Soitan Glen Bentonille. Se on jo ajatuksen tasolla kutkuttavaa. Vuonna 1990, kun olin esiteini, sain käsiini Deiciden debyytin. Albumin lauluosiot kuulostivat joltain, mikä ei ollut tästä maailmasta. Levy kuulosti pelottavalta, jopa vaaralliselta. Yksi mieskö kaiken tuon tekee? Sittemmin bändi tuotantoineen iski peruuttamattomasti sydämeni lävitse.
Kuunnellessani kakkoslevy Legionia (1992) tapasin katsoa kivettyneenä sen takakannen kuvaa. Palaneen talon raunioissa seisoo yhtye, jonka nokkamiehen hiilenmustan tukan alta tuijottaa medusansilmä. Hypnoottisessa katseessa ei ole hyvän aikeen hiventäkään. Sen ainoana tarkoituksena on polttaa tulenhehkuinen silta yhtyeen ja opetuslapsensa välille.
Deicidesta kirjoitetut lehtijutut olivat poikkeuksetta viihdyttävää lehteiltävää. Glen Bentonista – tyypistä, joka ampuu kesken haastattelun ilmakiväärillä talonsa kaapeleita terrorisoineen oravan, kuumentaa Malevolent Creationin Phil Fascianan hotellihuoneessa hetken mielijohteesta rautaisen ristin ja painaa sen sitten ylösalaisin otsaansa ja nimeää myöhemmin poikansa Daemoniksi – alkoi muodostua päässäni varsin myyttinen hahmo. Niin kävi tuhansille muillekin. ”Hyvin brändätty”, sutkauttaisi varmasti joku Slush-tapahtuman menestyjä selkään taputellessaan.
Glen tunnetaan myös arvaamattomana haastateltavana. Pahana päivänä miehestä saattaisi irrota korkeintaan lauseen mittaisia murahduksia.
Olikos se Glen? Täällä Tomi, Inferno-lehti, Suomi.
Ruosteinen sarana narisee ja erotan epämääräistä muminaa. Keittiöstä kantautuu kotoista astioiden kalahtelua. Benton siirtyy terassille. Lintuset laulavat heräävän Floridan aamupäivässä. Kuuluu sytkärin rasahdus ja syvä sisäänhengitys.
– Jaa että soitat Suomesta? ”Papa Evil” murahtaa. – Mitkäs on Suomen kelit? Täällä meinaan on niin vitun kuuma!
Tylppä isku tauluun
Ja näin on small talkit hoidettu. Deiciden 12. albumi kantaa nimeä Overtures of Blasphemy. Kuten muutkin aikalaisensa, Bentonin kopla on mainiossa vedossa. Levyltä löytyy rutkasti tarttuvia riffejä, Bentonin demoniset ääntelyt ovat ennallaan. Kaikkea värittää juuri sopivanlainen, Tampan mullalta dunkkaava, orgaaninen tuntu. Tällä levyllä soittaa bändi, eivät robotit. Kiekkoa hiottiin ajan kanssa, liekö juuri tässä salaisuus helppoon lähestyttävyyteen.
– Halusimme ottaa iisisti levyn tekemisen kanssa. Onhan tätä kuolokamaa jo työstetty, ja lisäksi tämä on viimeinen levymme Century Medialle. Olemme siis taas vapailla markkinoilla. Halusimme pitää vapaata kiertämisestä. Ehkä levy olisi tullut aiemmin, jos olisimme vain ajoittaneet studioon menemisemme paremmin mutta… you know, Glen poukkoilee.
Jos overtyyri tarkoittaa klassisessa musiikissa alkusoittoa, jossain vaiheessa on tultava coda, loppusoitto. Onko näin myös Deiciden tapauksessa?
– Pfft… haha, yritäpä jätkä selventää vähän, ettet puhu täysin sekopäisiä!
Herra B. räjähtää paskaiseen nauruun.
Okei. Tämähän lähti lupaavasti. Pehmennän ilmapiiriä lievästi lipaisten: levyn äänimaisemasta pomppaavat esiin kitaramelodiat. Niitä ei annostella liikaa, siksi ne tuntuvat niin voimakkailta.
– Joo, olen aina ollut musafani. Kun olin nuorempi, arvostin asioiden yksinkertaisuutta. Simplisiteetti, se on voimakas asia. Lähestyimme uuden levymme biisinippua kuin läjää rock’n’roll-kappaleita, you know. 50–60-luvuilla biisien kestot pyörivät siinä kolmen minuutin kieppeillä. Minusta viidentoista minuutin biisit ovat naurettavia, sellainen on tylsää. Ohjenuoranamme oli tehdä yksinkertaista, voimakasta, brutaaliuden säilyttävää musiikkia.
Glen kertoo, että omien vaikutteiden säilyttäminen on hänelle tärkeää. Floridalaiset kasvoivat thrashiä ja power metalia kuunnellen, ja nykyisin nuo mausteet saavat kuulua Deiciden musiikissa reilusti.
– Ennen kaikkea: levytimme albumin vain ja ainoastaan itseämme miellyttääksemme.
Glen, miksi et käytä uudella levyllä tavaramerkkiäsi? Puhun nyt korkean kirkumisen ja örinän sekoittamisesta.
– Teen sitä edelleen livenä… vyyhhhtt, basisti-laulaja imaisee keuhkonsa täyteen ja jatkaa.
– Halusin tälle levylle… Benton haeskelee hetken sopivaa lausetta. – Halusin suoraviivaisemmat laulukuviot. Sitä on melko hankala luoda, kun kirkumista on joka kohdassa, you know. Siitä tulee pidemmän päälle ärsyttävää. Olen tehnyt sitä levyillä yli kolmekymmentä vuotta, ja halusin äänittää kerrankin levyn, joka… en sanoisi sitä hardcoreksi, mutta kutsun sitä ”blunt force trauma -tyyliksi”. Mailaa naamaan, laulullisesti, hah.
– Voit uskoa, että tuottajamme Jason ”Jay” Suecof jaksoi länkyttää tästä minulle, Benton sanoo ja muuttaa ääntään pilkallisen sarjakuvahahmomaiseksi. – ”Tee korkeita kirkumisia.” Vastasin: come on man, nyt tulee erilaista kamaa, ja juuri niitä EN halua tehdä. Minulla oli lopputuloksesta selkeä kuva päässäni, eikä siihen kuvioon kuulunut albumillinen korkeitakirkumisia. No, eilisiltana treenasimme uusia biisejä ja heitin niitä taas mausteeksi väliin. Levyllä ääntämys kärsii, kun kirkumista on liikaa.
Fillarointi-inspiraatiota
Deicide äänitti siis jo toisen levynsä 38-vuotiaan Jason Suecofin hoteissa. Mies alkaa olla äärimetallipiireissä kysytty numikanvääntäjä, ja Glen kehuu studiossa vallinnutta tunnelmaa.
– Meininki oli kuin Amsterdamin coffee shopissa.
Jahas. Voisitko hieman selventää?
– Kaikki ilmestyvät paikalle aamulla, ottavat siinä kahvia, you know, ”virittäytyvät henkisesti”… ja tekevät sitten omat hommansa. Ei aikarajoitteita, ei paineita, ei mitään. Jayn kanssa toimiminen on uniikki kokemus. Jos haluat Jay Suecof -soundin, saat sen vain häneltä, heh. Hän on terävä jätkä. Oli lopulta hyvä, että levyn rytmipuoli äänitettiin noin vuosi sitten. Sain kunnolla aikaa keskittyä sanoituksiin ja sovituksiin.
Uusi levy on Bentonin paluu biisinteko-osastolle. Viimeksi mies sävelsi Legion-levyn Trifixion-kappaleen. Mikä veti takaisin sävellyshommiin?
– Luovuuttani on tukahdutettu jo vuosia eri tyyppien toimesta, Glen sanoo kuin varmistaen, että ymmärrän taatusti, mitä hän tarkoittaa. – Nyt tilanne on toinen. Heräsin yhtenä aamuna ja tuumin ”hei, tässähän voisi väsätä pari biisiä, minulla on paljon sanottavaa”. Ajelen aamuisin polkupyörälläni treenatakseni…
Jaa? Meillä on sitten samat harjoitukset!
– Joo, se on hyvää liikuntaa, etenkin meidän ilmoillamme, heh heh. Anyway, ajellessani kuulin melodioita päässäni. Kotiin päästyäni lähdin rakentelemaan biisejä.
Sanoituspuolella vaikuttaa siltä, etteivät aiheet lopu sinulta ihan heti kesken…
– Sanoitukseni ovat peilikuviani, taiteellista itseilmaisua. Niistä voi ihan rauhassa loukkaantua. Olen aina ollut paha mulkku, koko elämäni. Roskakuski on roskakuski, posteljooni on posteljooni, teurastaja on teurastaja. Minä olen death metal -bändin laulaja.
– Uskonto on aina ollut Firma. On helvetin häiritsevää, että nämä Lamborghinilla ajavat lahkojohtajamulkut saavat niin monet heikkomieliset luopumaan omaisuudestaan vain tyydyttääkseen lahkoaan. Se ärsyttää minua niin vitusti. Käsi on aina jonkun taskulla. Ja mitä uskonto on koskaan tehnyt kenenkään hyväksi? Antanut toivoa? Et voi tuntea, nähdä saati myydä toivoa. Minkä toivoa? Elämästä tuonpuoleisessa? Eivät ne lupaukset ainakaan auta sitä maailmaa jossa elämme, katso nyt ympärillesi.
– Uskonto on kuin ihmisrotu itse. Ihmiset haluavat tieten tahtoen potkia sitä koiraa persuksille, mutta sitähän se on, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja kaikki nivoutuu toisiinsa.
Ööö…
– Uskonto luo muureja, esteitä ja erottelua ihmisten välille, eikös vain?
Opettavaisesti tuhahdellessaan Benton kuulostaa jopa isälliseltä.
– Jos olisimme syntyneet maailmaan, jonka ympärillä uskonto ei kyräilisi, millainen se olisi? Olisimmeko edistyksellisempiä henkisessä kehityksessämme, tai ylipäänsä? Missä olisimme nyt, jos meitä ei pidättelisi tämä vitun julkisivulandia?
– Tästäkin syystä elelen mieluusti eristyksissä, man. Olen nähnyt kuinka rumaksi tämä maailma on käynyt. En vitussa ole kovin vaikuttunut, yhtään. En usko, että maailmassa on kolkkaa, jossa voisin tuntea itseni sataprosenttisen turvalliseksi. Kun vietän vapaa-aikaani, yritän olla miettimättä maailmaa. Pysyttelen erossa politiikasta ja muusta paskasta. Kuuntelen mieluummin vaimoni [Benton kutsuu vaimoaan aina hellästi ”my old ladyksi”] läksytystä, hah hah!
Tässä kohden Bentonin äänensävyyn tulee ripaus hellyyttä.
– Suunnittelen vapaa-ajallani koruja, ja yritän pitää mieleni kaukana uskonnosta ja muusta paskasta.
Sanoit joskus, että kanavoit lyriikkaasi jonkin sinua vahvemman voiman ohjaamana. Puhut siis henkikirjoittamisesta. Tapahtuuko tätä vieläkin?
– Ehdottomasti. En osaa selittää, miksi niin tapahtuu, mutta näin on aina ollut.
Lyriikat ovat selvästi henkilökohtaisin ammatillinen asia Glen Bentonille. Aistin, ettei aiheesta kannata jankata enempää. Otan silti puheeksi Isisin. Järjestö ottaa pelottavan vakavissaan heihin kohdistuvan pilkan, ja olenkin aikeissa kysyä, onko hän koskaan pelännyt henkensä puolesta. Sitten minut torpataan.
– Hey man, yritän pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta tuollaisesta. Kun puhun uskonnosta, tarkoitan kaikkia uskontoja. Tappakoot toisensa, aivan sama. Ottakoon taksin kylän vittumaisimpaan kolkkaan ja painukoot vittuun, Benton kiihtyy. – Äh saatana, ei tästä jaksa… menes nyt eteenpäin.
Asia selvä. Luurista alkaa kuulua kiihtyvää tuhinaa.
Sydämessään nuori
Uuden Deicide-levyn kannen taiteili puolalainen Zbigniew Bielak. Sutinsa jälki näkyy niin Behemothin The Satanistin, Paradise Lostin The Plague Withinin kuin Ghostin Prequellenkin kansissa. Teos sisältää useita viitteitä Jumalantappajien historiaan.
– A Deicide explosion in your face, tyhjentää Benton ja jatkaa: – ”Biel” teki vitun uskomatonta jälkeä! Se oli parempaa kuin odotin. Toki annoin hänelle ensin idean siitä, mitä halusin, ja hän sitten käänsi kuulemansa oman vääristyneen mielensä kautta. Way up and beyond, man!
Olet soittanut death metalia kohta 30 vuotta. Mikä pitää sinut vieläkin liikkeessä?
– Hah! No, siihen liittyy syöminen, kulkuneuvon ajaminen, laskujen maksaminen ja sen sellainen välttämätön paska. Makkaraa on kiva saada välistä leivän päälle!
Naurahdan taas kuivalle vastaukselle, ja Benton hekottaa reaktiolleni hyväntahtoisesti. Onko se muka noin simppeliä?
– Ei sillä ole väliä, kuinka vanhaksi tässä käy, riittää että näkee eturivin tyypit hymyt naamoillaan, pääpahis myhäilee. – It’s priceless shit, se saa sinut jaksamaan. Hymyn tuominen ihmisten kasvoille. Samalla pysyy itsekin sydämessään nuorena, uskoisin. Heh, mitäs muuta…no, tätä olen tehnyt koko elämäni, joten muulla ei ole niinkään väliä.
Deicide täyttää ensi vuonna 30 vuotta, se perustettiin vuonna 1989.
– Ei, bändi perustettiin 1987.
Toimitte silloin eri nimellä.
– No joo, mutta samat jätkät soittivat siinäkin.
Deicidea edeltävässä Amonissa soitti Glenin ja rumpali Steve Asheimin lisäksi kitaristiveljespari Brian ja Eric Hoffman, joka potkittiin pihalle riitaisissa merkissä marraskuussa 2004.
Onko teillä jotain erityistä suunnitteilla ensi vuodelle?
– Nääh. En katsele elämässäni peruutuspeiliin, ainoastaan eteenpäin.
Okei, eli emme kuule livenä ensilevyä kokonaisuudessaan…?
– Fuck no, Benton tuhahtaa pilkallisesti, ja repeän taas nauramaan tälle täystyrmäykselle.
– Joo, heh, jätän tällaiset hommat bändeille, jotka ovat kuuluisia muistakin typeristä syistä.
Sitten rasahtaa taas sytkäri.
Olipa kerran nielurisat
Jos kuitenkin katsomme peruutuspeiliin, mihin levyysi olet tyytyväisin joko sanoituksellisesti tai kokonaisuutena?
– Sanoituksellisesti sen täytyy olla Once Upon the Cross.
Kyseessä on Deiciden kolmas levy, joka julkaistiin vuonna 1995. Pääpahis unohtuu tuumailemaan. Luurista kantautuva tuhina on rauhallista. Tuntematon tropiikin lintu lurittaa kauniin monipolvista serenadiaan takapihan puussa. Lentokone kuuluu suihkivan naapuruston ylitse.
Miksi juuri se?
– It’s a great fuckin’ record, man, Benton puhaltaa ja nauraa hiljaista, käheää hähätystä.
Se on. Minustakin se on yksi parhaistanne, yllätän itseni tokaisemalla ääneen liikaakin painottavan mielipiteen. Mutta paras levynne on Legion, sillä…
– Joo joo joo, Benton keskeyttää. – Once Upon the Cross oli myös urani musiikillinen huippukohta. Sain ääneni takaisin. Kävin noihin aikoihin läpi nielukirurgisia toimenpiteitä. Kävin leikkauksessa Legion-kiertueen jälkeen. Oncen julkaisun aikoihin kurkkuni oli jälleen toipumassa ennalleen.
– Minulla oli nielurisoissa krooninen sairaus. Olin koko ajan kipeänä, kun olin 17–23-vuotias. Nieluni suonet vaurioituivat, jouduin takaisin sairaalaan, jossa kitaani poltettiin. Se oli perkeleen kurja kokemus. Kaksi viikkoa tämän jälkeen nielurisani otettiin pois. Ja kun ne revitään ulos aikuisiässä, se on huomattavasti vaarallisempaa kuin lapsena. Pari kolme viikkoa näiden kammotusten jälkeen meidän piti lähteä Eurooppaan kiertueelle. Silloin ongelmat alkoivat kasaantua. Rupesin karjumaan parantumattomalla kurkulla. Niin ääneni muuttui.
– Väsyttää kuunnella jengin jauhamista [Benton kuulostaa taas Väiski Vemmelsääreltä]: ”Miksi et kuulosta siltä kuin ennen?” No, ensinnäkään minulla ei ole niitä kahta vitun kookasta mätänevää lihanpalasta kurkussani! Ne olivat kuin kaksi luumua tukkimassa ilmatiehyeni. Olin antibiooteilla varmaan kolme kuukautta, jotta saisin infektion pois. Ja hei, olen sanonut tämän ennenkin. Jos haluat ekan levyn, se on helppoa: osta, lataa tai varasta se, kuten kaikki, perkele, nykyään tekevät. Porukka jaksaa elää menneessä, ja välillä se risoo minua. Minä en vatvo menneitä.
Naapurin Glen
Pohdiskelin taannoin Cannibal Corpsen rumpalin Paul Mazurkiewiczin kanssa syitä Floridan hämmästyttävän hyvinvoivan ja pitkäikäisen death metal -skenen takana. Mikä on sinun näkemyksesi asiasta?
– Cannibal tulee Buffalosta, he eivät ole täältä kotoisin.
No joo, mutta ovathan nuo jo ehtineet floridalaistua.
– Kyllä, haluan vain teroittaa tätä ihmisille. Minä olen asunut täällä vuodesta 1971, siis koko elämäni. Äh… heh, mitä kysyitkään?
Miksi vanhoilta Florida-bändeiltä tulee edelleenkin niin relevanttia kamaa?
– Koska muutkin kärsivät samoista ongelmista kuin minä, HAH HAH! Kaikkien pitää huolehtia laskuistaan. No joo, onhan tämä siistiä hommaa edelleen, älä käsitä väärin, mutta eiväthän yli viisikymppiset ukot tee tätä enää huvikseen.
– Obituarylla menee lujaa, Cannibalin jätkistä ehkä vain Paul asuu enää koko osavaltiossa, mutta joku… äh, Jeesus Kristus, ketä näitä on… Monstrosity teki kovan levyn, Hate Eternalilta tulee pian uusi levy. Tätä juuri Steven kanssa naureskelimme: kaikki julkaisevat uutta matskua, ja vielä täydellisellä ajoituksella! Jos yhtäkkiä julkaistaan liuta hyvää Florida-kuoloa, sehän on hieno juttu kaikkien kannalta!
Minkälaista musiikkia levylautasellesi päätyy vapaalla?
– Kuuntelen musiikkia aika laidasta laitaan – paitsi räppiä tai Britney Spears -tyylistä bullshittiä. Jos joku Lady Gaga lähtee soimaan, radio menee pois päältä samoin tein. Pidän vanhan koulun metallista, vanhan liiton rock’n’rollista. Rakastan oldies-kamaa. En kuuntele uutta metallia, koska se ei vaikuta tunnelmaani millään tasolla.
Hullutellaanpa tällaisella ajatuksella: jos säveltäisit musiikkia, joka ei olisi death metalia, millaista se olisi?
– Huumorimusiikkia, hah! Biisejä joissa vinoillaan tyypeille. Musatyylinä olisi hyvin tumma versio ”Weird Al” Yankovicista.
Hah! Hei Glen, sinulla ei ole vaihtoehtoja. Tämä pitää toteuttaa yhtenä päivänä!
Kaiuttimesta kuuluu kauan lämmintä hekotusta.
Kun on Deicide-hommista vapaalla, Benton kertoo ajelevansa Harley Davidsonillaan. Ja leikkaavansa nurmikkoaan. No toki.
– Hei, olen perusmallin naapurinäijä. Ajan oman nurmikkoni säännöllisesti, puuhastelen puutarhahommissa, hoidan kokkaukset. Kotioloissa olen ihan normaali ihminen. En asu missään luolassa, en siis yritä vakuuttaa ihmisiä siitä, että ryömin aina esiin jonkin kiven varjosta. Pyrin elelemään kuten kaikki muutkin.
Koska tulette Suomeen?
– Olemmekohan muuten käyneet siellä päin vain kerran? Haluaisimme ehdottomasti tulla sinne ja soittaa teille kunnon keikan. Tällä kertaa tarkoituksenamme on kiertää hieman laajemmalla skaalalla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Luvassa on runsaasti biisejä uudelta levyltämme.
Hienoa! Mitä mieltä olet siitä, että myös (Hoffmanin veljesten) Amon on julkaisemassa uutta materiaalia?
Seuraa pelkkää hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan nopeasti kiihtyvä hengitys.
Julkaistu Infernossa 8/2018.