Immutable, Meshuggahin yhdeksännen albumin nimi, tarkoittaa muuttumatonta.
Ensimmäinen ajatus saattaa olla, miten osuva se on juuri Meshuggah-albumille. Bändin äärimmäisen raskaasti soiva, polyrytminen ja kakofoninen metalli on ollut sen muuttumaton tavaramerkki jo vuosikymmeniä.
Vai onko sittenkään. Miten muuttumaton Meshuggah on todellisuudessa ollut
Läpimurtoalbumi Destroy Erase Improvella (1995) soitti bändi, jonka juuret olivat teknisyydessäänkin riffivetoisessa 1980-luvun thrash metalissa. Jo Chaosphere (1999) vei kuitenkin Meshuggahin soundia niin moderniin suuntaan, ettei vastaavaa tuotantoa kuultu muualla vuosikausiin. Bändi ei tyytynyt edes alkuaikoinaan siihen, mitä siltä odotettiin.
Nothing (2002) rikkoi rajoja kahdeksankielisillä kitaroillaan ja hidastempoisuudellaan, mikä nosti ruotsalaisten statusta Yhdysvaltoja myöten. Sen sijaan, että Meshuggah olisi jatkanut samalla reseptillä, se teki I-ep:n (2004) ja Catch Thirtythree -albumin (2005) vallankumouksellisella studiotekniikalla ja Drumkit from Hell -rumpukoneella.
ObZen (2008) ja erityisesti Bleed-single vyöryttivät kuulijoiden tajuntaan suoraviivaisempaa metallia djentin äärilaidalta, Koloss (2012) keskittyi paljon viheliäisempään grooveen ja The Violent Sleep of Reason (2016) äänitettiin kokonaan studiolivenä lähestulkoon nihilistisen kuivalla soundilla.
Meshuggahin ei ole tarvinnut tuunailla soundiaan puhtailla lauluilla, konetehosteilla, melodisemmilla kappaleilla, suoraviivaisemmilla sovituksilla tai muilla keinotekoisilla tavoilla. Se on kyennyt kasvamaan joka albumillaan hieman suuremmaksi oikomatta metalliaan ja keskittymällä riman madaltamisen sijaan ydintunnelmansa vääntelyyn.
Immutable onkin Meshuggah-kitaristi Mårten Hagströmin ja rumpali Tomas Haaken mukaan vertauskuva, jolla on
kaksoismerkitys: se kuvastaa bändin ainutlaatuista jatkuvuutta ja sen jäsenten havaintoja ympäristöstään.
– Jokainen levytyksemme on kartoittanut hieman eri kulmasta soundimme pinta-alaa, joka ei ole ihan loputon, jos haluamme säilyttää Meshuggahin identiteetin, Hagström sanoo suoraan.
– Se on haaste, koska olemme ajaneet itsemme joka levyllä uuteen nurkkaan ja joutuneet arvioimaan seuraavaksi, onko keinoa kuoleman huijaamiseksi enää olemassa.
– Tämä jakamamme päämäärä on pitänyt meidät yhdessä vuosikymmeniä, minä aikana olemme sisäistäneet omat rajoitteemme ja mahdollisuutemme bändinä yhä paremmin, Haake lisää.
– Immutable-sana on kommenttimme siitä, että Meshuggah, ihan kuten koko ihmiskunta kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, muuttuu tavallaan koko ajan, muttei kuitenkaan koskaan ihan syvimmältä olemukseltaan.
Silmiä avaavat kriisit
Viisi vuotta sitten, keskellä The Violent Sleep of Reason -albumin maailmankiertuetta, Meshuggah joutui tilanteeseen, jota se ei ollut voinut kuvitella kohtaavansa: bändin perustajajäsen, kitaristi Fredrik Thordendal kertoi jäävänsä sapatille.
Hagström, Haake, Thordendal ja laulaja Jens Kidman ovat pitäneet yhtä vuodesta 1993, ja myös bändin tuorein jäsen, basisti Dick Lövgren on ollut djent-pioneerien matkassa vuodesta 2004 asti.
Thordendalin ilmoituksesta alkoi Meshuggahin eksistentialistinen kriisi, jolla oli Hagströmin mukaan yllättäviä seurauksia.
– Yllätyimme täysin, kun Fredrik ilmoitti ottavansa vapaata oman studionsa rakentamiseen ja päivittämiseen, minkä hän arveli kestävän jopa pari kolme vuotta. Emme voineet kuvitella jatkavamme Meshuggahia ilman häntä.
– Huomasimme pohtivamme, olemmeko todella Meshuggah, jos Fredrik ei ole osana bändiä. Se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, kunnes joku nosti esille Per Nilssonin [Scar Symmetry, Nocturnal Rites, Kaipa] nimen.
– Olimme tunteneet hänet jo jonkin aikaa, mutta eniten meitä ahdisti se, miten kukaan muu saattoi toimia osana outoa bändikemiaamme. Kestäisikö kukaan meitä kaikkia? Ja meidän outoja tapojamme. Ironista kyllä, keikat joita teimme Perin kanssa avasivat silmämme sille, miten paljon Meshuggah meille merkitsee.
Hagström kertoo, ettei Nilsson ainoastaan tuonut riffeihin omaa otettaan, vaan myös tunnisti jopa sooloissa ne kohdat, joissa oli hyvä pysyä Fredrikin jalanjäljissä, aivan kuten ne hetket, joissa improvisointi omalla tyylillä oli paikallaan.
– Se oli oudolla tavalla virkistävää. Sanoisin, että Per teki minustakin paremman kitaristin. Fredrik on ainutlaatuinen kitaristi, mutta olemme soittaneet yhdessä niin pitkään, että ihan kuten parhaissakin avioliitoissa, myös meidän välillämme alkoi ilmetä rutinoitumista, mikä ei ole aina parhaaksi luovuudelle.
– Per itse nauroi monesti, että se rundi oli paras kesätyö, joka hänellä on koskaan ollut. Luulenpa, että kyse oli hänellekin omanlaisestaan paineettomuudesta. Kyse oli vain muutamista keikoista eikä sitoutumisesta mihinkään isompaan ja jatkuvampaan. Se toi hänen tekemiseensä intoa ja rentoutta.
– Se into tarttui meihinkin. Kaikki se, mistä olin huolissani, lensi ulos ikkunasta, ja tilalle tuli ymmärrystä, miten siisti juttu Meshuggah on, kun joku muu hehkutteli sitä kaikkea tuorein silmin. Olimme kai unohtaneet asian hetkeksi.
Kuten kaikki tietävät, keväällä 2020 rutinoituneimmatkin bändit joutuivat pistämään suunnitelmansa uusiksi, kun maailmanlaajuinen pandemia teki kiertueista mahdottomia ja kokonaisten kulttuurialojen tulot olivat vaakalaudalla.
Hagström sanoo, että niin innostavaa kuin poikkeuksellisella kokoonpanolla soittaminen olikin, kevät 2020 ja koko totutun maailmankuvan romuttuminen ajoi Meshuggahin hetkeksi taas uuteen kriisiin.
– Minun on myönnettävä, että olimme harvinaisen onnekkaita, koska olimme aivan edellisen albumin kiertueen päätepisteessä, kun maailma alkoi keikahtaa ylösalaisin.
– Olimme jo päättäneet laskea aseemme, ottaa hieman aikaa ja keskittyä mahdollisesti ihan muihin asioihin kuin bändiin. Monelle yhtyeelle tilanne ei ollut yhtä hyvä. Tiedän paljon kollegoja, jotka ovat menettäneet kokonaisen elinkeinon vuosikausiksi vain siksi, että pandemian ajoitus oli heidän kannaltaan huonoin mahdollinen.
– Muutaman pätkäkiertueen jäätyä kesken istuimme alas
ja pohdimme, mitä tekisimme seuraavaksi. Se oli sitä epätietoisuuden aikaa keväällä 2020, kun kukaan ei oikein osannut arvata, mitä tulisi tapahtumaan. Se oli aika lamaannuttavaa. Helvetillisten studiosessioiden läpi on aina selvinnyt ajatuksella, että sieltä pääsee rundille.
– Muutamia kuukausia myöhemmin haaste alkoi tuntua kutkuttavalta. Mitä jos tekisimme albumia miettimättä yhtään kiertuetta? Tai edes sitä, miten kappaleet sovitetaan keikoille. Yhtäkkiä mieliimme tulvi uudenlaisia ideoita vain siksi, ettemme voineet tuudittautua vanhoihin tapoihin.
Versoilevaa pahaenteisyyttä
Uutta musiikkia alkoi todellakin syntyä, ja luovuuden määrä tuli selväksi heti, kun Meshuggah julkaisi uuden albuminsa sisällön.
Ensimmäinen vilkaisu Immutablen kappalelistaan sai haukkomaan henkeä: 66-minuuttinen Meshuggah-albumi? Onko bändi menettänyt järkensä? Eihän kukaan pysty käsittelemään näin kieroa runttausta niin suurena annoksena.
– Kun päätimme tehdä albumin, emme asettaneet sille etukäteen kovin monia suuntaviivoja, mutta muistan heittäneeni muille: ”Okei, tehdään tästä hieman lyhyempi albumi”, Hagström naurahtaa ja perustelee kommenttiaan sillä, että hänestä monet Meshuggah-levyt ovat olleet aavistuksen ylipitkiä.
– Mitä tapahtui? Teimme pisimmän albumimme koskaan. Se yllätti meistä kaikkein eniten minut, juuri sen takia, että albumi kantaa läpi tunnelmakaarensa todella vahvasti, enkä lähtisi poistamaan siitä mitään.
Ruotsalaisten kavala suunnitelma paljastuu albumin edetessä, sillä se osoittautuu totuttuakin ovelammaksi Meshuggah-kokemukseksi. Tunnistettavaa riffittelyä on toki mukana, mutta dynaamisen albumin keskiössä on oudolla tavalla esoteerinen, hypnoottinen ja nyrjähtänyt tunnelma.
– Halusimme löytää soundistamme jonkinlaisen äärilaidan, jossa emme ole koskaan vierailleet, Hagström luonnehtii.
– Laajensimme käsitystä Meshuggahin tunnelmallisesta puolesta. Keskityimme enemmän jännitteisiin ja siihen, miten suoraviivaisinkin soundimme voi versoilla useissa kerroksissa pahaenteisellä tunnelmalla. Keskityimme dynaamisuuteen, jonka avulla ne raskaimmat Meshuggah-jyräykset tuntuvat vieläkin rankemmilta.
– Kun kappaleita alkoi syntyä, meistä rupesi tuntumaan, että olemme tehneet joitakin intensiivisimmistä sävellyksistämme. Kokonaisuuden muodostuessa huomasin, että siinä on omalaatuinen, soundtrackmainen lataus.
Soundtrack-vertaus toimii: Immutablen häiriintyneistä jännitteistä tulevat mieleen kauhuelokuvat, jotka keskittyvät silpomisen sijaan niihin sekunteihin, jotka edeltävät jotain hirvittävää. Tällainen tunnelma on ollut Meshuggahissa läsnä aina, muttei koskaan näin suuressa roolissa.
– Yksi minun ja Tomasin ikisuosikeista on Jaakobin painajainen -elokuva [ Jacob’s Ladder, 1990]. Siinä on dynamiikkaa, joka kiehtoo meitä. Elokuva on paikoin jopa kaunis ja koskettava, mutta toisaalta sairaalla tavalla karmiva, Hagström sanoo.
– Kauhu on aina ollut osa meitä. Varsinkin Meshuggahin alkuajoilta muistan, että minä ja Mårten luimme epäterveellisen paljon kauhukirjoja. Kun kauhua tehdään hyvin, sitä tunnetta ei voita mikään, Haake jatkaa.
– Meillä on aika visuaalinen tapa kokea musiikkimme. Kun kuulen vaikkapa Mårtenin kappaleita, ne ovat minulle hyvin inspiroivia. Niistä saa visuaalisia mielikuvia ilman lyriikoitakin. Pelkkä musiikki saa kirjoittamaan tekstejä, jotka vastaavat siihen jännitteeseen. Viime aikoina olemme tehneet enemmän niin, että kirjoitamme sanat musiikin jälkeen, mikä on vain vahvistanut kokonaisvaltaista audiovisuaalista tunnelmaamme.
Kaksikko uskoo, että Immutable tulee yllättämään jopa tottuneimmat Meshuggah-kuulijat.
– Meitä on aina luonnehdittu kokeelliseksi bändiksi, mutta sanoisin, että jokin mikä soundistamme on uupunut tai mihin emme ole olleet valmiita paneutumaan, on levyjen sisäinen ennalta-arvaamattomuus, Hagström toteaa.
– On totta, että Meshuggahilla on tavaramerkkinsä, joita fanit arvostavat. Tiedämme tasan tarkkaan, millainen hyökkäävä polyrytminen soundi saa kuulijamme ajattelemaan, että TÄMÄ on Meshuggahia. Tällaisella muuttumattomuudella
on kuitenkin myös huonot puolensa, jos yllätyksistä tuleekin arvattavia. Immutablella toivomme repivämme näitä odotuksia rikki uudelleen ja uudelleen.
Maailman ja mielen demonit
Sanoitukset eivät ole yleensä se ensimmäinen, toinen tai edes kolmas aihe, joka tulee puheeksi, kun keskustellaan Meshuggahista. Ei, vaikka bändin faktaa ja fiktiota sekoittava monisäikeinen sanasto on ollut hyvinkin omalaatuista.
Immutable on piste, jossa Meshuggahin sanainen arkku painaa enemmän kuin koskaan: Haake ja Hagström ottavat albumilla kantaa asioihin, jotka liittyvät nykytodellisuuteen.
– Monet Meshuggah-kappaleet ovat kuin omia pieniä scifi-elokuviaan, mutta juuri nyt elämme maailmassa, jossa arkipäiväiset asiat ovat vielä kuvottavampia kuin mikään fiktio, Haake hymähtää.
– God He Sees in Mirrors on hyvin suora kommentti tämän hetken poliittiseen ilmapiiriin. Kyse ei ole vain Trumpista, Johnsonista, Putinista tai muista populisteista, vaan kokonaisesta ajatusmaailmasta. Vallanpitäjistä on tullut kansoja yhdistävien ihmisten sijaan niitä erottavia päättäjiä, joita palvotaan kuin jumalia. Ja he uskovat siihen itsekin.
– Kaikki riippuu siitä, kuka onnistuu rakentamaan kansaa eniten kiihottavan ideologian. Sillä ei ole merkitystä, mikä on totta ja mikä ei, vaan ainoastaan sillä, että tämä hahmo tarjoaa kansalle heimon, johon kuulua, ja äärimmäisen mielipiteen, jonka puolesta liputtaa. Näistä henkilökulteista on tulossa yksi maailman vaarallisimmista ilmiöistä.
– Toiseksi viimeinen kappale Armies of the Preposterous on sukua aiheelle. Puhumme kappaleessa äärioikeistosta ja uusnatsismista, jotka elävät ympäri maailmaa voimakkaina. Nämä idealistit saavat kerta toisensa jälkeen käsittämätöntä kannatusta, ja mikä erikoisinta, monet uusnatsit ovat vieläpä korkeakoulutettuja ihmisiä.
– Heidän joukossaan on uskomaton määrä ihmisiä, jotka ovat täysin varmoja, ettei toisen maailmansodan aikaista juutalaisten kansanmurhaa tapahtunut. Se kaikki on heidän mukaansa salaliittoa. Aina kun ihmiskunnan luulee muuttuneen, se taantuu uudestaan. Ja niin olemme jälleen albumin nimen äärellä. Ihmiskunta on muuttumaton, vaikka haluaisimme uskoa toisin.
Niin Haake kuin Hagström on pistänyt Immutablella teksteihinsä ennätyksellisen paljon myös itseään.
– Phantoms on henkilökohtaisin kappale, jonka olen kirjoittanut koko olemassaolomme aikana, Haake kertoo.
– Se on vertauskuva kaikille niille asioille, joita olen elämäni aikana sanonut, tehnyt, jättänyt sanomatta tai jättänyt tekemättä, ja kannan näiden kyseenalaisten valintojen taakkaa mielessäni yhä raskaammin ja raskaammin. En usko hetkeäkään siihen, että tässä iässä kuuluisi sanoa, ettei kadu mitään. Kukaan, joka sanoo niin, ei tarkoita sanomaansa.
– Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä sentimentaalisemmaksi olen muuttunut näiden asioiden äärellä. Olen huomannut, että vuosikymmenet bändielämää saivat minut väistelemään aika monia todellisia asioita. Ne saavuttivat minut vasta keski-iässä. Nyt olen käsitellyt näitä haamuja ja puristin kaikki ajatukseni aiheesta tähän kappaleeseen.
– Kirjoitin tällä kertaa enemmän sanoituksia kuin minulla on yleensä tapana. Tavallisesti sanoittaminen kestää kohdallani todella pitkään. Olenkin tavannut keskittää ajatukseni yhteen kappaleeseen, Hagström puolestaan kertoo.
– Muutaman vuoden ajan minusta tuntui, että olin huutanut liian pitkään sisäänpäin. Siksi kirjoitin sanoja kuten Ligature Marks ja Broken Cog. Päästin ajatuksiani ulos niin suoraan, että emmin kappaleiden julkaisua pitkään.
– Ensin mainittu on synkkä, suorastaan psykoottinen kertomus siitä pimeydestä, joka meissä kaikissa elää. Miten ruokimme itseinhoamme ja itsetuhoisuuttamme varsinkin sosiaalisella medialla. Luulenpa, että aika moni voi samastua siihen, että alamme olla enemmän koukussa ahdistukseen ja raivoon kuin onnentunteeseen.
– Broken Cog kietoutuu hieman samanlaiseen tunteeseen. Ihminen väittää hyväksyvänsä oman vajavaisuutensa, mutta kipuilee silti itsetuntonsa kanssa, koska ei kykene jatkuvasti ylittämään itseään. Hoemme itsellemme, että virheet tekevät meistä ihmisiä, mutta emme ihan täysin usko siihen.
Oikeat kouraisut oikeissa kohdissa
Uppoudumme Meshuggah-kitaristin ja -rumpalin kanssa yhä pidemmälle ajatukseen, mikä kaikki johti Immutablen erikoiseen luonteeseen – mikä esimerkiksi tekee siitä yhden bändin kitaravetoisimmista levyistä.
Spekulointi saa Haaken pohtimaan bändissä pitkään yhdessä soittaneiden jäsenten keskinäisiä eroavaisuuksia.
– Sanotaan näin, että jos The Violent Sleep of Reason oli painotukseltaan hieman enemmän Tomas-albumi ja myös Dick vaikutti levyn soundiin enemmän, nyt Mårtenin rooli on merkittävästi suurempi.
– Se meistä, joka tekee kullekin levylle enemmän asioita, vaikuttaa paljon siihen tunnelmalliseen twistiin, josta olemme puhuneet. Kuulet varmasti Violent Sleepiltä, ettei Fredrik kirjoittanut sille musiikkia. Nyt Immutablella hän oli enemmän mukana käytännön asioissa, mutta Mårten esimerkiksi soitti levyn kaikki kitararaidat.
– Mårtenin tapa säveltää on juuri sitä Meshuggahia, jossa on paljon kerroksia ja jonka jännitteet rakentuvat pikkuhiljaa. Kun tähän tuodaan mukaan tapa, jolla Dick sovittaa rytmisyyttä bassoilleen, Immutable oli jo lähtökohdiltaan tummasävyisempi, alavireisempi ja syvemmältä soundaava albumi kuin kenties mikään aiemmin tekemämme.
– Meshuggah on aina ollut siinä mielessä studiobändi, että säveltäessämme emme lyö koskaan mitään täysin lukkoon. Ideat voivat olla hyvinkin vahvoja, mutta ne lukittuvat vasta, kun muut soittavat osuutensa omalla tavallaan.
Hagström alleviivaa studion, miksaajan ja masteroijan merkitystä: Sweetspot Studio Halmstadissa, tuottaja Rickard Bengtsson ja masteroija Vlado Meller ovat kaikki tärkeitä palasia kokonaisuudessa.
– Levyn luonteen takia emme punninneet ainoastaan sitä, miltä Immutable kuulostaa, vaan myös sitä, miltä se tuntuu, kun albumin antaa soida kaikkine kerroksineen kovalla äänenpaineella.
– Musiikin tunnelman alettua kirkastua Dick ehdotti tuottajaksi vanhaa ystäväänsä Rickardia, ja tuli harvinaisen nopeasti selväksi, että mies on kanssamme juuri samalla aaltopituudella. Hänen tavoitteenaan ei ole tehdä mahdollisimman kovaäänistä, vaan aidosti dynaamista soundia, jota voi kuunnella kovalla voimakkuudella.
– Emme jättäneet mitään sattuman varaan. Teetimme levystä viisi erilaista masteria viidellä eri tekijällä. Halusimme kuulla, millaisia tulkintoja eri tyypit painottaisivat. Mitä he kokisivat tärkeimmäksi. Kun saimme masterit käsiimme, kuuntelimme ne tietämättä etukäteen, mikä niistä on kenenkin tekemä.
– Vlado ymmärsi parhaiten, millä tavalla Immutablen tulee kouraista mahanpohjasta juuri oikeilla hetkillä ja miten soundillamme rakennetaan hiipivää kakofoniaa. Väitän tuloksen olevan paras kaikista albumeistamme.
Yhtenä erityisenä onnistumisena Haake nostaa esille Jens Kidmanin laulut. Hän myöntää, että bändin tiukat studioaikataulut ovat verottaneet menneisyydessä kaikkein eniten juuri laulajan osuuksia.
– Olemme aina halunneet kunnioittaa sovittuja deadlineja
ja toimittaa albumin levy-yhtiölle juuri sovittuna ajankohtana. Toisinaan se on kostautunut niin paljon, että tuosta periaatteesta olisi pitänyt kyetä tinkimään.
– Jos olemme tarvinneet päivän tai pari lisää rumpujen tai kitaroiden äänittämiselle, se on syönyt aikaa Jensin äänityksistä, koska ne on tehty aina vihoviimeisenä. Muutamalle Meshuggah-albumille Jensin on pitänyt suorittaa osuutensa jopa törkeän alimitoitetussa ajassa.
– Tällä kertaa Jens äänitti kaikki huutonsa kotistudiollaan eikä meidän muiden kanssa Sweetspotilla. Lähetimme hänelle kappaleen heti sen valmistuttua, ja Jens sai pistää kaikkensa peliin keskittyen täysillä omaan tekemiseensä. Luulenpa, että se kuuluu levyllä ihan kaikessa laulujen rytmityksistä sairaimpiin ääntelyihin.
– Kun kuulin ensi kertaa joitakin Jensin kokeiluja, kuten vaikkapa Broken Cogin brutaaleimpia huutoja tai hienovaraisimpia sihinöitä, ymmärsin jälleen, että Meshuggahin soundi on toden totta kaikkien osiensa summa.
Groovesta ja voimasta
Vuosituhannen taitteesta asti lukemattomat bändit ovat ottaneet esimerkkiä Meshuggahista. Moni on yrittänyt lähestulkoon kloonata bändin djent-soundin. Kourallinen bändejä on onnistunut liki löytämäänkin Haaken mainitseman osien summan, mutta usein tuloksena on joko suoraa pastissia ilman omaa luonnetta tai niin monimutkaista kikkailua, että kappaleista uupuu se jokin.
Mikä siis on Meshuggahin salaisuus? Yksinkertainen kysymys saa haastateltavat palaamaan soundinsa perusasioihin.
– On valtava kunnia, että moni bändi on ottanut vaikutteita meistä, ja meille on tultu jopa sanomaan, että kokonaisia bändejä on perustettu levyjemme takia. Mikä voisi olla sen siistimpää? Hagström kysyy naurahtaen.
– Erikoiseksi asian tekee se, mitä asioita nämä ihmiset musiikissamme hehkuttavat. ”Te olette Meshuggah! Te olette sekopäisin bändi ikinä! Tyyppien metalli on järjettömän monimutkaista! Teette raskainta metallia mitä voi olla olemassa! Teette kokeellisinta modernia musiikkia! Olette ihan sairaita!” – En nimittäin tunnista meitä näistä luonnehdinnoista.
Totta kai olemme tehneet aina erikoisia sovitusratkaisuja, mutta kaikessa on menty tunnelma ja groove edellä. Olipa kappaleemme joiltain osin miten kieron kuuloinen tahansa, kaiken taustalla on aina groove, joka saa oudoimmatkin ratkaisut käymään järkeen.
– Kokeilepa: Hajota kappaleemme osiin. Räjäytä ne atomeiksi. Huomaat, että jopa pinnaltaan erikoisimpien kappaleidemme takana on ihan AC/DC-tyylin 4/4-komppia, jota olemme sitten käännelleet ja väännelleet. Se tietty groove ei saa kadota missään vaiheessa.
Hagström naurahtaa, että siinä vaiheessa, kun musiikki muuttuu liian tekniseksi vain erikoisuuden vuoksi, osa groovesta katoaa ja tilalle alkaa tulla jotain sellaista, joka ei enää vetoa alkukantaiseen ihmismieleen.
– Sellainen voi olla mielenkiintoista väliosassa tai pakan sekoittajana, mutta jos palataan taas kauhuelokuviin, yhdessäkään hyvässä leffassa ei ole pelkkää silpomista tai pelkkää odotusta.
– Emme tee Meshuggahia sillä ajatuksella, että haluamme sokeerata porukkaa jollain vielä oudommalla. Jos kappaleet ovat vain jonkinlaisia kikkakokoelmia tai outoilukollaaseja, ne menettävät hohtonsa noin ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Paitsi ehkä muusikoille, jos seassa on soittopornoa.
Kaiken ytimessä olevan tunnelman ja suoraviivaisen grooven rinnalle Haake nostaa yhden sanan: voima.
– Uuden levyn The Abysmal Eye on itselleni painajaismainen soitettava, koska isken aina todella lujaa enkä ole oikein koskaan päässyt kiinni minkäänlaiseen jatsahtavaan hiplailemiseen tai kepeämpään soittoon.
– Kappaleen tempo on minulle valtava haaste, koska kaiken pohjalla on suurella vauhdilla etenevää groovea ja paljon äkkivääriä käänteitä, mutta samalla biisin tunnelma vaatii todellista raskaskätisyyttä. En pystynyt kuvittelemaankaan The Abysmal Eyen soittamista muuten kuin eläimellisellä, äärirajoilla etenevällä otteella.
– Heti kun kappale oli julkaistu singlenä, netti täyttyi jopa todella nuorten rumpalien soittovideoista, joita on ollut tosi hauskaa katsoa. Yksi yhdistävä tekijä niissä on ollut kepeys. Nuorten fysiikka on totta kai ihan erilainen kuin minulla, 50-vuotiaalla rumpalilla, mutta kyse on myös siitä, että nuoret keskittyvät kappaleessa ihan eri asioihin.
– He saavat sen soittamisen näyttämään todella helpolta, koska heidän soitossaan ei ole sitä voimaa, johon koko oma soittoni pohjimmiltaan perustuu. Kappale on hyvä esimerkki siitä, miten monet kokevat Meshuggahin ytimen olevan kieroissa yksityiskohdissa, joita viljelemme tehostamaan tunnelmaa, mutta totuus on jossain ihan muualla.
– Toinen hyvä esimerkki on Armies of the Preposterous. En malta odottaa, tunnistavatko nuoret soittajat sen erikoisen, lähestulkoon valssaavan svengin, joka kappaleen rummuissa piilee. Kyse on yhtä paljon siitä, mitä jätän soittamatta kuin siitä, mitä soitan. Odotan mielenkiinnolla, millaisia tulkintoja kappaleesta kuullaan.
Haake virnistää kertoessaan, että vaikka Immutablen synkkä tunnelma on paikoin lähestulkoon luotaantyöntävä, hän itse kokee sen olevan yksi helpoimmin lähestyttävistä Meshuggah-albumeista. Yhdestä ainoasta syystä.
– En huomannut sitä lainkaan kappaleiden valmistuessa, enkä edes studiossa. Kun soitimme levyä muutamille tuttavillemme, kiinnitin huomiota siihen, että rummuissa piilee eräänlainen koukku, johon albumi nojaa.
– Immutable on rytmeiltään armollisempi kuulijaa kohtaan. Sen jokaisessa kappaleessa on peruskomppi. Biitti, joka sitoo kaikkea yhteen. Niin ei ole ollut aiemmilla levyillämme. Voisi kai sanoa, että tässä on täydellinen esimerkki siitä, että todennäköisyyksien vastaisesti meitä lykästi ja löysimme tälle levylle jälleen uusia puolia luonteestamme.
Kollektiivisessa mielenmaisemassa
Mikä on saanut Meshuggahin pysymään niin uteliaana, että yli 30 vuotta yhdessä soittanut rivi tätä nykyä harmaapartaisia viisikymppisiä kurottaa yhä uusiin äärimmäisyyksiin?
Lyhyt vastaus on Hagströmin toteamana se, että bändin matkan varrelle mahtuu paljon aiemmin mainittujen kokoonpano- ja pandemiahaasteiden kaltaisia hetkiä, jotka ovat saaneet Meshuggahin kyseenalaistamaan itsensä.
– Emme ole enää niitä nuoria jätkiä, joiden missio on soittaa mahdollisimman äärimmäistä meteliä niin kovaäänisesti ja monimutkaisesti kuin mahdollista. Jossain kohtaa meille tuli selväksi, ettei mikään mainituista osasista ole Meshuggahin ydin. Se ydin on muuttunut vuosien aikana paljon, ja monta kertaa, koska olemme kokeneet aika monta ylä- ja alamäkeä, joiden varrella tämä bändi on ollut vuorollaan parasta elämässämme tai asia, jonka olemme olleet valmiit räjäyttämään taivaan tuuliin.
– Näiden vuosien aikana olemme muuttaneet Uumajasta Tukholmaan ja takaisin, vaihtaneet basistia kahdesti, hajaantuneet tahoillemme, kokoontuneet yhteen, perheellistyneet ja eronneet. Meshuggah on muuttunut eräänlaiseksi virtaukseksi, jonka suunta on ollut paikoin paljon enemmän alitajuista kuin tietoista.
– Olen ylpeä siitä, että olemme ylipäänsä pitäneet yhtä näin monta vuotta. Jotenkin olemme onnistuneet keskittymään tähän musiikkiin niin lujasti, että se on pysynyt mukanamme muun elämämme käänteistä huolimatta.
Meshuggahin kokoonpano on niin yhteen sulautunut,
ettei Hagström usko viime vuosien kokemuksista viisatuneena bändin jatkavan tuumaakaan pidemmälle sen jälkeen, kun joku ydinjoukosta päättää lopettaa.
– Ei, vaikka kiertuekitaristi tai yhden säveltäjän uupuminen joiltakin levyiltä ovat osoittautuneet onnistuneiksi kokeiluiksi. Ne on tehty aina tietoisina siitä, että viisikko palaa vielä yhteen.
– Nyt olen oppinut, että homma voi onnistua livenä, mutten usko vieläkään, että sävellys- ja studiotyö olisi toiminut ilman Fredrikin tukea. Hänellä on ihan oma mielenmaisemansa, joka on tärkeä osa Meshuggahia. Tai sanotaan, että jos Tomas päättäisi lopettaa Meshuggahissa ja alkaa vaikka ammattikalastajaksi, en näkisi bändille tulevaisuutta. Koen meidät eräänlaisena kollektiivina, jonka jokainen palanen on yhtä tärkeä.
– Olen tuntenut Tomasin siitä asti, kun olimme kuusivuotiaita. En halua soittaa Meshuggahissa yhdenkään muun rumpalin kanssa. Jos bändi on Meshuggah, rumpali on Haake. Sama pätee kehen tahansa bändin nykyiseen jäseneen.
– Emme ole enää kuusivuotiaita. Emme edes parikymppisiä. Mutta jaamme saman mielikuvan siitä, mitä Meshuggah voi olla ja mitä sen ei tarvitse olla. Siksi Meshuggahin soundi voi elää tätä nykyä ihan eri tavoin kuin joskus ennen.
Julkaistu Infernossa 3/2022.