. Bändin kitaristi Dave Prichard menehtyi vuonna 1990, ja John Bush lähti Anthraxiin vain pari vuotta sen jälkeen. 

Bush nostaa isoimmaksi kriisiksi kuitenkin 1980-luvun ja sen, miten bändi ei sopinut mihinkään lokeroon. Samaan hengenvetoon hän sanoo, että rakasti 1980-lukua ja on ylpeä kaikista Armored Saintin tekemistä levyistä. Nuoruusaikaa kuitenkin leimasi tietynlainen epävarmuus. 

– Usein miehillä iskee kriisi keski-iässä, kun tukka lähtee ja tulee kiloja. Jotkut ostavat nopeita autoja tai moottoripyöriä, hah hah. Me kävimme ihan riittävän kriisin läpi jo 25-vuotiaina, hän huokaa. 

– Oli kaksi isoa juttua, toinen oli heavy metal -skene ja toinen oli thrash metal -skene. Armored Saint soitti molempien genrejen bändien kanssa, mutta emme koskaan sopineet kumpaankaan muottiin. 

Maailmassa ei ole toista samanlaista bändiä kuin Armored Saint. Se on hieno asia, mutta markkinoinnin näkökulmasta se oli 1980-luvulla ongelma. 

– Soitimme Rattin, Steelerin, Great Whiten ja WASPin kanssa, vaikka emme kuulostaneet samalta. Soitimme myös Metallican ja Death Angelin kanssa, emmekä kuulostaneet heiltäkään. Myöhemmin soitimme keikkoja jopa Sepulturan ja joidenkin death metal -bändien kanssa. Ja koko ajan meillä oli tämä oma juttumme.

Bushin mukaan bändin niskaan ladattiin kelvollisesti menestyneen debyytin March of the Saintin (1984) jälkeen runsaasti paineita. Hänen oma kasarisuosikkinsa, kakkoslevy Delirious Nomad (1985) kuitenkin floppasi pahasti, eikä kolmosalbumi Raising Fear (1987) pärjännyt juuri paremmin. 

– Ympärillämme oli ihmisiä, joilla oli vahva näkemys myynnin laskun syistä ja paljon ideoita siitä, miten saisimme sen taas nousemaan. Tällaiset keskustelut eivät inspiroi tekemään musiikkia vaan aiheuttavat vain epävarmuutta ja paineita. Siinä tilanteessa tekee helposti huonoja päätöksiä. 

Vuoden 1991 Symbol of Salvation oli eräänlainen arvonpalautus, mutta ura näytti katkeavan kuin kanan lento, kun laulaja lähti Anthraxiin. Vuonna 2000 Armored Saint palasi levytyskantaan vahvalla Revelation-albumilla. La Raza (2010) ja Win Hands Down (2015) pitivät tason korkealla, ja nyt ollaan tässä. 

– Nykyään on helppo olla ylpeä siitä, että meillä on aina ollut oma juttumme. Tässä me olemme ja tältä kuulostamme. Meitä ei kiinnosta mikään muu. Otti aikansa ennen kuin ymmärsimme, että se on suuri vahvuus. 

Elämä on voittokulku 

Hyvä fiilis, voittaminen ja optimismi ovat aina kuuluneet Armored Saintin tunnerekisteriin. Jo kasarihitit March of the Saint ja Can U Deliver ovat eräänlaisia voitonhymnejä, ja samaan jatkumoon osuu uuden levyn avausraita Standing on the Shoulders of Giants. Varsin erilaisin keinoin tosin. 

John Bushin tekstit vaikuttavat ikään kuin itselle kirjoitetuilta tsemppiviesteiltä ja muistutuksilta siitä, miten asioihin tulee suhtautua. 

– Olen erittäin otettu, jos musiikista kuuluu tämä läpi! Haluan inspiroida, rohkaista ja nimenomaan myös muistuttaa itseäni siitä, miten haluan kantaa vastuuta ja millainen ihminen haluan olla. Muistutan itseäni arvokkuudesta. Ne ovat asioita, jotka unohtuvat helposti. 

Bändin ja levy-yhtiö Metal Bladen kesken käytiin jonkin verran keskustelua, kuinka viisasta on julkaista levy, kun ei voi keikkailla. Bush liputti voimakkaasti sen puolesta, että levyn täytyy ilmestyä juuri nyt. 

– Ihmiset kaipaavat musiikkia tällaisena aikana enemmän kuin koskaan. Minusta on mukava ajatella, että kuulijat voivat syventyä uuteen albumiin rauhassa. Musiikki on ihmisten elämässä hirveän suuri apu. Se auttaa käsittelemään tunteita, menetyksiä ja surua, mutta toisaalta myös iloa ja rakkautta. 

Bushin mukaan Armored Saintin luomistyö on työlästä mutta kivutonta. Se vie paljon aikaa, mutta kaikki ymmärtävät, että hyvää kannattaa odottaa. 

– Ei se helppoa ole. Musiikin pitää kuulostaa tuoreelta ja samalla jatkumolta kaikelle, mitä olemme 40 vuoden aikana tehneet. Aika moni samanikäinen bändi varmasti ymmärtää, mitä tarkoitan. Voisihan sitä ajatella, että okei, tuo yksi vanha levy menestyi hyvin, yritetäänpä tehdä samanlaista kamaa. Mutta minä haluan tehdä musiikkia, jollaista en ole ennen tehnyt. Se vaatii kokeiluja ja rohkeutta. Luulen, että olemme onnistuneet siinä aika hyvin.

Vanhoihin tekemisiinsä Saint-miehet suhtautuvat tervehenkisesti. Mainittua Can U Deliver -tekstiä Bush ei ehkä enää kirjoittaisi samoin sanankääntein.

– Siinä on sellaista nuoruuden uhoa, että sinun pitää nyt tulla kanssani sänkyyn, koska minä se vasta kova ori olen! Ja jos et tule, oma on tappiosi. En ehkä tekisi ihan vastaavaa tekstiä enää, mutta pystyn kyllä löytämään samankaltaisen asenteen. Sitten taas vaikkapa Last Train Home voisi olla tällä uudellakin levyllä, sekä biisinä että tekstinä.

Amerikan Yhdyshullut

Bush skypettelee ”kauniista, roskien täyttämästä” Los Angelesista. Kaliforniassa riehuvat historiallisen pahat maastopalot, mutta se on pientä. Uutisia lukemalla vaikuttaa siltä, että koko Yhdysvallat on ennätyksellisen sekaisin. Presidentinvaalit, poliisiväkivalta, mellakat, korona… En malta olla kysymättä, miltä maan tilanne yhden tavallisen John Bushin silmin näyttää.

– Media on ainakin tullut hulluksi. On ihan uusi tapa tehdä journalismia, enkä ainakaan minä ole kokenut vastaavaa. Olen vanhan liiton mies ja luen edelleen sanomalehtiä. Aina kiertueilla Euroopassa metsästän Herald Tribunen jostain rautatieaseman kioskista. Minulle on tärkeää lukea lehtiä, ja minusta tuntuu, että niiden laatu on edelleen vähän parempaa verrattuna johonkin Yahoo Newsiin tai muuhun nettijournalismiin.

Bush hymähtää, että ainakin kuluva aika tarjoaa hänelle runsaasti materiaalia biisintekoon. Aiheista ei tosin ole ollut ennenkään pulaa. La Razan avausbiisi Loose Cannon syntyi, kun Bush vei pieniä lapsiaan kouluun ja päivitteli kuinka ihmiset käyttäytyvät liikenteessä kuin itsetuhoiset hullut.

– Olet oikeassa siinä, että tämä vuosi on ollut ihan kaheli, ja vaalit ovat tulossa. On todella sääli, että kaikki on niin maanista. Korona on vaikuttanut kaikkien elämään hirveästi. Asiat vyöryvät päälle kuin tsunami. Ei siinä voi kuin toivoa parasta. Toivotaan, että vaalien jälkeen meillä olisi jokin suunta. Muuten saatan pian buukata yksisuuntaisen matkan Helsinkiin, hah hah!

Bushin vaimo Tori asui muuten Helsingissä puolisen vuotta 1990-luvulla. Hänen silloinen miehensä tuli kuulemma tänne pelaamaan jenkkifutista, kaikista maailman lajeista. Tori puhuu yhä muutaman sanan suomea.

– Mehän emme ole Armored Saintin kanssa soittaneet Pohjoismaissa kuin tasan kerran, vuoden 2001 Sweden Rockissa. Emme ole siis käyneet Suomessakaan koskaan. Se on ihan naurettavaa. Anthraxin kanssa soitimme Pohjoismaissa jatkuvasti, ja keikat olivat aina helvetin hyviä. Toivotaan, että kunhan pääsemme ylipäätään joskus keikoille, saavumme vihdoin Suomeenkin!

Omalla äänellä

Armored Saintin musiikkia määritellessä törmää erikoiseen ongelmaan. Se on raskasta rockia – tai heavy metalia, miten vain – mutta siitä on vaikea sanoa mitään sen tarkempaa. Uuden levyn kappaleiden kirjo vaihtelee Unfairin leijailusta Do Wrong to Nonen panteramaiseen junttaukseen.

Joitakin erityispiirteitä voi silti löytää. Kappaleita on esimerkiksi sovitettu huolellisesti. Siinä missä kitarariffit ovat joillekin bändeille kaikki kaikessa, Armored Saintille ne ovat vain yksi elementti. Variaatiot, sointuvaihtelut ja melodiat tuovat kerroksia ja syvyyttä, kuten vaikka My Jurisdictionissä. Joey Veran basso nousee usein kantavaksi elementiksi. Ja voi luoja, miten kauniisti rumpali Gonzo Sandoval soittaa biitin taakse!

Kaikkein tärkein elementti on kuitenkin John Bush. Ääni, jossa on karismaa ja voimaa enemmän kuin viljasiilollisessa tusinamurisijoita. 

– Meillä on aina ollut tämä bluesahtava hard rock -juttu, mutta myös raskaita, energisiä ja nopeita biisejä. Pystymme tekemään hyvin tunteikkaita ja vähäeleisiä kappaleita ja tavoittelemme sielukkuutta, joka muodostuu tietystä groovesta ja varmaan minun äänestänikin, Bush pyörittelee. 

Hän tunnistaa, että hänen tapansa laulaa ei ole tässä ajassa kovin ”metal”. Vaikea sanoa, missä vaiheessa rehellisesti ja voimakkaasti omalla äänellä laulamisesta tuli hevihommissa kadonnutta kansanperinnettä, mutta luojan kiitos tämä mies kantaa sitä soihtua yhä.

– Rakastan metallia, älä käsitä väärin, mutta minun laulutapanihan on erilainen kuin monella muulla tänä päivänä. Kuuntelin nuorena Phil Moggia, Bon Scottia, Rob Halfordia, Robert Plantia ja Ozzy Osbournea… Hehän ovat hyvin bluesyjä, sielukkaita laulajia. Nuorena olin epävarma siitäkin, pitäisikö minun laulaa jollakin muulla tavalla. Pitäisikö olla enemmän metal! Nykyään olen aivan suunnattoman iloinen, että olemme tehneet aina kuten olemme tehneet. 

Kun tulee ikää, ääni muuttuu. Tähän väistämättömään faktaan nähden Bushin suoritus uudella levyllä on käsittämättömän väkevä. 

– Kuuntelen aina muita laulajia tarkalla korvalla, ja huomaan herkästi epäpuhtaudet ja iän tuomat muutokset. Oma ääneni on nyt uudessa vaiheessa. En kuulosta samalta kuin 35 vuotta sitten, mutta omasta mielestäni kuulostan paremmalta. Minulla on keskialue, joka tuntuu mukavalta ja voimakkaalta. Pystyn osumaan korkeisiinkin nuotteihin, mutta en kaikkiin. 

Bush seisoo jättiläisten harteilla kertoessaan siitä, miten vanhojen biisien laulamisesta livenä voi suoriutua yhä kunnialla. 

– Sovituksia on joskus muutettava. Pääasia on, että biisi kuulostaa parhaalta mahdolliselta juuri nyt, tällä äänellä, joka minulla nyt on. Jopa Freddie Mercury lauloi The Queenin huippuaikoina keikoilla joskus matalammalta kuin levyllä. Siihen on hyvä vedota! Siihen aikaan petyin, jos olin yleisössä, mutta ymmärrän todella hyvin, miksi hän teki niin. Levyillähän hän lauloi ihan järjettömiä juttuja. 

Katsele puita, älä ruutua 

Uuden levyn ensimmäinen single End of Attention Span kertoo sosiaalisen median ja teknologian aikakaudesta sarkastisella tavalla. Olisi helppo sanoa, että siinä vanhat jäärät jurputtavat edistystä vastaan. Bush huomauttaa, että kyseisessä biisissäkin on mukana muistutus itselle. 

– Phil Sandoval keksi biisin nimen, joten hänelle kunnia siitä. Nimi oli niin hyvä, että pystyin kirjoittamaan biisin noin kymmenessä sekunnissa. Teknologia on tietenkin tärkeä osa elämää, enkä halua olla äreä vanha mies, joka vastustaa kaikkea. Teenhän paraikaa haastattelua teknologian välityksellä Suomeen! 

Kännyköitään pitelevät yleisönedustajat ovat saaneet jotkut artistit kieltämään puhelimet keikoillaan kokonaan. Bush ei menisi niin pitkälle, mutta: 

– Se jaksaa huvittaa minua, että ihmiset katsovat keikkaa siltä pikkuiselta ruudulta, vaikka ovat paikalla! En minä heitä siitä syytä, mutta onhan se koomista. Se on ajan kuva! Tietenkin olen samalla kiitollinen siitä, että livebiisejä kuvataan Youtubeen ja muualle.

Bushilla on kaksi teini-ikäistä lasta, tytär Jezebelle ja poika Giuseppe. Vanhempana hän myöntää olevansa myös huolissaan teknologian vallasta. 

– Lapseni pystyvät viettämään tuntikausia aikaa puhelimiensa kanssa, eikä minulla ole mitään hajua, mitä he tekevät. Toivottavasti eivät mitään liian tyhmää! Yritän antaa heille yksityisyyttä, mutta vanhemman pitäisi myös tietää asioita. Näemme 30–40 vuoden kuluessa, mitä teknologinen vallankumous meille lajina oikein tekee. 

Omassa elämässään Bush haluaa säilyttää tasapainon. Hän huomauttaa, miten vaikkapa koiran ulkoiluttaminen ja tuulessa heiluvien puiden katselu saattaa olla teknologian täyttämässä arjessa tärkeää aivojen tuuletusta. 

Bush on oman valintansa tehnyt. 

– En ole Facebookissa enkä muissakaan sosiaalisissa medioissa. On muutenkin tarpeeksi vaikeaa tehdä asioita, joita haluan tehdä. En halua mennä siihen maailmaan, koska se vie niin helvetisti aikaa. 

– Bändin jäsenenä ja muusikkona se on tyhmä valinta, ja minun on pitänyt pyydellä sitä anteeksi sekä bändikavereilta että levy-yhtiöltä. Heidän mielestään voisin varmaan kasvattaa joitakin tärkeitä numeroita, mutta minä en välitä. Haastatteluja teen kyllä mielelläni vaikka päivät pääksytysten! 

Pakkomielle someen ei ole sen pahempi tai parempi kuin muutkaan riippuvuudet. Bush on nähnyt urallaan riittävästi elämän nurjaa puolta. 

– Olen vetänyt kovia huumeita ja juonut alkoholia elämässäni erittäin paljon, mutta onneksi myös välttynyt lopulliselta putoamiselta siihen kuiluun. Liika on aina liikaa, vaikka pakkomielteen kohde olisi sinänsä hyväkin. Jotkuthan sekoavat vaikkapa juoksemiseen ja rikkovat polvensa, kun eivät ymmärrä pitää riittävää malttia. 

Päästä irti 

John Bush vaikuttaa erittäin vapautuneelta mieheltä. Mainosalalla toimiva vaimo, omat bändihommat ja ääninäyttelijän keikat tuovat leivän pöytään. Mies elää hyvää perhe-elämää, jossa saa tehdä mitä haluaa, vaikka ei rahassa kylpisikään. Hän on kiitollinen, koska kaikki voi muuttua hetkessä, kuten uuden levyn Unfair-kappale opettaa. 

– Jos jotakin olen elämässä oppinut, niin sen, että asioita ei voi kontrolloida. Ajatellaan vaikka biisintekoa. Sinä puurrat ja annat biisille kaikkesi, mutta vaikka se olisi sinusta kauneinta mitä olet koskaan tehnyt, ensimmäinen Youtube-kommentti voi silti olla ”ihan paska”. 

– Biisistä pitää osata päästää irti, kun se on tehty, ja siirtyä eteenpäin. Pitää olla oikealla tavalla kova ja ymmärtää, että tehty mikä tehty. Niin kauan kuin tekeminen on kesken, siihen voi vielä vaikuttaa. 

Bänditoiminnassa kontrollifriikit pärjäävät usein huonosti. Bush sanoo Joey Veran olevan Armored Saintin johtaja, mutta hän ei yritäkään kontrolloida kaikkea. Bändien suurin ja syvin magia on siinä, että musiikki syntyy yhdessä. 

– Siinä juuri on bänditoiminnan kauneus. Viisi John Bushia tai viisi Joey Veraa voisi varmaan kontrolloida koko luovan prosessin alusta loppuun, mutta minusta sellainen kuulostaa psykoottiselta narsismilta.

Julkaistu Infernossa 9/2020.