”Nyt alkaa näyttää siltä, että suosta ollaan nousemassa ihan oikeasti” – haastattelussa Swallow the Sun

Swallow the Sun oli vain hetki sitten lähellä tiensä päätä. Onneksi rakkaus osoittautui kuolemaa voimakkaammaksi.

Swallow the Sun
Kuva: Jussi Ratilainen

Kaikki valo on kaikonnut, jäljellä on vain musertava pimeys. Taivas on pikimusta, yksikään tähti ei enää loista taivaankannen huumaavissa korkeuksissa. Kaukaisuudesta kuuluu kohtalokasta pasuunoiden jylyä ja tuomiopäivän munkkien messua. Tämä on kaiken päätepiste, helpottava loppu, joka vaimentaa aisteja raastavasti moukaroivan, polttoraudan lailla kiduttavan tuskan. 

Ei sittenkään. Jostakin horisontin ääristä taivaan sillalle nousee kuin nouseekin uusi tähti, joka roihuaa kohta kirkkaammin kuin mikään muu taivaankappale. Valo korventaa pimeydessä vaeltanutta, mutta vaihtoehtoja ei ole: varjojen maailman on nyt, jos koskaan, jäätävä taakse.

Ylivoimaista synkkyyttä

Jyväskylässä vuosituhannen vaihteessa perustetun Swallow the Sunin pääasiallisen biisinkirjoittajan Juha Raivion elämä muuttui peruuttamattomasti huhtikuussa 2016. Tuolloin hänen kollegansa, muusansa ja ennen kaikkea puolisonsa Aleah Stanbridge, taiteilijasukunimeltään Starbridge, menehtyi pitkäaikaisen sairauden heikentämänä.

Sen jälkeen Raivio on asunut erakkona Keski-Ruotsin maaseudulla ikiaikaisten metsien, vuolaiden vesistöjen, kuulaan tähtitaivaan ja monenlaisten eläinten keskellä. Kitaristi on joutunut pitämään kiinni omasta hauraasta elämänlangastaan hartiavoimin, mutta rakkaiden luontokappaleiden vaatima huolenpito ja kivuliaasti taiteen kautta hengittäminen ovat onneksi toimineet hänen vipuvarsinaan.

– Kun Aleah kuoli, en todellakaan tiennyt esimerkiksi sitä, kirjoitanko enää koskaan yhtään Swallow the Sun -albumia. Ajatus ei sinänsä vaivannut minua, eikä ole koskaan muulloinkaan vaivannut: jos uutta musiikkia syntyy, niin sitten syntyy. Jos ei, niin sitten ei – olipa syy mikä hyvänsä. Nyt vastaus on joka tapauksessa selvillä, Raivio sanoo.

– Kun tunsin oikean hetken koittaneen ja aloin työskennellä uuden Swallow-materiaalin parissa, kirjoitin jokaisen sanan ja nuotin puolisoni muistolle. Tavallaan Aleah on edelleen kanssani joka hetki, erityisesti musiikin ja muun taiteen kautta. Uuden albumin otsikko When a Shadow Is Forced into the Light – Aleahin lause, jonka hän kirjoitti Trees of Eternityn Hour of the Nightingale -debyytille –, on toiminut ohjenuoranani jo pitkään. 

– Viime aikoina olen ymmärtänyt paremmin ja paremmin, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei lopu koskaan. Toisaalta olen tajunnut myös sen, että tänne jäävien elämän täytyy jatkua, tavalla tai toisella. Tällaisten ajatusten avulla pakotin itseni pois varjoista – ja hyvä niin. En tiedä, miten minulle olisi muussa tapauksessa käynyt.

Kun Raivio alkaa tehdä uutta musiikkia, kappaleet virtaavat hänestä melkein kuin itsestään. Hän työskentelee yksinäisyydessä eikä analysoi materiaalia sen kummemmin. Raivio antaa intuition viedä mennessään, ja silloin musiikista ja sanoituksista tulee puhtaita – ja se oli erityisesti jo julkaistun Lumina Aurea -singlen ja tammikuun lopussa ilmestyvän When a Shadow Is Forced into the Lightin tapauksessa ainoa vaihtoehto. 

– Lumina Aurea, alaotsikoltaan Death Is Stronger than Life, on kappaleen mittainen silta varsinaisen albumin – alaotsikoltaan But Love Is Stronger than Death – maailmaan. Se ei ole levyn ensimmäinen single, vaan raaka alkusoitto kohti pitkäsoittoa, joka on kokonaistunnelmaltaan täysin toisenlainen.

– Melkein 14-minuuttinen Lumina Aurea on ylivoimaisesti synkin, rankin ja tuskallisin kappale, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Nimenomaan joutunut, sillä en olisi ikipäivänä halunnut kirjoittaa mitään sellaista. Mutta kappale oli tehtävä, minulla ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja. Ja sitten kun sävelsin sen, tajusin, että jotakin on tapahtumassa ja muuttumassa. Silloin näin pimeydessä lohdullisen soihdun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Tämän enempää Juha Raivio ei halua avata Swallow the Sunin uuden materiaalin saloja. Levy on siihen aivan liian henkilökohtainen ja raastava. Toisaalta Raivio ojentaa albumilla vastaanottajalle kaiken, itseään millään tavalla säästelemättä. Kappaleet avaavat kuulijan eteen kirjan, jonka sivuilta löytyvät tunteiden kaikki kirjot.

Toivonpilkahduksia

Kuulaasti ja jylhästi soiva When a Shadow Is Forced into the Light saattaa olla lopullinen todiste Juha Raivion noususta lohduttoman surun alta, mutta ensimmäiset hauraat valonpilkahdukset välähtivät jo kesä-heinäkuun vaihteessa 2016.

Tuolloin Swallow the Sun kipusi Tuska-festivaalin estradeille ja esitti Songs from the North I, II & III -triplalevynsä kokonaisuudessaan, yhden albumillisen jokaisena tapahtumapäivänä. Juha Raivio, joka on jättänyt viime vuosina useita Swallow the Sunin kiertueita tekemättä, saapui muun yhtyeen mukana Tuskaan – hänen täytyi saapua, sillä Songs from the Northin materiaali ja Aleahin viimeiset vuodet liittyvät erottamattomasti yhteen.

Raivion puolison poismenosta oli aurinkoisen Tuskan käynnistyessä kulunut vasta kaksi ja puoli kuukautta, ja tuolloin jokainen eletty sekunti tuntui ruosteisen puukon riuhtaisulta märkivässä, avoimessa haavassa. Tästä huolimatta kitaristi pakotti itsensä fanien eteen soittamaan rakastamaansa musiikkia.

– Meidän piti harjoitella kolme studioalbumia alusta loppuun, joten aikataulu oli hemmetin tiukka. Tapasimme sitten toisemme treenileirillä metsikön keskellä ja tilanne oli haastava kaikille, mutta ennen kaikkea tietysti Juhalle, Jaani Peuhu, Swallow the Sunin nykyinen kosketinsoittaja muistelee.

– Juhan puolesta tuntui jumalattoman pahalta, ja tuli tietysti mietittyä paljon, miten tässä tilanteessa pitäisi ylipäänsä olla, laulaja Mikko Kotamäki jatkaa. – On sanomattakin selvää, että yritimme tehdä kaikki asiat Juhalle mahdollisimman helpoiksi. Samalla kannattaa muistaa, että Juha on Suolahden miehiä eikä tykkää pahemmin keskustella asioista. Hän kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan mieluummin kappaleidensa välityksellä. Niin valitettavaa kuin se onkin, voivottelu tai päänsilitys ei kuitenkaan muuta asioita miksikään. Juha ei yksinkertaisesti kaipaa sellaista huomiota, vaan hän arvostaa enemmän hiljaista, pienen matkan päästä tapahtuvaa kunnioitusta.

– Jos katsotaan vähän isompaa kuvaa, niin konkreettisimmin me pystyttiin auttamaan Juhaa pitämällä bänditoiminta aktiivisena, kun hän ei kyennyt lähtemään tien päälle. Olisiko ollut parempi, ettei oltaisi tehty mitään vuosikausiin? Tuskinpa vaan. Vedettiin sitten monta rundia ilman maestroa ja hoidettiin vieläpä hommat aika saatanan hyvin. Olihan se kieltämättä outoa soittaa ilman häntä – Juha on kuitenkin tämän bändin ehdoton sielu –, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt lähtemään kiertueille, kaiken sen hälinän ja outojen ihmisten keskelle. Ymmärrän häntä täysin.

Millaisia Tuska-esiintymiset olivat teidän muiden näkökulmasta?

– Särkyväisiä! Taustanauhoilta tuli Aleahin laulua ja biisien väleissä oli täysin hiljaista… Suurin osa yleisöstä luultavasti tiesi, että nyt ollaan todella ankaran aiheen äärellä. Lavalla kävi mielessä sellaisiakin juttuja, että pysyykö Juha ylipäänsä pystyssä koko setin ajan. En todellakaan tiedä, miten olisin itse pärjännyt vastaavassa tilanteessa, Peuhu toteaa.

– Se Tuskan sunnuntain keikka, kun soitettiin sisällä Kattilahallissa ja estradilla lepatti 96 hautakynttilää… Jumalauta, se oli todella raju kokemus. Mutta hemmetti, miten mahtava fiilis siitä tulikaan, kun saatiin klaarattua ne esiintymiset kunnialla, Kotamäki sanoo.

– Enemmän kuin keikkoja, ne olivat oikeastaan seremonioita. Lavalla vietetyt hetket olivat äärimmäisen raastavia ja avoimia. Valtava tunnemyrsky nousi syvältä ja iski päälle ilman minkäänlaista puudutusta. Mutta kuten Mikko jo totesi, niin samalla ne konsertit puhdistivat ilmaa, Peuhu vahvistaa.

Kotamäki nostaa esiin toisen Tuskan-keikkojen rinnalle vaikuttavuudessaan kipuavan esiintymisen.

– Juha oli luonnollisestikin estynyt, kun soitettiin Pietarissa samalla viikolla, kun Aleah menehtyi. Aloitettiin keikka, ja yhtäkkiä yleisöstä nousi suuri määrä lappuja, joihin oli printattu Aleahin kasvot. Eihän siinä voinut muuta kuin itkeä.

Isojen asioiden äärellä

Tuska-festivaalin jälkeen Raivion surutyö jatkui yksinäisyydessä luonnon keskellä, taiteen tekemisen pelastavassa maailmassa. Tuloksia syntyi, ja Raivion ja Starbridgen yhteisen bändin Trees of Eternityn pitkään valmisteltu debyytti Hour of the Nightingale julkaistiin loppuvuodesta 2016. Syksyllä 2017 ilmestymisvuorossa oli puolestaan Hallatar-yhtyeen esikoinen No Stars upon the Bridge.

Trees of Eternityn usean vuoden aikana rakentunut kappalemateriaali oli ilmavan kaunista, kun taas Hallatar rämpi Lumina Aurean tapaan mustimmissa mahdollisissa syövereissä. Raivio on sanonut, ettei muista Hallatar-levyn säveltämisestä mitään. Kappaleet vain ryöpsähtivät jostain ja pitivät hänet samalla nipin napin pinnalla.

No Stars upon the Bridgen materiaalin valmistuminen tarkoitti Raivion maailmassa joka tapauksessa sitä, että kaikkein pahimmat ajat olivat viimeinkin jääneet taakse ja oli tullut aika käydä Swallow the Sunin uusien biisien kimppuun.

Muut bändit jäsenet eivät vielä tässä vaiheessa tienneet asioiden käänteistä.

Mikko Kotamäki Tuskassa vuonna 2016. Kuva: Markus Laakso

– Tuore materiaali oli Juhalla valmiina useamman kuukauden ajan ennen kuin hän pukahti asiasta yhtään mitään. Taidettiin elää lokakuuta 2017, kun istahdettiin kiovalaisen hotellin aulabaariin ja alettiin käydä asioita läpi. Keskustelun lomassa Juha sitten kertoi kirjoittaneensa melkein tunnin verran materiaalia Swallow the Sunille, Kotamäki kertoo.

– Oltiin aika ihmeissään. Pitkään aikaan ei tiedetty yhtään, julkaiseeko Swallow the Sun enää koskaan mitään, ja seuraavassa hetkessä Juha esittelee meille mielettömän levykonseptin. Että ennen varsinaista albumia tulee tällainen ep, ja levyissä on sellaiset kannet ja niin edelleen. Kehossa meni silloin aikamoisia kylmiä väreitä, oltiin jotenkin niin isojen asioiden äärellä. Tulihan siinä myös mietittyä, että vau, tässäpä meillä on hurja kaveri, Peuhu muistelee. 

Swallow the Sunin tulevat kuviot alkoivat selvitä, ja pian myös levytyssuunnitelmat oli lyöty lukkoon.

– Oltiin vähän myöhemmin Kouvolassa keikalla ja mentiin kuuntelemaan Raivion raakademoja Räihän Juhon [Swallow the Sunin nykyinen kitaristi] studiolle. Ensivaikutelma oli älyttömän positiivinen. Biiseistä kuuli heti, että Juha ei ole sittenkään jäänyt tuleen makaamaan vaan on taistellut itsensä pois sieltä korventavimmasta ytimestä. Jo silloin oli helppo tajuta, että tästä tulee perkeleen hieno albumi, Kotamäki sanoo.

– Nimenomaan. Uusista demokappaleista hehkui juuri sellaisia toivonpilkahduksia, joita olin salaa toivonutkin. Ilmassa oli valoa ja toivoa aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Juhan harteita raastanut paino on ollut omaa luokkaansa, mutta samalla meidän muidenkin lasti keveni hieman. Mutta onko When a Shadow Is Forced into the Light se paikka, mihin Juha haluaa päästä jonakin päivänä – vai onko hän jo päässyt sinne? Jääköön se kuulijan mietittäväksi, Peuhu sanoo ja jatkaa:

– Juha on käynyt viime vuosina läpi mielettömän kiirastulen ja on joutunut katsomaan pimeyttä silmästä silmään. Mutta se, että hänen taiteensa on auttanut ja tulee auttamaan lukemattomia samaan tilanteeseen joutuvia, on älyttömän hienoa ja kaunista.

Uuden albumin sanoitukset ovat tuttuun tapaan pääosin Raivion käsialaa, mutta mukana on myös yksi Kotamäen teksti.

– Juha on todella luonnonläheinen ihminen, rakastaa metsiä ja eläimiä yli kaiken. Aleah oli ihan samanlainen. Levyn tekstithän on suoraan niiden kahden elämästä ja maailmasta, ja sieltä löytyy tulihehkuisia taivaan valoja, kelmeää kuunvaloa, ikuisia metsiä, satakielen laulua ja niin edelleen, Kotamäki luettelee.

– Kun ilmoitin, että voisin itsekin tehdä yhden tekstin, Juha laittoi ohjeistukseksi, että ”älä sitten kirjoita mitään saatananpalvontaa tai ranteet auki -meininkiä”. No, se ei ollut aikomuksenakaan. Clouds on Your Sidessa on erittäin positiivinen sanoma, ja siinä nimenomaan painotetaan, ettei koskaan pidä antaa periksi, vaikka tilanne olisi kuinka saatanan tukala. Kirjoitin tekstin ihan suoraan Juhalle, mutta en itse asiassa tiedä, onko se hiffannut sitä.

Entä sitten Lumina Aurea? Kappaleessahan ei varsinaisesti lauleta, vaan enemmänkin… no, tulkitaan.

– Se oli ylivoimaisesti pahin pala, ja se studiopäivä jäi aika lyhyeksi. Oli helvetin vastenmielistä nauhoittaa siihen yhtään mitään. Se oli jotenkin liikaa, ja melkein pelkäsin jo itsekin sukeltavani niin syvälle, etten pääse enää pinnalle, Kotamäki puuskahtaa. – Olihan se muutenkin aivan saatanan hankalaa laulaa tällaisen materiaalin lohduttomimpia hetkiä… Minun oli pakko suhtautua studiotyöhön aika nihilistisesti. Että vedetään nyt sitten, mutta vedetään tunteettomasti – ei näitä asioita voi oikeasti ajatella liikaa.

– Mikko on kappaleissa eräänlaisen kertojan roolissa. Ja kun lauletaan tällaisista äärimmäisen todellisista aiheista, niin… No, onhan se vaikea paikka, mutta Mikko hoiti homman suvereenisti kautta linjan. Kaiken lisäksi se kykeni tuomaan kärinäosastolle taas kerran ihan uusia tuulia, eikä biiseissä todellakaan mennä vain matalalta öristen. Puhumattakaan puhtaista lauluosuuksista, niitähän on nyt tarjolla vaikka millä mitalla, Peuhu sanoo ja jatkaa:

– Lumina Aurean tekeminen oli kieltämättä oma lukunsa. Kun Mikko oli saanut omat osuutensa talteen, se oli siinä. Ei ihan heti tullut mieleen, että aletaanpa kuunnella ja hieroa hommaa eteenpäin. Laitettiin sen holvin ovi ikuisesti kiinni. Voin monen vuoden kokemuksella kertoa, että kun Mikko piiskaa itsensä laulajana tarvittavaan fiilikseen, se tulkinta vain tulee sieltä. Mikon saavuttama tunnelataus on niin tajuttoman rankka, ettei siihen ole mitään lisättävää. En oikein edes tajua, miten se pystyy psyykkaamaan itsensä niin armottomaan tilaan!

Ei täydellisiä ottoja

Swallow the Sun ryhtyi valmistelemaan uutta musiikkia julkaisukuntoon viime kevään aikana. Yhtye työskenteli jälleen kerran jo takavuosina tutuksi tulleella tavalla.

– Juha tekee ensin kaiken pohjatyön, miettii biisien rakenteet, kantavat melodiat ja niin edelleen. Juhan visio kokonaisuudesta oli tällä kerralla alusta loppuun hyvin, hyvin selkeä. Hän ei silti toteuta raakademoille läheskään kaikkea vaan kuvailee osan ideoista ihan sanallisesti: tähän tulee sitä ja tuohon tuota, Peuhu sanoo. – Jos miettii vaikka Lumina Aurean latinankielistä puhetta, niin eihän sellaista tarvitse laittaa demoversioon. Riittää ihan hyvin, kun tiedän äänittäjänä ja tuottajana etukäteen, mitä lopullisiin biiseihin on kaiken kaikkiaan tulossa. 

– Juha kirjoittaa musiikin ja suurimman osan sanoituksista, mutta bändi toteuttaa ideat – sieltähän se Swallow the Sunin soundi syntyy, Kotamäki jatkaa. – Jos mietin demon konekomppeja ja Juuson [Raatikainen, rummut] ilmeikästä soittoa tai Masan [Matti Honkonen] bassojuttuja verrattuna Raivion tekemään synapörinäbassoon… No, siellähän on eroa kuin yöllä ja päivällä. Ja jos nyt ihan nätisti sanotaan, niin ei ne Raivion demolaulutkaan aina ihan pätevimmiltä kuulosta.

Nauhoitukset levittäytyivät lopulta monen kuukauden ajalle ja useisiin eri studioihin. Tietyt periaatteet kantoivat sessiosta toiseen.

– Ei esimerkiksi haettu väkisin teknisesti täydellisiä ottoja… Toki kappaleet kannattaa soittaa mahdollisimman oikein, mutta silti studiossa mentiin ennen kaikkea tunne edellä, Peuhu kertoo. – Jos Raivion biisit on silkkaa raakaa ja puhdasta fiilistä, niin kappaleet pitää myös toteuttaa samalla tavalla. Kun Juha soittaa jonkun kitarajutun tai Mikko rääkäisee jotakin tällaiselle levylle, niin miten siihen voi edes sanoa, että tuo tunne ei nyt ollut ihan oikea. Joskus suorituksia ei yksinkertaisesti voi kyseenalaistaa – mitä muusikko ikinä ikuistikaan, se on se oikea versio.

Yhtyeen itse nauhoittaman ja tuottaman materiaalin miksasi Fascination Street -studion kippari Jens Bogren (Amorphis, Kreator, Opeth). Tämä ei tule yllätyksenä, mutta ruotsalaisguru teki kokonaisuuden äärellä loistavaa työtä. 

– Täytyy myöntää rehellisesti, että etukäteen hieman jännitti… Mietin aika paljon, miten Jens kuulee tämän materiaalin, kunnioittaako se meidän näkemystä vai lähteekö seikkailemaan ihan omille poluille. Ei lähtenyt. Huolet häipyivät oikeastaan saman tien, kun hän lähetti ensimmäiset miksaukset, Peuhu sanoo. – Ymmärsin heti, että se on tajunnut tämän levyn pointin ihan täydellisesti. Fiilis vain parani miksausprosessin edetessä, ja Jensin käsissä levystä tuli parempi kuin uskalsin oikeastaan haaveillakaan. Se ei ottanut pois mitään tärkeää, vaan korosti juuri oikeita juttuja ja nosti samalla koko homman seuraavalle levelille.

Tällä kertaa kosketinsoittimet on sovitettu antamaan kappaleille lisäväriä, eivätkä ne varsinaisesti hallitse melodiakuvaa. Jousisoittimet taas ovat esillä hyvinkin kuuluvasti.

– Olen kirjoittanut kosketinosuuksia tietoisesti maltilla, ja niitä on pistetty vain niihin kohtiin, joissa synia todella tarvitaan, Peuhu sanoo. – Jousille on jätetty niin ikään tietoisesti aika paljon tilaa ja niiden hauraan soundin on tarkoitus mennä ihon alle. Olisi ollut aika mautonta lähteä sovittamaan henkilökohtaiselle levylle jotain jättimäisiä orkestraatioita tai isoa sinfonista pauhua. Sellainen olisi vienyt tunnelman ihan väärään suuntaan.

– Mukana on kaksi selloa, viulu ja alttoviulu. Mitään muuta ei tarvittu, Kotamäki toteaa. – Sekin oli hieno juttu, että koko jousiporukka oli meidän vanhoja tuttuja eikä jostain sattumalta löydettyjä studiomuusikoita. Jousisektio teki omat osuutensa suurella sydämellä, eikä niissäkään sessioissa säästytty kyyneliltä.

Pitkästä aikaa naurua

Lopputulos on komea, ehkä jopa Swallow the Sunin tyylikkään uran komein. Erityisen vaikuttavana kokonaisuuden tunnelataus esittäytyy, jos alkusoiton ja varsinaisen albumin kuuntelee peräkkäin – aivan kuten orkesteri toivoo kuulijoiden tekevänkin.

– Ihan oikeasti, Lumina Aurean ja When a Shadow Is Forced into the Lightin välinen kontrasti… Sehän on aivan mieletön, Kotamäki sanoo. – En ole itse asiassa pystynyt kuuntelemaan Luminaa kertaakaan kokonaan läpi – enkä tule välttämättä koskaan kuuntelemaan. En ainakaan tällä hetkellä ja tällä mielenterveydellä. Se on yksinkertaisesti vähän liian raskasta musiikkia meikäläiselle. Ja sitten se varsinainen pitkäsoitto… Sehän on ihan perkeleen erilainen, mitä me ollaan koskaan aikaisemmin tehty.

– Lumina Aurea on kuin yöllinen sotatanner. Ensin ollaan hurjan taistelun rankimmassa ytimessä ja viimeisetkin voimat ovat jo loppumassa, mutta silti sieltä selvitään hengissä kuin ihmeen kaupalla. Varsinaisen albumin myötä tilanne muuttuu paljon seesteisemmäksi ja siellä täällä näkyy vähän valoakin, Peuhu kuvailee.

– Raiviohan on pohjimmiltaan kunnon Pulttibois-sketsiviihteen ystävä, ja viime aikoina se on itsekin kertonut jonkin huonon vitsin – ja vieläpä naurahtanut päälle. Onhan se ollut ihan mahtavaa nähdä, kun se on hymyillyt todella pitkästä aikaa. Taistelu ei ole ollut turhaa, Kotamäki sanoo.

Miltä Swallow the Sunin tulevaisuus näyttää tällä hetkellä?

– Tuntuu tavallaan hurjalta sanoa, mutta tässä porukassa on nyt oikeasti hyvä henki. Se lupaa hyvää vuodelle 2019, jolloin meidän on tarkoitus rundata melkoisen reippaasti niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Mutta se, kiertääkö Juha joka puolella mukana, ei ole vielä varmaa. Katsotaan nyt. Mutta mikäpä tässä elämässä olisi muutenkaan kiveen hakattua, Peuhu toteaa.

– Fiilikset ovat kieltämättä heitelleet viime vuosina laidasta laitaan. Parhaimmillaan on ollut parasta, huonoimmillaan niin saatanan stressaavaa, ettei mitään järkeä. Mutta siis… Nyt alkaa näyttää siltä, että suosta ollaan nousemassa ihan oikeasti, Kotamäki vahvistaa. – Jos otan konkreettisen esimerkin, niin viime vapun alla soitettiin Stockholm Slaughter -tapahtumassa, ja aamulla lentokoneeseen noustessani ilmoilla oli sellaistakin tietoa, että kyseinen veto tulisi olemaan Swallow the Sunin viimeinen koskaan… Siihen nähden bändillä menee helvetin hyvin juuri nyt.

Stockholm Slaughter ei jäänyt bändin viimeiseksi esiintymiseksi, mutta kokoonpano joka tapauksessa muuttui, kun kitaristi Markus ”Jämy” Jämsen erosi yhtyeestä seitsemäntoista vuoden palveluksen jälkeen.

– Jämsen oli ja on yksi parhaista kavereistani. Olisi ollut perkeleen siistiä, jos se ei olisi lopettanut, mutta… Kaikilla on oma elämänsä ja bändi on lopulta helvetin pieni osa sitä. Yritin puhua Markusta ympäri, mutta onneksi se oli rehellinen itselleen ja muille. Jos tuntuu siltä, ettei homma enää nappaa, niin sitten se ei nappaa. Ei siinä minun mielipiteeni paina paskan vertaa, eikä pidä painaakaan. Kaikki tekevät elämällään mitä haluavat. Sitä paitsi Markuksen, Hipin [Aleksi Munter, koskettimet] ja Kaitsun [Kai Hahto, rummut] tilalle tulleet herrat ovat meidän vanhoja tuttuja ja pitkän ajan kuluessa hyviksi havaittuja tyyppejä. Ei tähän orkesteriin haeta uusia jäseniä jonkin helvetin lehti-ilmoituksen avulla, Kotamäki hymähtää.

– Kyllähän Swallow’n meininki kieltämättä on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin vanhalla avioparilla… Välillä räiskyy kunnolla, toisinaan on seesteisempää. Onhan se valitettavasti niin, että omaa pahaa oloa on joskus liiankin helppo purkaa läheisiin. Meidän kommunikaatio, jos sitä edes on, saattaa olla joskus aika rajua. Tai no, ensin se on olematonta, sitten jyrkähköä. Mutta jos tässä alkaa miettiä, mitä viime vuosina on tapahtunut, niin ei se toisaalta ole mikään ihme, jos joskus vähän räjähtää.

Kotamäki pitää merkitsevän tauon. Sitten hän jatkaa.

– Täytyy silti muistaa, että bändin kokonaiskuvasta löytyy huomattavasti enemmän rakkauden kuin vihan tunteita. Ei me muussa tapauksessa tehtäisi haastattelua Swallow the Sunista ja yhtyeen uudesta albumista vuonna 2018.

Julkaistu Infernossa 11/2018.