Kymmenen albumia on lukema, johon moni metallibändi ei yllä edes koko uransa aikana. Saksalainen Powerwolf on aikeissa julkaista juuri albuminsa numero kymmenen.
Heinäkuun loppupuolella ilmestyvä Wake Up the Wicked vangitsee yksiin kansiin monet niistä syistä, jotka ovat mahdollistaneet Powerwolfin menestyksen.
– Kaikki lähtee siitä, että Matthew [Greywolf, kitara] on aina kirjoittanut meille uskomattoman hienoja kappaleita ja Attila [Dorn] on niin tunnistettava laulaja, kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel aloittaa taatulla saksalaisella vaatimattomuudella.
– Ehdimme tehdä monen vuoden, monen albumin ja monen kiertueen ajan töitä hioaksemme ulosantiamme kuntoon ilman mitään koristeita. Sitten aloimme päästä hieman isommille keikkapaikoille, ja nykyiset yleisömäärät ovat mahdollistaneet sen, että olemme voineet tehdä Powerwolfista audiovisuaalisen kokemuksen. Kyllähän me erotumme joukosta.
Schlegel myöntää, että kun fani tulee Powerwolf-konserttiin, hän haluaa kokea spektaakkelin. Bändin filosofiaksi onkin muodostunut klassinen ”enemmän on enemmän”. Se ei kuitenkaan tarkoita vain visuaalisia poppakonsteja.
– Olipa kyse alkuaikojemme muutamalle sadalle ihmiselle soittamisesta tai nykyisistä areenakeikoistamme, meille kaikkein tärkeintä on vuorovaikutus uskomattomien faniemme kanssa.
– Powerwolfissa on tietynlaista teatraalista aspektia, joka saa yleisön tuntemaan olevansa osa keikkojamme. Teatteriin tarvitaan tietenkin näyttelijöitä. Attila on oopperamaisen laulunsa kera aivan uskomaton keskushahmo, mutta minäkin löysin Powerwolfin myötä itsestäni viihdyttäjän.
Urkuri kuin basisti
Vaikkei Falk Maria Schlegel tiennyt sitä vielä teini-ikäisenä, siemenet hänen omalaatuiselle roolilleen synistinä istutettiin jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi fanittaa metallia ensi kertaa.
– Iron Maiden oli ensimmäinen bändi, jota ikinä ihailin, ja voit varmasti uskoa, että oli aivan uskomatonta kiertää heidän kanssaan viime vuonna. Katsoin aika monta keikkaa, ja kuvio oli ihan sama kuin teininä.
– Steve Harris on esikuvani, ja hänen tapansa olla välittömässä yhteydessä yleisöön on jotain sellaista, mitä haluan itsekin tehdä. Totta kai on makeaa, kun Bruce Dickinson heiluttaa lippua, seisoo tulisuihkujen keskellä tai huudattaa yleisöä, mutta olen aina rakastanut sitä viihdyttävää soittamisen riemua, jota Harrisista välittyy.
Nuoresta Schlegelistä ei tullut basistia kuten Steve Harrisista. Eikä edes laulajaa kuten Bruce Dickinsonista. Schlegel soittaa Powerwolfissa koskettimia, pääasiassa suurellisesti ja syvältä soivia urkuja.
– Samaan aikaan kun löysin 13-vuotiaana Maidenin Piece of Mind -albumin [1983], kuulin kirkkourkuja ensimmäistä kertaa livenä saksalaisessa kirkossa. Se kuulosti älyttömän pelottavalta ja hurjalta, Schlegel muistelee.
– Niinä aikoina koskettimet eivät olleet metallissa kovin suosittu juttu. En kuitenkaan vaihtanut kitaraan tai johonkin muuhun instrumenttiin, vaikka aluksi minun oli vaikeaa löytää sopivaa bändiä. Kaikki muuttui, kun tajusin, että voin soittaa uruilla niin matalia taajuuksia, että voin olla kuin bändin basisti ja ottaa samalla esiintyjän roolia.
Schlegel naurahtaa, että hänen mielestään urut kuulostavat joskus pelottavammilta kuin raskaimmat kitarat. Powerwolfin uudella Wake Up the Wicked -albumillakin urut soivat paikoin isosti, mutta antavat tarvittaessa myös tilaa.
– Minulla ei ole niin iso ego, että minun olisi pakko soittaa koko ajan, vaan oikeastaan ihan päinvastoin, hah hah!
– Toisinaan metalli ei vain tarvitse koskettimia. Piste. Kun ne hetket koittavat keikalla, saan hyvän sauman viihdyttää yleisöä, olla osa show’ta ja tehdä ihan hulluja asioita. Siksi juoksen ympäriinsä kuin kaistapää ja olen läsnä yleisölle. Tietyllä tavalla minusta tuli oman elämäni Steve Harris.
Schlegel kutsuukin itseään ennemmin viihdyttäjäksi kuin muusikoksi. Hänelle ei ole tärkeintä olla teknisesti kykenevin soittaja vaan yksi näyttelijä Powerwolfin suurissa esityksissä.
– Pystyisin varmasti esittämään ulkoa kaikki Bruce Dickinsonin maneerit Live After Death -liveltä [1985], jota katsoin aina teininä. Ehkä minussa on vähän Bruceakin kaikkine poseerauksineni ja heilumisineni.
– En vain voin ymmärtää bändejä, jotka tuijottavat kenkiään ja soittavat täydellisesti. Rakastan sitä, että olemme jonkun mielestä ”vähän liikaa”, ja panen kaikkeni peliin hölmöltä näyttämisen uhallakin, koska uskon, että se kuuluu myös soitossani. Ei energia tule urkuihinikaan siitä, että soitan täydellisesti, vaan siitä, että minulla on hauskaa.
Voimakkaassa tasapainossa
Wake Up the Wicked on Powerwolfin kymmenes albumi, mutta bändi panostaa yhä soundinsa jalostamiseen.
Urkurin näkökulmasta Schlegel on erityisen tyytyväinen siihen, että albumi hengittää. Hän myöntää, että edellinen Interludium (2023) oli hieman liian tukkoon sovitettu ja kappaleissa soi liikaa tavaraa.
– 1589-kappale, josta teimme myös musiikkivideon, on minulle hauska veto, koska soitan siinä paljon pianoa. Se on keskitempoinen kappale, jossa on maltettava soittaa juuri sopivasti ja rakennettava dramatiikkaa pikkuhiljaa.
– Kappale kertoo meille sopivalla tavalla kölniläisestä Peter Stumpista, joka teloitettiin syytettynä siitä, että hän oli ihmissusi. Tai siis niin kuviteltiin. Tunnustus saatiin irti kiduttamalla. Se on yhtä aikaa traaginen ja kauhuelokuvamainen tarina, joka vaati sopivassa suhteessa hienovaraista tunnelmaa ja räjähtävää raskautta.
Powerwolf soi yhä isosti. Uuden albumin kappaleissa on paljon tilaa Schlegelille, jylhän klassisella äänellä tulkitsevalle Attila Dornille ja orkestraatioille, mutta urkurin mukaan kaikki on nyt paremmassa tasapainossa kuin ennen.
– Levy kuulostaa raikkaalta ja melodiat erottuvat hienosti. Isoimmillaan albumi on todella iso, mutta nyt keskityimme taas siihen, missä olemme parhaimmillamme: helvetin dramaattisesti tarttuviin kappaleisiin.
Powerwolf tietää täsmälleen mitä tekee, mutta yksi avain tasapainoon löytyy tuottajan taskusta: bändi työskenteli toista albumia peräkkäin Joost van den Broekin kanssa.
Van den Broek aloitti metallityöt Arjen Lucassenin Star Onessa ja hollantilaisessa After Foreverissa teini-ikäisenä. Mies on ansioitunut parinkymmenen vuoden aikana niin monissa bändeissä ja studiotöissä, että hänen CV:nsä on lähes loputon.
– Joost on osa laumaamme. Hän on mielettömän mukava tyyppi, uskomattoman ahkera studiossa ja mikä parasta, käsittämättömän lahjakas kosketinsoittaja, mistä olen hänelle vähän kateellinen, Schlegel kehuu.
– Joost ymmärtää täsmälleen, mistä Powerwolfissa on kyse. Hän tajuaa, että tämän soundin voi saada helposti tukkoon ja että jokaisella instrumentilla on merkitys. Wake Up the Wicked on parhaita Powerwolf-albumeita juuri sen ansiosta, että sen kappaleet eivät painotu vain kertseihin tai yksityiskohtiin, vaan ovat yhtä suurta näytöstä.
Julkaistu Infernossa 6/2024.