”Niin sanottu raaka ajo on meijän vahvuus” – haastattelussa S-Tool

Laulaja-kitaristi Ville Laihialan, rumpali Aksu Hantun, basisti Kimmo Hiltusen ja kitaristi Sami Leppikankaan muodostaman S-Toolin kakkosalbumi ei leiki, pelleile tai vitsaile. Päinvastoin. Exitus hyökkää kyselemättä päälle, lyö hampaat kurkkuun, jättää makaamaan verissä päin ja nauraa vielä räkäisesti päälle.

Kuva: Jani Mahkonen

Aloitetaan valitettavan ajankohtaisilla asioilla: Exitusin julkaisu siirtyi huhtikuun alusta toukokuun puoleenväliin, ja S-Toolin kevääksi suunniteltu mittava klubikiertue tapahtuu – jos tapahtuu – syksyllä.

Aksu: – Tää on kaikille bändeille haastavaa aikaa, mutta eihän tilanteelle yksinkertaisesti voi mitään. Ainakin tässä ymmärtää konkreettisesti sen vitutuksen määrän, kun töitä on tehty aivan saatanasti uuden albumin eteen, julkaisurundit on buukattu ja sit yhtenä päivänä kaikki peruuntuu. Mutta toisaalta, eihän tässä oo kyse mistään elämästä ja kuolemasta, sairaaloiden tehohoitopaikoista tai muusta vakavammasta ja akuutimmasta. Ylipäänsä tää tilanne vaikuttaa niin suuresti niin monen ihmisen elämään, ettei tätä koko hommaa vielä edes hahmota.

Ville: – Niin, tämä nyt on vaan bänditouhua. Perheen, lähimmäisten ja ystävien puolesta huolettaa enemmän.

Voisikohan ihmiskunta oppia tästä jotakin?

Ville: – Ei tuu meno muuttumaan, ellei nuorempi sukupolovi sitten lyö oikeasti nyrkkiä pöytään ja päätä, että nyt saatana riittää. Toivottavasti ei oo heille liian myöhästä.

Aksu: – Kai tämä jäljen jättää, ja jotain havahtumista tosiasioiden suhteen tulee toivottavasti tapahtumaan. Ainakin siltä tuntuis, että tää loputon ja melko raivosalla vauhdilla tapahtuva kaikkien asioiden kasvu ja kehitys tulee nyt hidastumaan, ainakin hetkellisesti. Ehkäpä ihmisten hommiin alkais nyt löytymään jotain malttia ja samalla kulutus laskisi vähän maltillisemmaksi. Pakkohan tässä on jengin alkaa tajuta, että ei tää voi mennä niinku se on menny. Se oli vaan ajan kysymys, että millon joku tällanen pysäytys tulee eteen.

Mennään sitten S-Toolin pariin ja käydään ensin debyyttialbumi Tolerance 0:n (2017) maailmassa. Jäikö levyn niittämästä palautteesta mieleen mitään erityistä?

Ville: – En lue arvosteluja tai seuraa somea. Kun on ihimisiä keikoilla, se on mulle se juttu. Albumista sen verran, että sehän koostui mun ite väsäämistä demoista, eikä se oo kokonaisuutena ihan niin bändilevy, vaikka saatanasti reenattiinkin. Ihan onnistunu pläjäys kuitenkin.

Aksu: – Aika moni kommentoi levyn jälkeisistä keikoista, että meijän lavaenergia tulee kovaa läpi ja tunkee yleisön ihon alle, vaikka sitten seisoskelis salin takarivissä. Jos tällasia fiiliksiä syntyy, niin kyllä me sillon ollaan ainakin jossain onnistuttu.

Millainen Exitusin sävellys- ja sanoitusprosessi oli verrattuna Tolerance 0:n valmisteluvaiheisiin?

Ville: – Rupesin rämpyttelleen jo ekan levyn keikkojen aikana uusia riffejä. Kämpillä, soundtsekeissä, paskalla ja niin edelleen. Motherfucker ja Hole oli ensimmäisiä ralleja, ja ne aika lailla määritteli myös sen hien ja kiiman, mitä halusin uusiin virsiin pumpata. 

– Mieliala on pysynyt samana jo pitemmän aikaa, eli tämä maailmanmeno vituttaa. Tai hautaanmeno – siis Exitus. Musa ja sanat lähtee siis syntymään melekeenpä vaan vitutuksesta. Toisaalta semmosta oman olon helepottamistahan se virsien teko on aina ollu. Sanottakoon myös, että eipähän siihen viinaa yllykkeeksi tarvihe ku kirjottaa ahistuksesta. Päinvastoin.

– The Inhumanist -kappaleen tekstin teki vanha ystäväni Sami Lopakka. Ehkä noin puoli vuotta sitte kyssyin, että josko se jeesais teksteissä, kun enhän minä ittiä minnään runoilijana tai sanaseppona oo ikinä pitäny. Jottain niihin pittää silti huutaa, ja Sami ottikin sitten yhen virren kokonaan haltuun. Oon jo pitkään halunnu tehä äijän kans jotaki yhteistyötä, ja nyt sain ukon messiin. Ja loistavaa paatostaha sieltä tuli.

S-Tool vuoden 2018 Porisperessä. Kuva: Jussi Niemelä

Aksu: – Sinänsä uuden levyn tekemisen lähtökohta oli sama, sillä Ville väsäsi tälläkin kerralla itekseen demoja ja laittoi niitä sitten kuunteluun. Se taas oli uutta, että Villeltä tuli nyt paljon metallisempaa kamaa ku viimeks. Tämän metallisuuden pohjalta lähettiin rakentamaan kaikkea muuta biisien ympärille, sillä kokonaisuuden eri osa-alueiden täytyy toki jutella mahollisimman hyvin keskenään.

– Nyt edettiin niin, että Ville tuli alustavien aihioiden kanssa mun luo ja käytiin kaikki raakabiisit kahestaan läpi. Valittiin kappaleet, joita lähetään tekemään levylle, ja sitten käytiin jokainen juttu tarkemmin läpi. Katottiin kaikki isommat rakenteelliset ja sovitukselliset asiat, kokeiltiin vaihtoehtoja ja muutettiin mitä muutettiin. Sen jälkeen soitettiin jokaiseen biisiin uudet demokitarat ja lähetettiin aihiot Samille ja Kimmolle kuultavaks.

Ville: – Ylipäänsä tavoiteltiin sitä vimmaa, miltä meijän neljän soitto kuulostaa… Haettiin raivoa, kiimaa ja livemäistä soundia – ja vältettiin kaikkea hilipanpippaa. 

Tämä jos mikä välittyy. Varsin omilla kiertoradoillaan liikkuva Exitus käy päälle kuin vesikauhuinen rakki, joka on juuri pureskellut vanhan Metallican, Slayerin, Panteran ja Entombedin levyt aamupalaksi.

Aksu: – Niin sanottu raaka ajo on meijän vahvuus. Ei se sinänsä mitään muuta vaadi ku sen, että kaikki ukot hoitaa oman tonttinsa mahollisimman hyvin ja sillä omalla painavalla tatsilla, joka tässä on ajan mittaan muotoutunu. Toki pienen lisähaasteen anto tällä kertaa se, että biisit oli vaikeempia ja niitä ei ollu treenattu… Hah hah! Niin, aikataulullisista syistä meidän jokaisen henkilökohtainen valmistautuminen jäi ihan minimiin, ja ekat yhteiset treenit pidettiin vasta Hollolan Petrax-studiolla just ennen nauhotusten alottamista. Ja ne äänitykset oli vaan alotettava, koska deadline oli todella tiukka sen suhteen, että levy saadaan julkastua ennen tämän kevään kiertuetta. Niinpä niin.

– Treenaamattomuus tuli sessioissa vastaan joka vaiheessa. Nää uudet biisit on teknisesti, rytmillisesti ja tempoiltaan yllättävänkin haastavia, ja mehän ei olla mitään soittajakoulun priimusoppilaita vaan pikemminkin punkkareita. 

– Käytännössä homma meni niin, että uudet biisit piti ihan ensiks saada koko bändin kanssa jotenki haltuun, ja samaan aikaan kappaleisiin täytyi kehittää kaikki yksityiskohat. Sitten kun kaikki palaset oli lopulta olemassa, piti saada meininki taltioitua nauhalle. No, päivät sitten veny melkoisiin mittoihin, ja itelle tämä oli kyllä todella rankka sessio, kun olin omien rumpuosuuksien tekemisen jälkeen jokaisessa muussakin työvaiheessa koko ajan läsnä.

– Uuden materiaalin tyyli anto selkeän ohjenuoran myös miksausurakalle, ja ensisijaisena tavoitteena oli säilyttää soiton ja laulun helvetillinen energia. Miksauksessa ei todellakaan hiottu särmiä ja räväkkyyttä pois, vaan pikemminkin tuotiin näitä raakoja ajolinjoja vielä enemmän esille. Jälkikäteen pystyn onneks sanomaan, että oon kyllä hemmetin ylpeä, ettei alettu tinkimään, ujosteleen ja pelaan levyn kanssa varman päälle vaan hypättiin täysillä tulta päin.

Käydäänpä sitten vielä muidenkin yhtyeiden maailmoissa, sillä edessä siintää taas kerran historian havinalla kuorrutettuja merkkipaaluja. Ensinnäkin Peter Steelen kuolemasta tuli juuri vierähtäneeksi kymmenen vuotta. Ajatuksia aiheen ääreltä?

Ville: – Type O Negativen koko tuotanto on parhautta. Steele oli one of a kind -äijä, ja bändi myös. Pallaan levyjen pariin aina jos otan olutta.

Aksu: – Itelle kovin Type-levy taitaa olla October Rust. Sen kohalla olin jo aivan myyty tälle bändille.

Toiseksi Iron Maidenin ensimmäinen albumi ja Judas Priestin British Steel julkaistiin 14. huhtikuuta 1980, joten nämä levyt viettivät juuri merkkipäiviä. Kumpi vie voiton klassikoiden taistelussa?

Aksu: – Iron Maiden. Tosin täytyy samalla sanoa, ettei bändi enää mua ihan hirveenä lämmitä. Olin joskus pienenä kovakin Maiden-fani, mutta nykyään ei vaan oikeen lähe.

Ville: – Maiden. En oo ikinä tykänny Priestistä. Jotenki koominen koko homma.

Julkaistu Infernossa 4/2020.