”Olen kaukana tyytyväisestä” – haastattelussa Dark Funeralin johtaja Lord Ahriman

1990-luvun alusta mustaa metallia tykittänyt Dark Funeral jatkaa itsensä piiskaamista ja korkeiden päämäärien asettelua. Ruotsalaisten kuudes kokopitkä Where Shadows Forever Reign esittelee uudistuneen ja entistäkin nälkäisemmän yhtyeen.

Lord Ahriman, oikealta nimeltään Mikael Svanberg, on tullut tutuksi Dark Funeralin päämiehenä ja ainoana alkuperäisjäsenenä. Mies lausuu haastattelussa englantia erittäin ruotsalaisittain ja tyynellä äänenpainolla. Bändin viimeisimmästä Angelus Exuro Pro Eternus -albumista on vierähtänyt jo liki seitsemän vuotta. Asioita on ehtinyt tapahtua.

– Teimme nyt monta asiaa eri lailla. Vaikka minulle on tietysti tärkeää pitää bändin ydinsoundia ja identiteettiä yllä, halusin työskennellä kovemmin rytmikkäämpien kitaroiden ja rumpujen eteen. Siksi vedimme enemmän livenä. Jälki on groovaavampaa ja dynaamisempaa, Ahriman aloittaa.

– Mielestäni musiikki ja sanoitukset ovat myös enemmän symbioosissa kuin ennen. Yritin selittää Heljarmadrille, joka kirjoitti suurimman osan sanoituksista, millaista ulosantia minulla oli mielessä. Näin hän pystyi muodostamaan idean siitä ja sai sanoitukset toimimaan musiikin kanssa. Kaikkiaan kyse on pienistä asioista, jotka todella tekivät eroa lopputulokseen.

Myös alkuvuoden äänitykset Dugout Productions -studiolla Uppsalassa menivät miellyttävästi.

– Rankkaakin oli, koska Daniel [Bergstrand, studion omistaja] on hyvin vaativa. Niin sen täytyy kuitenkin mennä, jotta saa hyvän tuotannon ja niin edelleen. Kaikkiaan tunnelma ja ilmapiiri oli ensimmäisestä studiopäivästä lähtien todella hyvä. Työskentely oli sekä mukavaa, rankkaa että inspiroivaa.

Kohti uusia tuulia

Yhtye on käynyt vuosien mittaan läpi jokusen jäsenvaihdoksen. Edellislevyn jälkeen kokoonpano tuulettui kahden basistin ja laulajan verran. Tämänhetkinen jäsenistö on tuonut Ahrimanin mukaan puhtia yhtyeeseen.

– Mielestäni etenkin Heljarmadr on äärimmäisen ammattimainen ja omistautunut bändille. Hän on tuonut uutta henkeä yhtyeeseen, ja uskon, että sen voi kuulla myös albumilta. Hänen laulunsa ja työskentelynsä on silkkaa tappoa, Ahriman kehuu.

– Aina kun bändiin tulee jäsenvaihdoksia ja alamme miettiä uutta levyä, asetan erittäin korkean päämäärän. En halua katsoa taakse, vaan suunta on aina eteenpäin. Mitä tahansa teen, pidän aina huolen siitä, että tulen takaisin jonkin uuden kanssa. Haluan työntää rajaa eteenpäin ja tehdä jotain suurempaa kuin ennen.

Tässä mielessä Ahriman vaikuttaa melko klassiselta kunnianhimoiselta taiteilijalta. Hän kokeekin, että Dark Funeralin ulosannissa on viimeisimmällä albumilla jotain uutta ja monimutkaista.

– Ilmeisesti jotkut tekemäni soinnut ovat hyvin outoja musiikkiteoreetikoille. Minulla ei ole musiikillisen teorian taustaa, enkä tiedä siitä mitään. Kaikki on alkanut omasta kitaransoitostani, johon otin itse selvää asioista. Uudelle albumille olen tehnyt jopa enemmän uusia soinnutuksia kuin ennen.

– Teoriasta tietävä Danielkin sanoi studiossa, että uuden levyn musiikki on äärimmäisen monimutkaista sekä kitaroiden että rumpujen osalta. Hän sanoi, ettei tiedä toista bändiä, joka tekee yhtä kompleksista materiaalia tämäntyylisessä musiikissa. Luulen siis, että veimme asiat nyt hieman pidemmälle, ja se kuuluu.

Kuten kävi selväksi, Ahriman on enemmän vastuussa bändinsä sävellys- kuin sanoituspuolesta, josta vastaa enimmäkseen Heljarmadr. Lyriikkakirjoon on tullut uuden kynäilijän myötä runsastumista.

– Kyseessä ei ole konseptialbumi, vaan käymme läpi monia erilaisia aiheita – enemmän kuin koskaan ennen. Jotkin lyriikat ovat hyvin henkilökohtaisia, ne ammentavat omakohtaisista kokemuksistamme ja merkitsevät meille paljon. Sitten on myös tämä henkinen, satanistinen puoli. Heljarmadr on hyvin viehtynyt tuomiopäivään, maailmanloppuun ja senkaltaiseen, mistä hän kirjoitti albumille.

Intohimoa ja ärsytyksen aiheita

Bändin suurimmaksi eteenpäin vieväksi voimaksi Ahriman laskee uskon omaan juttuun ja rakkauden tämänkaltaiseen musiikkiin. Jatkuva itsensä kehittäminen on kaikki kaikessa.

– Yritän aina karaista itseäni soittamisessa ja muussakin. Minulla on yhä sama henki kuin 20 vuotta sitten, eli olen yhtä kitaran kanssa ja niin edelleen.
Seuraa pieni miettimistauko.

– En ole oikein varma, mitä se on. Kyse on metallimusiikin tekemisestä, joka tuntuu luissa asti, ja kaiken sen yllä on halu ponnistella soittamisen kanssa. Se on aina ollut minulle jatkuva voima, joka työntää minua vieläkin eteenpäin. Tämä juttu on elämäni, kaikki kaikessa minulle.

Nykyisten suoratoistopalvelujen ja modernin musiikinlataamisteollisuuden vaikutuksesta artistien elämään on puhuttu tämänkin lehden sivuilla vähintään riittävästi. Ahriman kallistuu asiassa monien muiden vanhemman koulun artistien tapaan tyytymättömyyden puolelle.

– Luulen, että ne tarjoavat hyvän ponnahduslaudan bändeille, mutta en silti pidä niistä. Ne eivät ole harmoniassa bisnespuolen kanssa. Jos laitat esimerkiksi Spotifyhin jotain kamaa, sellainen tulee pakolliseksi tulevaisuudessa. Tämän takia yksikään bändi ei pysty menemään kiertueelle tai äänittämään uusia levyjä, koska kellään ei ole budjettia tehdä niitä. Sen sijaan, että alennutaan ahneuteen, pitäisi ajatella kaikkia artisteja asian takana. Jotta musiikki ajaisi tarkoituksensa ja bändeillä olisi mahdollista päästä kiertueelle, bisnespuolelle pitäisi löytää parempi strategia. Muussa tapauksessa homma tuhoutuu.

Ahriman myöntää eräänlaisen kaipuun entisiin aikoihin. Hänen äänessään voimistuu vahva pettyneisyys markkinaihmisten ahnetta ja itsekästä toimintaa kohtaan.

– Aiemmin ei ollut niin paljon vartijoita ja kaiken maailman korvausten hakijoita. Emme me oikeasti tarvitsisi kaikkia näitä ihmisiä. Ennen sinä et tarvinnut heitä eivätkä he sinua, joten miksi nytkään? Kaikki haluavat vain tienata artisteilla, eikä bändeille jää mitään. Tulos näkyy studiobudjetissa ja siinä, ettei ole kannattavaa lähteä kiertueelle. Emme me ole tässä asemassa tehdäksemme heille rahaa. Minusta tämä on erittäin huonoa…

Mies miettii hetken ja sanoo ärtyneisyyden takaa jotain toiveikastakin:

– …mutta luultavasti myöhemmin tulee jokin uudistus, jolla rakennetaan koko juttu uudelleen. Kuten sanoin, nautin järjestelmän tarjoamista ponnahduslaudoista, kuten teknologiasta itsessään. Musiikkiteollisuuden täytyisi vain keksiä jotakin, joka ei vain imisi kaikkea musiikista pala kerrallaan ja tappaisi sitä.

Kaukana tyytyväisyydestä

Ahriman ei vaikuta varsinaisesti pessimistiltä, mutta vastauksista paistaa rutinoituneen viileä suhtautuminen asioihin. Mies myöntää elävänsä hieman pimennossa, sulkeutuneena, eikä hän esimerkiksi juuri seuraile toisten bändien edesottamuksia. Hän kokee kuitenkin yhä suurta halua kiertää muiden yhtyeiden kanssa, jos sellaiseen tarjoutuu edullinen mahdollisuus.

– On paljon bändejä, joiden kanssa tulemme erittäin hyvin toimeen ja olemme ottaneet heihin kontaktiakin. Ongelma on kuitenkin se, että vaikka lähtisimme kenen tahansa kanssa kiertueelle, myös toiset ovat usein asettaneet hyvin korkeita standardeja. Pelissä on usein liian paljon rahaa, ja tämän kanssa olenkin paininut jonkin verran tällä hetkellä.

– Kun siis lähden kiertueelle, haluan mukaani hyviä yhtyeitä, mutta toiminnan rahoitus samalla tasolla olevien tai jopa isompien bändien kanssa on vaikeaa. Yhtyeen puolestahan kaikki haluaisivat kovasti toteuttaa kyseisiä rundeja.

Ahriman painottaa, että Dark Funeral on kaikkea muuta kuin valmis siirtymään telakalle.

– Olen kaukana tyytyväisestä. Minulla on aina uusia tavoitteita bändin eteen, ja haluan mennä tämän yhtyeen kanssa loppuun asti. On myös joitain bändejä, joiden kanssa haluaisin vielä kiertää. Haluan kokea ja tehdä asioita. Minulla on korkeat vaatimukset siitä, mitä haluan tältä elämältä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2016.