Sanapari Cannibal Corpse luo välittömästi iljettäviä mielikuvia brutaalista floridalaisesta death metalista ja sairaista sanoituksista, jotka jättävät rajuimmatkin kauhuelokuvat kauaksi taakseen.
Jopa tätä ennen tajuntaan saattaa kuitenkin piirtyä kuvia Cannibal Corpse -kansitaiteista. Zombeista suolistamassa itseään, demoneista tunkeutumassa ulos vulvasta, ruumiista pursuamassa matoja tai vaikka hirviöistä silpomassa vauvoja.
Millaiseksi kuvittelet näiden kansien maalaajan?
Kun asiaa kysyy näin, ensimmäinen ajatus on todennäköisesti, että tuskinpa töiden takaa paljastuu mielisairas sosiopaatti, joka haaveilee tappamisesta päivät pitkät.
Aavistus osuu oikeaan. Kaikki Cannibal Corpse -kannet tehnyt sarjakuvataiteilija Vincent Locke osoittautuu vetäytyväksi ja jopa araksi tyypiksi. Hän on hyväntahtoinen kahden lapsen isä, joka elää rauhallista elämää Michiganissa.
Locke ei pidä itsestään suurta melua. Hän ei ole puhunut kansitaiteistaan medialle kuin muutaman kerran ohimennen. Eikä koskaan bändin jäsenten kera samassa artikkelissa.
Nyt Locke ja Cannibal Corpse -rumpali Paul Mazurkiewicz kertovat aiheesta Infernolle 33 vuoden yhteistyön kunniaksi.
Puhelu hipiltä
Rujonkaunista taidetta oli nähty death metal -albumien kansissa jokusen kerran jo 1980-luvun lopulla. Esimerkiksi Deathin ja Autopsyn varhaiset levyt esittelivät kuolokuvastoa, joka oli tullut metalliin jäädäkseen.
Cannibal Corpse -debyytti Eaten Back to Life (1990) käänsi kuitenkin katseita ihan eri tavalla. Kannen keskiössä ollut suolistettu hahmo paloi välittömästi metalliyleisön verkkokalvoille, eikä syyttä.
Vincent Locken taide ja Cannibal Corpsen makaaberi death metal olivat alusta alkaen kuin luotuja toisilleen.
– Vince oli piirtänyt sitä ennen paljon sarjakuvia kuten Deadworldiä, ja kaverimme nimeltä Rich oli ihan hulluna niihin sarjiksiin, Paul muistelee reilusti yli 30 vuotta myöhemmin.
– Barnes [Chris, Cannibal Corpsen ensimmäinen laulaja] ei ollut niinkään sarjakuvaharrastaja, mutta hän hullaantui Vincen kädenjälkeen heti ja oli pitkälti taiteellinen johtaja kansien suhteen niin kauan kuin oli bändissä. Olimme kaikki lähes pakkomielteisiä. Meidän oli pakko saada Vincen töitä kansiimme. Jos haluaa ymmärtää miksi, voi käydä kaivamassa käsiinsä vanhoja Deadworld-sarjakuvia. Ne olivat oksettavan upeaa jälkeä.
Naureskeleva Mazurkiewicz muistuttaa, että tuolloin elettiin aikaa ennen internetiä, eikä ventovieraan taiteilijan tavoittaminen ollut ihan yksinkertaista. Vince lisää, ettei yhteydenpito ollut helppoa sen jälkeenkään, kun kontakti oli luotu.
– Barnes oli saanut puhelinnumeroni kaverinsa kaverilta, joka oli nähnyt sen jossain lähettämässäni kirjeessä. Olin toimittanut sarjakuvia jollekin, ja sitten sain puhelun tuntemattomalta hipiltä. Kesti hetken ymmärtää, mistä oikeastaan oli kyse, koska Barnes puhui niin nopeasti ja kertoi ideoistaan kannen suhteen jo ennen kuin olin edes ehtinyt kysyä, kuka hän on, mitä tekee ja mikä bändi on kyseessä.
– Lähdin heti mukaan, vaikken tiennyt death metalista mitään. Se tuntui oikealta. Tarvittiin lukemattomia puheluita kolikkopuhelimista, monia fakseja ja aika monta lähetettyä pakettia, ennen kuin toimitin Eaten Back to Lifen lopullisen kansimaalauksen Metal Bladelle. Postitin sen siis ihan fyysisesti Eurooppaan.
Taiteilija puhuu työhuoneestaan käsin ja hänen ympärillään on paljon maalauksia, julisteita, kirjoja ja figuureja hänen sarjakuviensa hahmoista. Hän tarkentaa olleensa aina myös raskaamman musiikin kuuntelija.
– Death metal oli jotain uutta, brutaalimpaa ja raaempaa, mutta ei se lopulta vaatinut juuri opiskelua kaltaiseltani Black Sabbathin ja 70-luvun psykedeelisen rockin kuulijalta. Niiden kuvasto on vähintäänkin yhtä mustaa.
– Minun ei tarvinnut muuttaa maalaustapaani juurikaan. Sain Barnesilta muutamia ideoita ja taisin lukea A Skull Full of Maggotsin lyriikat. Sitten vain sudin epäkuollutta taidettani vesiväreillä, ja siinä se oli: Eaten Back to Lifen kansi, jota ei tarvinnut muutella tai silotella millään tavalla.
Kohuja ansion mukaan
Jo Cannibal Corpsen debyytin ja Butchered at Birth -kakkoslevyn (1991) kannet herättivät jopa enemmän huomiota kuin bändin brutaali death metal tai metallihistorian graafisimmat suolistamislyriikat.
Moni kuuli jo ennen bändin musiikkia siitä, miten sen neljää ensimmäistä levyä ei saanut myydä esimerkiksi Saksassa ilman sensuroituja kansia. Itse asiassa levyjen kappaleitakaan ei ollut lupa soittaa maassa kymmeneen vuoteen.
– Saimme aikaiseksi juuri sellaisen reaktion kuin kerjäsimmekin, Paul hekottelee.
Rumpalin mukaan levy-yhtiö antoi heille taiteellisen vapauden, mutta sensuroidut kannet olivat pakollisia levyjen myymiseksi.
– Jossain kohtaa homma meni vähän yli äyräiden, kun kansistamme puhuttiin enemmän kuin musiikistamme. Hyvä puoli tietysti oli, että kun Butcheredin kansi bannattiin Saksassa, se herätti vain enemmän uteliaisuutta. Levyä myytiin lihakaupan papereihin käärittynä, ja sekös oli kielletyn ja siksi jännittävän tuntuista.
Rumpali jatkaa ylistämällä Locken vaihtoehtoisia kansia. Niillä ei tarkoiteta vain mustia neliöitä, vaan esimerkiksi Violence Unimagined -levyn (2021) kohdalla liki yhtä rujoa rinnakkaistaidetta.
– Ymmärrän hyvin, että levykauppiaiden on pystyttävä pitämään levyt esillä. Jos maailmasta löytyy yhä sellaisia kolkkia, joissa väkivaltataide on ihan okei, mutta vauvojen syöminen ei, teen vaihtoehdon, Vince sanoo.
– On ollut kiinnostavaa huomata, että 90-luvulla kansilla oli sokkiarvoa, mutta 2000- ja 2010-luvuilla kaiketi jo totuttiin tällaiseen kuvastoon ja joku ehkä ymmärsi senkin, että kyse on taiteesta. 2020-luvulle tultaessa asia on taas heilahtanut siihen suuntaan, että kannet herättävät keskustelua ja paheksuntaa.
Rumpali ja kuvataiteilija alkavat puhua siitä, että ihme kyllä kansista on meuhkattu lähinnä puskaradiossa ja myöhemmin somessa. Kumpikaan ei muista heti yhtäkään kertaa, kun jokin yhdistys, yhteistyökumppani, keikkajärjestäjä, kuuntelijoiden vanhemmat tai vaikka kirkko olisi ottanut heihin yhteyttä.
– Olen yllättynyt, ettei tämä ole koskaan vaikuttanut elämääni tai muuhun taiteilijanuraani mitenkään. Jopa tätä nykyä aika iäkkäät vanhempani ovat olleet lähinnä sitä mieltä, että onpa siistejä kuvia, Vince naurahtaa.
– Synkkä, groteski ja kaiketi vähän kiistanalainen taide on ollut elämäntyöni. Se on sitä, mitä mieleni oksentaa ulos ja miten käsittelen tätä maailmaa. Mutta kyse on myös sarjakuvamaisesta hauskanpidosta.
Kuunneltuaan Vincen ajatuksia Paul muistaa mainitun Saksa-bannin ohella esimerkin Venäjältä: kymmenen vuotta sitten bändin kiertue itänaapurissa jäi kesken kansikuvien takia.
– Meille oli suunniteltu kahdeksan keikkaa pitkin Venäjää. Soitimme niistä neljä, ja jotenkin yksi ainoa äärimmäisen kiihkoileva uskovainen sai aikaiseksi loppujen keikkojen peruuttamisen. Annoimme asian olla. Emme halunneet lähteä kokeilemaan onneamme ja päätyä venäläiseen vankilaan. Kyse oli kuitenkin vain yhden ihmisen pakkomielteestä.
Cannibal Corpse -kansissa on sekaannuttu ruumiisiin, silvottu vauvoja, häpäisty sukuelimiä ja nähty kaikki kiduttamisen muodot. Kysymys kuuluukin: Onko Cannibal Corpselle mikään niin pyhää, ettei siihen kajota edes kansissa?
– Niin, kai me olemme tehneet aika paljon melko sairaita asioita lyriikoissamme ja kuvissamme, Paul sanoo ensin vakavasti pohtien ja saapuu sitten pienen hymähtelyn jälkeen selkeään johtopäätelmään.
– Eläimet ovat mukavampia kuin ihmiset. Niille emme tahdo tehdä mitään edes viihteen vuoksi. Paitsi tietenkin kaikenlaisille madoille ja muille nilviäisille, mutta… Ne taitavat olla vain onnellisia kansiemme ruumiita syödessään?
Ei mitään rutiinia
Kun uusi Chaos Horrific -albumi ilmestyy syyskuun lopussa, Cannibal Corpse ja Locke ovat työskennelleet yhdessä 16 studioalbumin, useamman livelevyn ja monen muun julkaisun merkeissä, kansien vaihtoehtoisia versioita unohtamatta.
Kaksikko muistelee, että matkan varrelle on mahtunut monenlaisia tapoja tehdä yhteistyötä.
– Monissa kansissa olen saanut vapaat kädet, mutta sitten on tapauksia kuten A Skeletal Domain [2014], jolloin bändi luetteli hyvin tarkkaan kannen idean ja jopa värimaailman. Se oli mielenkiintoinen haaste minulle, Vince kertoo.
– Kaikki muuttui paljon The Bleeding -albumin [1994] jälkeen, kun Barnes sai kenkää. Siihen asti hän ja Vince puuhasivat pitkälti keskenään ja valmis taide vain pudotettiin eteemme. Kannet olivat totta kai loistavia, mutta tuo työskentelytapa kertoo paljon siitä, miten levällään bändi oli silloin, Paul kertaa yhteistyön historiaa.
– Siitä eteenpäin väittäisin, että parhaat tulokset ovat syntyneet silloin, kun Vince on saanut vaikkapa vain levyn nimen tai parit lyriikat ja on tehnyt mitä on halunnut. Tunnelma on aina käsinkosketeltava, kun avaamme kannen ensimmäisen version ensimmäistä kertaa ja lennämme perseellemme. Usein ensimmäinen versio on lopullinen.
– Monet bändin ideoista ovat tuoneet minulle paljon inspiraatiota, eli molemmat metodit toimivat omalla tavallaan, Vince jatkaa rumpalin ajatusta ja nostaa esille Torture-kannen vuodelta 2012.
– Alex [Webster, basso] oli ottanut jollakin matkallaan kuvia veistoksista ja patsaista vanhoissa kirkoissa. Ne kaikki kuvastivat helvetissä kidutettuja ihmisiä. Alex lähetti kuvat minulle saatteella ”jotakin tämän kaltaista”, ja näin kannen mielessäni saman tien. Omin päin en varmasti olisi tehnyt mitään vastaavaa.
Taiteilijamaisella tavalla vaatimattoman ja jopa ujon oloinen Vince sanoo, että vaikka hänen ja bändin välinen yhteistyö on jatkunut jo kolmannesvuosisadan, hän ota kuviota tänäkään päivänä itsestäänselvyytenä.
– Oikeastaan päinvastoin, koska olen aina kauhusta jäykkänä, kun lähetän bändille mielestäni valmiin version kannesta ja muista kuvista. Olen joka kerta täysin varma, etteivät he tule pitämään siitä, hän hymyilee merkitsevästi.
– En ikinä lue fanien kommentteja kansista. Tiedän, että niistä pidetään aika paljon, mutta olen sitä ihmistyyppiä, joka menee kritiikistä ihan hajalle. Sata ylistystä menettää heti arvonsa, jos joku sanoo, että kansi on aika paska.
Cannibal Corpsen death metalia on vaikea kuvitella ilman Locken taidetta. Kyse on yhtä ihanasta symbioosista kuin kansien ruumiiden ja toukkien välillä. Paul Mazurkiewicz ei vähättelekään sitä, miten erilainen bändin ura voisi olla, jos se olisi päätynyt käyttämään jotakuta tylsempää taiteilijaa tai vaihtanut myöhemmin tietokonetaiteeseen.
– Miettikää kansien ohella kaikkia paitojamme, julisteitamme, taustalakanoita ja muuta… Vince on läsnä kaikkialla, ja joskus bändimme tunnistetaan hänen töistään jopa ennen musiikkiamme, rumpali sanoo.
– Kyse on jatkuvuudesta. Rakastimme sitä, miten vahva oma visuaalinen ilme vaikkapa Slayerillä oli jo 80-luvulla. Tai Iron Maidenillä. Tiesimme jo varhain, että haluamme Cannibal Corpselle oman ilmeen nimenomaan maalauksista, mutta emme ikinä olisi voineet kuvitella saavamme oman sairaan hyvän hovitaiteilijan.
Osumia ja huteja
Voisi luulla, että vuosikymmenten ja parinkymmenen kannen jälkeen taiteilijalle itselleenkin tuottaisi vaikeuksia valita yksi tai useampi suosikki omasta tuotannostaan, mutta Vincen vastaus tulee kuin tykin suusta.
– Suosikkini on ehdottomasti Kill, hän sanoo hetkeäkään empimättä.
Maalari viittaa vuoden 2006 albumiin, jonka kansi on itse asiassa varsin epäcannibalcorpsemainen, yksinkertainen ja goreton teos – ja juuri siksi harvinaisen vahva julistus.
– Kansi tuntuu todella intensiiviseltä ja uhkaavalta, vaikkei se esitä juuri mitään. Sitä voisi kai kuvailla uhkaukseksi, joka ei ole vielä toteutunut, tai verrata kauhuelokuvien hetkiin juuri ennen kuin jotain todella tapahtuu.
Samaan hengenvetoon Vince toteaa, ettei oikeastaan välitä bändin varhaisista kansista, siis vaikkapa Eaten Back to Lifen ikonisesta taiteesta, koska kokee kehittyneensä niistä päivistä niin paljon.
– Hauskaa, että Vince sanoo näin, koska minusta Eaten Back to Life on yhä parhaita kansiamme, Paul tarttuu asiaan välittömästi ja jatkaa, ettei halua ottaa mitään pois myöhemmiltä töiltä, mutta ensimmäinen on aina ensimmäinen.
– Mitä muuta maailma tarvitsee kuin zombin teurastamassa itseään ja vieläpä tuollaisella värimaailmalla esitettynä? Jo tuossa kannessa tulee esille asia, josta pidän Vincen töissä erityisesti. Puhun silmistä. Katsokaa sen zombin silmiä. Se katse kertoo ihan omaa tarinaansa. Monista Vincen töistä ja niiden pistävistä katseista voi sanoa samaa.
Puhelias rumpali jatkaa suoraan toiseen äärilaitaan eli kanteen, joka ei säväytä häntä kovin paljon: The Bleeding (1994).
– Se kansi on yhtä etäällä levystä kuin me olimme Barnesista. The Bleeding oli minulle valtava pettymys kolmen ensimmäisen kannen jälkeen. Se tuntui jotenkin tavalliselta, vaikka Vince teki varmasti sitä mitä pyydettiin. Pahinta oli, että sekin sensuroitiin, eikä vaihtoehtoista kantta tehty erikseen. Katsokaa nyt sitä! Se on vain suora zoomaus keskushahmon auki revittyyn vatsaan, eikä kannessa ole vähääkään järkeä.
– Samoihin aikoihin Cannibal Corpse soi varmaan ensimmäistä kertaa MTV:llä, ja siellä se oli… minun kansitaiteeni, maailman suurimmalla musiikkikanavalla. Tavallaan. Ruudussa oli tietenkin se hirveä sensuroitu versio, jota en pystynyt allekirjoittamaan millään omaksi teoksekseni, Vince komppaa.
Keskustelu palaa Vincen hehkuttelemaan Kill-kanteen. Paul nostaa esille seikan, että kyseessä on itse asiassa vaihtoehtoinen kansi. Locken varsinainen työ löytyy albumin sisäkansista.
– Tämä on yksi harvoista kerroista, kun Vincen työ ei sytyttänyt ihan koko bändiä. Sen sijaan, että olisimme käyttäneet sisäkansista löytyvää hahmoa, joka esittelee puukkoaan, teetimme pikapikaa nykyisen Kill-kannen.
– Kill myi Jenkeissä ihan helvetin hyvin, enkä tiedä vieläkään, johtuiko se enemmän siitä, että kansi ei ollut niin luotaantyöntävä, vai siitä, että levy oli niin hyvä. Ehkä vähän molemmista? Jotkin versiot levystä ovat erityisen onnistuneita, koska pidin siitä puukkotyypistä, ja kun kannen avaa, se vittumaisella katseella tuijottava hahmo hyökkää päin näköä.
Verilöylyä monilla tekniikoilla
Vincent Locke oli 23-vuotias maalatessaan ensimmäistä Cannibal Corpse -teostaan, ja nyt taiteilijan mittari näyttää lukemaa 56. Viehtymys makaaberiin taiteeseen ei ole kadonnut, kuten ei myöskään halu kehittyä ja kokeilla.
– Tiedän, että minulla on aika tunnistettava tyyli, mutten ole koskaan halunnut jämähtää mihinkään. Käytän paljon eri tekniikoita ja olen joskus kuullut, että moni luulee Cannibal Corpsen käyttäneen useita eri taiteilijoita, koska kannet ovat yksityiskohdiltaan niin erilaisia, Vince myhäilee harvinaisen tyytyväisen oloisesti.
– Vesivärit ovat yhä suosikkini. Kynä, muste ja vesivärit. Niillä pääsee pitkälle. Cannibal Corpse -historiasta löytyy kuitenkin myös puuhiilityö, Vile [1996]. Kyllästyn aika helposti ja kokeilut pitävät minut vireänä, mutta palaan aina takaisin. Kyllästyin minä aikoinaan zombeihinkin, mutta nyt teen niitä taas.
Päällimmäisenä kaksikolla on tietenkin mielessä tämän lehden kanssa samana päivänä ilmestyvän Chaos Horrific -albumin kansi.
– Sen valmistumisesta on melkein kaksi vuotta, koska albumin tekemisestäkin taitaa olla saman verran. Saimme onneksemme kokea oikean ruton tässä maailmassa, Vince sanoo.
– Sain bändiltä ainoastaan levyn nimen ja nimikkokappaleen sanat. Bändi halusi, että kannessa tapahtuisi paljon, koska levy on nopeatempoisinta Cannibal Corpsea aikoihin. Mukaan sopi hyvin pieni kaaoksen tuntu. Kansi ei keskity vain yhteen tai pariin keskushahmoon, vaan siinä on uhkaavan hyökkäyksen tunnelmaa.
Locken työt ovat olleet aina kokonaisia alkuperäismaalauksia, ja hän sanoo, ettei käytä tietokoneita kuin väistämättömyyksiin. Tekoälytaiteen mainitseminen saa hänet näkemään verenpunaista.
– Vihaan sitä, mies hymähtää vaivautuneesti ja toteaa, että hän on jo nähnyt nuoria taiteilijoita, joita ei juuri kiinnosta uuden keksiminen ja luominen, koska tekoälyn avulla voi oikaista suoraan lopputulokseen.
– Ihmiset kutsuvat itseään tekoälytaiteilijoiksi, mutta he vain luettelevat tietokoneelle, mitä haluavat nähdä. Tietokone antaa heille 20 eri versiota, joista valita. Se ei ole minkään luomista. Katson mieluummin ihan paskoja ihmisten tekemiä tikku-ukkoja kuin vaikuttavan oloisia tekoälyteoksia, joissa ei ole mitään todellista.
– Luulen silti, että tekoälyn suhteen eletään nyt vain alkuinnostusta. En usko, että se tulee koskaan korvaamaan ihmistä luovassa työssä. Ajan kanssa voimme kuitenkin oppia käyttämään tekoälyä työkaluna.
Julkaistu Infernossa 8/2023.