”Musiikkimme ei ole tarkoituskaan olla helppoa” – haastattelussa färsaarelainen Hamferð

Hamferð on musiikkia saarelta, jolla elämä ja kuolema ovat tiukasti läsnä.

Kuva: Beinta A. Torkilsheyggi

Färsaarelainen Hamferð ammentaa innoituksensa karunkauniin saarensa kulttuurista, perimätiedosta ja kielestä. Pikkuriikkisen saarivaltion sielu on valettu musiikilliseen muotoon bändin tuoreella Támsins likam -levyllä, joka on yhtä aikaa tyrmäävän kolkko ja tyrmäävän kaunis.

Bändin musiikki, visuaalinen ilme sekä fäärin kielellä kerrotut lohduttomat tarinat biisien sisällä kietoutuvat kaikki yhdeksi kokonaisvaltaiseksi konseptiksi, joka uhkuu färsaarelaista mytologiaa. Fääriä ymmärtämätönkin kuulija saavuttaa musiikin välittämät vahvat tunnetilat, mutta kaiken kaikkiaan Hamferð on vahvasti konseptibändi. Biisien ei voi sanoa pursuavan omakohtaista tarinankerrontaa.

Biisit sanoittavan, suomalaisessa Barren Earthissäkin laulavan Jón Aldarán mielestä Hamferð on silti ennen kaikkea henkilökohtainen projekti.

– En edes osaisi kirjoittaa mitään, joka ei olisi henkilökohtaista. En ainakaan Hamferðin kohdalla. Hamferð on aina ollut minulle syvästi henkilökohtainen juttu, solisti sanoo. 

– Haluan kuitenkin pukea tekstini fiktiivisempään muotoon. Lisäksi fanitan scifiä ja synkkää fantasiaa, joten tykkään sisällyttää teksteihini niiden elementtejä. Färsaarelaisessa kulttuurissa on niin runsaasti tällaisia myyttejä ja kansantarinoita, että se on olennainen osa minua. Nämä teemat ovat siis tapani välittää henkilökohtaisia ajatuksia.

Mielin kuulla, onko Jónilla färsaarelaisen kansanperinteen lisäksi innoittajia vaikkapa scifikirjailijoiden keskuudessa.

– Ei yhtä tiettyä. Tai jollain tavalla samastun Neil Gaimanin tyyliin. Hän hyödyntää paljon mytologiaa ja vastaavia teemoja teksteissään, mutta käyttää niitä kertomaan nykyaikaisia tarinoita tai välittämään tunteita. En ehkä kirjoita yhtä tasokkaasti kuin Gaiman, heh! Mutta teemallisesti hän on hyvä verrokki omalle tyylilleni.

Kun bändin sanoitukset ovat ulkomaalaisille käsittämättömiä ja bändin konseptit ammentavat oman maan ainutlaatuisesta kulttuurista, on vaara, että muunmaalainen kuulija missaa materiaalista jotain tärkeää. Hyvä esimerkki on oman hevikansamme erityinen suhde vaikkapa Viikatteeseen – kukaan ulkomaalainen ei tule koskaan ymmärtämään sataprosenttisesti orkesterin vetovoimaa.

Tämä ei kuitenkaan huoleta Jónia.

– Sanoituksemme voisi kääntää englanniksi sanasta sanaan. Lauseet toimisivat ja tarinat olisivat ymmärrettäviä. Se kuitenkin riippuu kirjoitustyylistä. Oma tyylini on sellainen, että tykkään leikkiä fäärin kielellä ja käyttää sitä olennaisena osana sanoitusten sisältöä. Sitä on mahdoton kääntää.

– Siksi Hamferð pyrkii heijastelemaan tarinoita musiikin kautta niin läheisesti kuin mahdollista. Silloin kuuntelijan ei tarvitse välttämättä ymmärtää sanoituksia ja kielellä leikkimistä, hän voi silti tuntea sen fiiliksen. Ehkä jopa saada musiikista irti enemmän kuin jos vain lukisi tekstien suoraa käännöstä englanniksi. 

Kitaristi Theodor Kapnas murehtii suuresta yleisöstä vielä vähemmän.

– Musiikkimme ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Kun sävellämme tai teemme tällaisen albumin, tai ylipäätään musiikkia, teemme sitä ennen kaikkea itsellemme. Emme koskaan tule rikastumaan tätä tekemällä. Ellemme siis tee tätä itseämme varten, ellemme tee jotain, josta voimme itse olla ylpeitä, tässä koko hommassa ei olisi mitään järkeä.

Luonnon rauha ja ihmisten seura

Pyydän Jónia kuvailemaan, mitä on olla färsaarelainen. 

– Suurimmaksi osaksi elämme kuin kuka tahansa muu. Olemme erittäin länsimaalaistuneita, pohjoismaisia ja moderneja. Seuraamme samoja trendejä kuin muutkin, niin hyvässä kuin pahassa… Nykypäivänä yhteiskuntamme ei juurikaan eroa muista länsimaisista kulttuureista.

– Toisaalta täällä eläminen on oma kokemuksensa. Asumme kauniissa maassa, jota suurin osa meistä rakastaa syvästi – sen kulttuuria ja luontoa, jopa sen säätä. Tai jos ei suorastaan rakasta, niin sää ja rankat myrskyt ovat silti erottamaton osa tätä kokonaisuutta.

– Se ruokkii myös sitä, mitä Hamferð on bändinä. Me kaikki olemme oppineet arvostamaan Färsaarten luonnon parhaita ja pahimpia piirteitä. Ehkä jopa erityisesti niitä pahimpia. Ankara sää inspiroi meitä, eli ainakin me arvostamme sitä, vaikka monet täällä ehkä aina eivät. Hamferð on kaiken tämän mikrokosmos.

Theodor heittää kysymyksen edessä yllätyssyötön paljastamalla olevansa puoliksi suomalainen ja muuttaneensa Suomesta Färsaarille vasta yhdeksän vanhana.

– Suurin huomaamani yhtäläisyys suomalaisen ja färsaarelaisen kulttuurin välillä on itse asiassa Suomen ruotsinkielinen vähemmistö. Samaan tapaan kuin heillä, kaikki tuntevat toisensa. Heti kun joku tekee jotain tyhmää, kaikki muut tietävät siitä ja siitä keskustellaan kahvien äärellä sunnuntaisin ja niin edespäin. Kaikkien elämä kytkeytyy tiiviisti kaikkiin muihin.

Sekä Jón että Theodor on asunut tahollaan myös suurkaupungin vilskeessä. Kumpikin on valinnut palata Färsaarten rauhaan.

– Suurkaupungin anonyymiys kyllä vetoaa minuun tietyllä tavalla. Mutta se taitaakin olla ainoa asia, josta siellä pidin, Jón naurahtaa. 

– En erityisemmin pidä kiireisestä elämäntyylistä ja siitä, että jotain tapahtuu kaiken aikaa. Kyllä, asun mieluummin maalla. Sitä paitsi vietin lapsuuteni Färsaarilla, luonnon ja meren äärellä. Olen niin tottunut elämään meren läheisyydessä, että se on minulle melkein välttämätöntä. Se vain tuntuu… vapaammalta.

Theodor uskoo jotain vastaavaa tapahtuvan monelle.

– Kun kasvaa täällä aikuiseksi, sitä ottaa kaiken itsestäänselvyytenä. Joo, tuolla se meri on, ja vuoret, ja kaikki. Mutta kun muuttaa pariksi vuodeksi muualle, tajuaa vasta palatessa, mitä on koko ajan kaivannut.

Luonnon läheisyys keventää sielua ja vapahtaa mielen. Toisaalta, kuten Theodor sanoo, Färsaarten viisikymmentuhatpäinen yhteiskunta on erittäin tiivis yhteisö. Eikö elo koskaan tunnu klaustrofobiselta, kun kaikki tietävät kaikkien asiat?

– Se riippuu paljon siitä, millainen tyyppi on. Mitä hän tekee ja miten valitsee toimia arkielämässään, Jón pohtii.

– Jos on sosiaalisesti hyvin aktiivinen, tuntee varmasti olevansa tarkemman syynin alainen. Siinä tapauksessa pitää kai vain kehittää paksu nahka ja hyväksyä se osana omaa elämää. Jos taas pitäytyy hieman syrjemmässä, kuten vaikka minä, heh… Itse pysyttelen mieluiten poissa muiden tieltä niin paljon kuin mahdollista. Siinä mielessä olen ehkä suojatummassa asemassa.

– Yhteisössä aktiivisesti mukana olevan tyypin elämä saattaa helposti tuntua ahtaalta. Kyllä minäkin koen sitä niinä kausina, kun otan enemmän osaa juttuihin. Toisaalta, enpä tiedä! Kyllähän ihmiset aina juoruavat, mutta färsaarelaiset ovat yleisesti ottaen aika omanlaistaan porukkaa. Ei täällä yksinkertaisesti voi elää käyttäytyen kuin persläpi. Sellainen tyyppi jäisi yksin.

Theodor komppaa. 

– Niin, sellainen käytös seuraisi perässä koko elämän ajan.

Lopulta Jón päättää, että oikeastaan kaikki färsaarelaiset ovat itse asiassa aika mukavia. Elämä Färsaarilla samaten.

– Kaikki tietenkin riippuu. Itse olen onnekkaassa asemassa, koska kaikki raajani toimivat ja elämäni menee kaiken kaikkiaan hyvin. Samoin Theodorilla. Jos taas joutuu elämään tällaisessa yhteisössä ja kamppailemaan samalla jonkin ongelman, vaikkapa huumeriippuvuuden tai vamman kanssa… Itse en ole koskaan nähnyt yhteisöäni siitä näkökulmasta, mutta uskon sen olevan rankkaa.

Elämä ja kuolema käsi kädessä

Haastattelun aikana käy varsin selväksi, että Hamferðin miehet ovat harvinaisen mukavaa porukkaa. Kuten tosiaan kaikki muutkin Färsaarilla, kuulemma. Mistä siis nousevat Hamferðin musiikin ytimessä möyrivät surun, tuskan ja kuoleman teemat?

– Elämä täällä ei ole aina ollut näin mukavaa. Oikeastaan meillä on ollut nykyisen kaltaista teknologiaa, tuontitavaraa ja varallisuutta vasta pari vuosikymmentä. Sitä edeltävät lähes tuhat vuotta elämä täällä ei ollut yhtään niin hyvää, Jón kertoo.

– Ihmisillä ei ollut hyvin eristettyjä taloja ja vakaita isoja veneitä moottoreineen, vaan he joutuivat todella taistelemaan olemassaolostaan luontoa ja merta vastaan. Ja kaikki olivat riippuvaisia toisistaan. Kun joku menetti lapsen, koko kylä suri. Sellaisia tarinoita on vaikka kuinka paljon. Muistan esimerkiksi tarinan bändimme kosketinsoittajan kotikylästä, jossa kylä menetti kerralla koko miespuolisen väestönsä.

– He olivat ajamassa valaslaumaa läheiseen lahteen ruokkiakseen kylää. Vaimot ja lapset olivat tulleet katsomaan ajoa. Yhtäkkiä mereltä pyyhkäisi suuri aalto ja upotti kaikki kalastajien veneet. Kylä menetti kaiken ja yhteisö oli lamaantunut vuosiksi eteenpäin. Tällaiset tarinat muodostavat valtavan suuren osan Färsaarten kulttuuria.

Theodor haluaa lisätä kaksi ajatusta. 

– Ensinnäkin… Kun yhteisö on näin pieni ja tiivis, jokaisella on paljon luonnollisempi ja läheisempi suhde elämään ja kuolemaan. Kun joku kuolee, oli se sitten onnettomuuden, vanhuuden tai sairauden johdosta, jokaisella yhteisön jäsenellä on suhde tähän ihmiseen. Oli kyseessä ystävä tai ystävänystävä, se vaikuttaa koko yhteisöön.

– Olin viikko sitten hyvän ystäväni, vanhemman miehen, hautajaisissa. Samana päivänä toiset hyvät ystäväni saivat vauvan. Veljeni tyttöystävän paras ystävä piti ristiäisiä. Ja meidän naapurissamme vietettiin häitä. Kaikki samana päivänä. Se on elämää.

– Suurkaupungin asukkaalla ei ole yhteisöönsä samanlaista yhteyttä. Se tarkoittaa, että vaikka elintasomme on nykyään maailman korkeimpia, kaikki koskettaa meitä läheisemmin. Kun auto-onnettomuudessa kuolee nuori ihminen, tai kalastaja hukkuu veneen upotessa, koko yhteiskuntamme tekee surutyötä. Uskon, että tämä on osa färsaarelaisen ihmisen sielua. Elämä oli ehkä karumpaa menneisyydessä, mutta se on edelleen osa meitä.

Sitä paitsi, Theodor julistaa, hyväntuulinen taide ei muutenkaan ole häntä varten.

– Satun pitämään synkästä, uhkaavasta ja häijystä materiaalista. Ei se tarkoita, että olisin itse häijy tyyppi. Sellainen estetiikka vain vetoaa minuun taiteen puolella. Sen luominen tulee siis minulta luonnostaan. Ja taitaa tulla meiltä kaikilta. 

Julkaistu Infernossa 1/2018.