”On ihan mahtavaa herättää ihmisissä niin voimakkaita tunteita, että se saa heidät suorastaan ryntäämään internetiin, jossa he voivat ylistää tai haukkua itselleen ventovierasta ihmistä!” – haastattelussa Tarja Turunen

Tarja Turunen on maailmalla kiistatta Suomen tunnetuin laulajatar. Yli 20 vuoden uransa aikana Tarjasta on muodostunut hahmo, jota osa palvoo jumalattarena ja toiset arvostelevat fanaattisesti. Hahmon takaa löytyy edelleen se kiteeläinen Tarja, joka heittäytyi vuonna 1996 klasaripiireistä rockin maailmoihin.

Kuva: Tim Tronckoe

Juuri tuoreen In the Raw -albuminsa promokuvauksista jakelijansa Playgroundin toimistolle saapunut Tarja Turunen juttelee hyväntuulisesti tulevista kiertueistaan. Hänen puheeseensa eksyy yhä juonteita Pohjois-Karjalan murteesta.

On vaikea uskoa, että tämä sama Tarja on kiertänyt maailmaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Matka Kiteen seudulla kasvaneesta nuoresta laulajasta metallimaailman palvomaksi laulajatähdeksi on ollut pitkä.

Kaikkien näiden vuosien ja tolkuttomat mittasuhteet saavuttaneen jumaloimisen jälkeen on pieni ihme, jos ihminen pystyy pitämään jalat tukevasti siinä kuuluisassa maassa. Tarjan perusolemus ei kuitenkaan tunnu muuttuneen.

Tarja on tehnyt musiikkia omalla nimellään, joten hän on sekä Tarja Turunen, artisti, että Tarja Turunen, ihminen. 

Mutta missä kulkee raja näiden kahden välillä, ja onko se hälventynyt vuosikymmenten aikana?

– Niin, sitähän voi aina miettiä, puhutko artisti-Tarjan vai ihminen-Tarjan kanssa. Kyllä minä uskallan sanoa, että tässä istuu yhä se Tarja, joka lähti Puhokselta maailmalle melkein 25 vuotta sitten, laulajatar naurahtaa leppoisasti.

– Tokihan minä olen eri ihminen ollessani lavalla tai perheeni kanssa vapaa-ajalla, mutta artisti-Tarja on tavallaan sellainen kovempi kuori, joka on vedettävä todellisen itseni päälle esimerkiksi keikoilla. Kirjoitan musiikissani niin syvältä itseäni koskettavista aiheista, että jos en pitäisi lavalla mitään kontrollia, keikat olisivat yhtä vollotusta.

– Mietin kyllä usein, millaisen matkan olen sieltä Kiteeltä tähän pisteeseen kulkenut. Olin niin nuori, kun liityin Nightwishiin, ja tulin bändiin ihan eri ympyröistä. Sitäkin varten olisi ollut hyvä osata kovettaa itseään jo varhaisessa vaiheessa, mutta samalla uskon, että omana itsenäni pysyminen on ollut osa artistin sieluani.

Kun Tarja liittyi Nightwishiin vuonna 1996, hän hyppäsi muutaman vuoden aikana klassisista piireistä suoraan metallin maailmaan. Kahden ensimmäisen Nightwish-albumin välillä muutoksen saattoi aistia pelkistä promokuvista.

Pikkuhiljaa Tarja löysi rokimmasta maailmasta minän, jota hän ei tiennyt sitä ennen olevan olemassakaan. Nykyään on mahdoton edes arvailla, millaista hänen elämänsä olisi ilman tätä heittäytymistä tuntemattomaan.

– Tottahan se on, että jos en olisi lähtenyt mukaan sille ensimmäiselle demolle vuosikymmeniä sitten, juuri mikään elämässäni ei olisi samanlaista kuin nyt. Ajatella, minulla ei olisi edes nykyistä ihanaa perhettäni, Tarja pohtii.

– Olen tavallaan yhä ylpeä siitä, että uskalsin lähteä aikoinaan mukaan tähän rockmaailmaan. Sieltä löytyi minulle henkinen koti, josta en ollut osannut haaveillakaan. Se maailma on rohkaissut minua heittäytymään. Nykyään suhtaudun musiikkiin ja elämään ennakkoluulottomasti. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys.

Äärimmäisten mielipiteiden kohde

Vaikka Tarja korostaa omaa inhimillisyyttään ja vuosien aikana tapahtunutta kypsymistään, jo nopea vilkaisu internetin ihmeelliseen maailmaan tekee selväksi, että ihmiset näkevät hänet melkoisena hahmona.

Tarjan jokaiseen somepäivitykseen ilmaantuu satoja jumaloivia kommentteja, joissa Tarja kruunataan vuoroin heavy metalin kuningattareksi ja maailman upeimmaksi naiseksi.

Facebook ja Instagram ovat pullollaan Tarjalle omistettuja faniryhmiä, mutta toisaalta myös lukuisia valeprofiileja ja muuta hämärää. Samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta suomalaisesta muusikosta.

Millä tavalla ihminen voi edes pysyä järjissään tällaisen huomion keskipisteessä?

– Olen varmaan kehittänyt ihan hemmetinmoisen panssarin, Tarja nauraa hekottelee pitkään lähes epäuskoisesti.

– En todellakaan ollut sinut itseni kanssa urani alkuvuosina, ja sen jälkeen pitkään aikaan ei ollut oikein edes mahdollista käsitellä asiaa. Sitä vain joutui heittäytymään siihen mediapyörteeseen ja fanilaumojen keskelle ja toivoi parasta. Olen ymmärtänyt asian vasta ihan viime vuosina.

– Minä olen julkisuuden henkilö, kyllä, ja se ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Sen olen oppinut, että sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Monille ihmisille on olemassa se julkisuuden hahmo, Tarja Turunen, josta heillä on aivan tietty mielipide. Hyvässä tai pahassa. Sitten on olemassa se Tarja Turunen, jonka lähimmäiseni todella tuntevat.

Jumaloinnin vastakohtana Tarjaa kohtaan on vyörytetty jopa käsittämättömän syvää vihaa. Jokaista ”Olet jumalatar” -ihailua vastaan tuntuu löytyvän yhtä monta ”Olet hirvein laulaja ikinä” -huutoa. Tarja ei anna tämän häiritä.

– Sehän on ihan mielettömän siistiä, ja niin sen pitääkin mennä, Tarja naurahtaa.

– On ihan mahtavaa herättää ihmisissä niin voimakkaita tunteita, että se saa heidät suorastaan ryntäämään internetiin, jossa he voivat ylistää tai haukkua itselleen ventovierasta ihmistä! Välillä se menee toki tosi henkilökohtaiseksi, mutta jos ne jutut unohtaa, niin tästähän taiteessa juuri on kysymys. Tunteista.

– Bonnie Tyler oli minulle jo aikoinaan hieno esikuva. Vaikuttava raspiääninen nainen, joka tiesi mitä halusi. Sain tässä taannoin kuulla, että eräässä haastattelussa toimittaja oli alkanut repiä Bonnien valtavaa tukkaa hänen päästään ja epäili, että se ei ole aito. Bonnie oli tarttunut toimittajaa munista ja sanonut, että nämä vasta eivät olekaan!

– Siinä kiteytyy koko tämä asia. Kyllä minulle saa tulla sanomaan, mitä mieltä minusta on, oli se mielipide sitten puolesta tai vastaan, mutta varautukaa siihen, että kerron myös oman mielipiteeni!

Kuva: Tim Tronckoe

Ammatin varjopuolia

Iloisten fanikohtaamisten kääntöpuolelta löytyy se tosiasia, että Tarja on Suomessa ja monessa maailmankolkassa julkisuudenhenkilö, joka ei voi kulkea kadulla rauhassa.

Nostaessani esille mahdolliset fanittamisen ääripäät, jotka menevät häiriköintiin asti, Tarjan ilme muuttuu hymyilevästä vakavammaksi ja äänensävy pohdiskelevammaksi.

– Fanittaminen on parhaimillaan aivan mahtava asia. Fanitan itsekin muusikoita ja taiteentekijöitä. Heidän kanssaan on hienoa päästä vaihtamaan pari sanaa ja otan mieluusti kuviakin. Sama pätee myös toisinpäin. Ei minua häiritse, jos ihmiset vilkuttelevat kadulla, haluavat tervehtiä tai ottaa kuvia, mutta…

– Sitten on näitä tapauksia, kun fanit pyrkivät pääsemään syvälle ihon alle, ja se menee henkilökohtaisen puolelle. Minulla raja kulkee siinä, että fanittaminen muuttuu suoranaiseksi ahdisteluksi, tai varsinkin, että fanit alkavat lähennellä perhettäni. Paparazzit ottamassa kuvia kotipihastani on jo sellaista, mikä saa suorastaan raivostumaan.

Tarja myöntää, että eri maailmankolkilla on asian suhteen paljon eroa.

– Täällä Suomessa kaikki on aika hyväntahtoista. Ei täällä tule kukaan häiritsemään ja repimään. Jos törmään johonkin kuulijaan kadulla, se on sellaista ystävällistä palautteen antamista ja muuta mukavaa jutustelua.

– Sitten taas Etelä-Amerikka ja varsinkin Venäjä… Voi luoja. Ei sitä Venäjästä uskoisi, mutta sen maan kurinalaisuus purkautuu ylilyönteinä. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin lymyillä hotellihuoneessa piilossa ennen keikkoja, jos ei halua tulla revityksi kappaleiksi, ja keikkapaikalle pitää siirtyä hissukseen autolla kuin olisi täysin vainottu.

Hymy palaa Tarjan kasvoille hänen muistellessaan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia, jolloin eräs ulkomaalainen herra meni fanituksessaan melkoisen pitkälle.

– Kun asuimme vielä täällä Suomessa, yksi sälli tuli Belgiasta asti hakemaan minua täältä vaimokseen, Tarja nauraa.

– Tämä tyyppi oli ajanut omalla autollaan Belgiasta Suomeen ja asunut siinä autossaan taloni edustalla viiden päivän ajan minua odotellen. Luojan kiitos satuin olemaan ulkomailla, enkä joutunut nenätysten tämän ihmisen kanssa.

– Kun palasin kotiin, postilaatikossani odotti pitkä ja katkera kirje, jossa hän kertoi meidän olevan luodut toisillemme ja kaikkea sellaista. Kun luin tuota kirjettä, ovikello soi arvaamatta ja pelästyin, että nyt se on siellä meidän ovella!

– Onneksi siellä olikin naapuri, joka kertoi, että tämä vaanija oli rekisterikilpien perusteella belgialainen. Ihmettelin siinä, että ei sitten tullut mieleen soittaa poliisille, ja nauroin, että ensi kerralla saat kyllä ihan luvan kanssa soittaa!

Askel askeleelta kohti sisintä

Pohtiessaan 13-vuotista soolouraansa Tarja kertoo ymmärtävänsä sen eri käänteitä nyt paremmin kuin koskaan.

Vuonna 2006 julkaistu soolodebyytti My Winter Storm otettiin aikoinaan vastaan hyvin, mutta sen taustalta saattoi aistia varovaista tunnustelua ja epävarmuutta. Tarja kertoo etsikkoajan kestäneen useita vuosia.

– Siis erohan on kuin yöllä ja päivällä, jos tuota debyyttiä vertaa vaikka nyt ilmestyvään uuteen levyyn, Tarja räjähtää nauramaan itseironisuutta äänessään.

– Vuonna 2005, kun elämäni heitti valtavan kuperkeikan jäätyäni ulos bändistä, tuntui hetken aikaa siltä, että koko maailma tulee loppumaan. Se oli pelottavaa. Sitten ymmärsin, että tosiasiassa minulla on nyt koko maailma avoimena edessäni ja kaikki on mahdollista. Se vasta pelottavaa olikin!

– Vaikeinta oli löytää uudelleen usko ihmisiin. Luottamus oli ihan rikki. Kun aloin koota muusikoita ympärilleni, kaikki tyypit saattoivat olla täysin vilpittömiä, mutta samaan aikaan mietin silti, puhuuko tämä ja tämä tyyppi paskaa ja voiko häneen luottaa. Se oli vaikea paikka, koska ilman luottamusta on vaikeaa rakentaa yhtään mitään.

– Tiesin silti koko ajan, että haluan tehdä musiikkia. Minun oli vain aloitettava alusta ja löydettävä oma ääneni. My Winter Storm oli tuolla matkalla ne ensimmäiset lapsenaskeleet.

Debyytin tekeminen muiden säveltäjien ja tuottajien kanssa oli hyvin erilaista kuin nykyinen itsenäisyys säveltäjänä.

– My Winter Stormille tarjottiin valtava määrä kappaleita. Osa niistä oli hyviä, osa aivan kamalia. Kaikessa kiltteydessäni jouduin kaikilla mahdollisilla kiertoilmaisuilla kieltäytymään niistä huonoista, vaikka minun olisi pitänyt uskaltaa olla suorempi. Sen itsevarmuuden ja määrätietoisuuden saavuttamiseen vaadittiin monta vuotta.

– Tänä päivänä, kun istun pianon ääreen, kirjoitan musiikkia täysin itselleni ja omasta sisimmästäni. My Winter Stormin aikoihin kappaleet olivat ehkäpä ennemmin muiden tulkintoja minusta ja minun tulkintojani omasta itsestäni.

Jos jotkin asiat ihmiselämässä vavisuttavat kenen tahansa perspektiiviä, ne ovat syntymä ja kuolema.

Tarjan ja hänen miehensä Marcelo Cabulin Naomi-tytär täyttää tänä syksynä seitsemän vuotta, ja jos Tarjan koko uraa tarkastelee lapsen syntymän kautta, sen voi huomata olevan selvä vedenjakaja. Colours in the Dark- ja The Shadow Self -albumeilla (2013/2016) musisoinut Tarja tarkasteli elämää uusista kulmista.

– Kun odotin lasta, mielessäni oli paljon kysymyksiä siitä, voiko hän elää mukanani tätä elämää, Tarja myöntää.

– Työni ei ole ihan tavallista kasista neljään -hommaa, ja epäilin pitkään, onko turvallista viedä lapsi mukaan siihen kiertue-elämän pyörteeseen, vai tulisiko minun muovata merkittävästi omaa elämääni lapsen parasta ajatellen. Siinä ratkaiseva tekijä oli mieheni, joka tuki sekä minua että lastamme korvaamattoman paljon.

– Ensimmäiset vuodet olivat todella ihanaa aikaa. Tyttö kiersi mukanani jo ennen syntymäänsä ja lopetin keikkailun vasta ollessani viidennellä kuulla raskaana. Sen jälkeen hän on nähnyt kaikki maailman eri kolkat, piirtänyt studion nurkassa, kun purkitamme levyjä, ja ollut lavalla esiintymässä.

– Asiat alkoivat muuttua vaikeammiksi vasta pari vuotta sitten, kun koulut alkoivat. Vaikka nykymaailmassa voi ottaa tuntikausien Skype-puheluita tien päältä, ne lähdön hetket kotona ovat aina aivan hirvittäviä. Onneksi kotiinpaluut ovat sitäkin iloisempia, ja sen voimalla tätä kaikkea on pystynyt jatkamaan.

Tarja kertoo äitiyden ja poikkeuksellisen perhearjen valaneen häneen rutkasti itseluottamusta.

– Huomasin muutamien vuosien jälkeen, että minähän pystyn tähän, mikä herätti valtavasti voimaa, että pystyn ihan mihin vain, Tarja hihkuu.

– Lapsen syntymän jälkeen olen ollut jotenkin paremmin sinut myös itseni kanssa. Lapsi reagoi kaikkeen niin vilpittömän aidosti, että hänen kanssaan tunnet itsesi ja hänet maailman ainutlaatuisimmiksi asioiksi. Tämä on opettanut arvostamaan yhä enemmän hetkeä. Ne hetket ovat olemassa vain sen mahdottoman pienen ajan. Siksi on hyvä tarttua jokaiseen onnen ja surun hetkeen ja vaalia niitä, koska niistä hetkistä rakentuu myös se taide.

Kuva: Eugenio Mazzinghi

Lähellä loppuun palamista

Tänäkin päivänä moni mieltää Tarjan ensimmäisenä Nightwishin entiseksi laulajaksi, vaikka naisen sooloura on kestänyt jo roimasti yhdeksänvuotista Nightwish-pestiä pidempään.

– Kyllä se aika vain menee ihan hirvittävää vauhtia, se on pakko myöntää itsekin, Tarja ihmettelee silmät kirkkaina.

– Olen kirjoittanut sanoituksissanikin paljon hetkeen tarttumisesta ja sen arvostamisesta, mikä on lähtenyt siitä, kun olen huomannut kuluneiden kymmenen vuoden olleen itseltäni aika lujaa menemistä. Tässä on ilmestynyt monta albumia, ollut satoja omia keikkoja, paljon klasarikonsertteja ja perhe-elämääkin.

– Jossain vaiheessa menin eteenpäin niin lujaa, että In the Raw -albumin säveltämisen tullessa ajankohtaiseksi huomasin olevani loppuun palamisen kynnyksellä. Saatoin jopa mennä sen rajan ylikin.

Tarja nimeää suurimmaksi syypääksi liialliselle tekemiselle oman uteliaisuutensa ja kiltteytensä.

– Minähän olen ollut maailman huonoin ihminen kieltäytymään sellaisista asioista, jotka minua oikeasti kiinnostavat. 

– Kun teen rockia, haluan tehdä kannesta kanteen täysipainoisia albumeita. Kun teen keikkoja, haluan antaa kaikkeni lavalla. Kun teen klasarikonsertteja, haluan ylittää itseni laulullisesti. Kun olen perheeni kanssa, haluan olla aidosti läsnä enkä vain paikalla. Se on tavallaan elämää, joka vaatisi aikaa 72 tuntia vuorokaudessa.

– Viime vuonna huomasin vihdoin laittaneeni liian paljon energiaa asioihin, joihin minun ei tulisi panostaa oikeastaan yhtään. Minun oli vain nöyrästi opittava ymmärtämään rajani ja sanomaan ei.

– Ikäkään ei ole vain numero, ainakaan ihan kaikessa. Kolmekymppisenä oli helppoa ajatella, että ”Jee! Kykenen ihan mihin vain! Jaksan ihan mitä vain! Kaikki on mahdollista! Superia!”, mutta näin nelikymppisenä on alkanut ymmärtää, että ei ihmisen edes tarvitse tehdä ihan kaikkea ja koko ajan, vaan omaa päätä ja kroppaa on osattava kuunnella.

Tämän kerrottuaan Tarja korostaa, että vaikkei hänelle tapahtunut ihan täyttä romahdusta, kaukana ei käyty.

– Jossain vaiheessa kävin kyllä jo aika syvällä ja jouduin kyseenalaistamaan koko elämäntapani, mutta jos kaikesta kokemastani hakee jotain hyvää, niin ainakin sieltä syvyydestä löytyi paljon inspiraatiota, Tarja huokaisee.

– Eihän kukaan halua kokea loppuun palamista, mutta näin jälkikäteen on helppoa sanoa, että kyllä sitä taidetta luodaan sekä siitä suurimmasta onnesta että suurimmasta tuskasta, ja In the Raw -albumi on ammennettu aika syvältä tuosta jälkimmäisestä tunnetilasta. Se on albumi, joka kertoo paljon elämän ristiriitaisuuden antoisuudesta.

– Sen kaiken keskellä ymmärsin, miten täydellisen etuoikeutettu olen, kun saan tehdä ”työkseni” sitä, mitä rakastan kaikkein eniten. Samaan aikaan tajusin, miten tukka putkella olen elämäni kanssa mennyt, enkä ole oikeastaan osannut nauttia siitä kaikesta ihan niin paljon kuin olisi kannattanut.

– In the Raw paketoi paljon näitä tunnetiloja. Niitä raakoja tunteita, jotka syntyvät siitä, kun ihmisen on pakko pysähtyä paikoilleen, kyseenalaistettava kaikki ja hyväksyttävä elämänsä parhaat puolet ja suurimmat haasteet.

Vapautta ja rauhaa

In the Raw on jo Tarjan kuudes englanninkielinen sooloalbumi, mutta samaan aikaan kyseessä on uusi alku.

Tarja halusi niputtaa albumille viimeisen vaikean vuoden tapahtumat ja palasi sävellysvaiheessa takaisin peruasioiden äärelle löytääkseen äänensä ympärille musiikin, joka tukee sitä parhaiten.

– Levyn kaari on sellainen, että ihan ensimmäisissä biiseissä rajut kitaravallit iskeytyvät päin näköä aggressiivisesti niiden kaikkein tukalimpien tunteiden tulkitsemiseksi. Nautin ihan valtavasti siitä, kun isot kitarat tukevat isoa ääntäni, ja näistä kahdesta elementistä muodostuu yksi vaikuttava äänivalli ihan omanlaisellaan tavalla.

– Kun albumilla sitten päästään The Golden Chamberiin asti, tunnelmat rauhoittuvat, sisäinen rauha löytyy ja palaan juurilleni sinfoniaorkesterin luokse. Ja se on taas ihan oma maailmansa, joka on aina antanut minulle valtavan paljon. Sieltä kauniin orkesterisoinnin keskeltä löytyy rauha, jonka löysin viime vuonna myös itseni kanssa.

Mainittu The Golden Chamber ei ole Tarjalle ainoastaan kappale vaan konkreettinen paikka.

– Paras mahdollinen vertauskuva sisimmästäni löytämälleni rauhan tyyssijalle on oikeasti olemassa, Tarja paljastaa.

– Kaikki levyn kuvat kantta myöten otettiin tippukiviluolassa Gibraltarilla, parin tunnin päässä kotoamme. Se luola on todella vaikuttava paikka. Totta kai sitä on modernisoitu, sieltä löytyy portaat ja kaikkea ja siellä järjestetään myös akustisia keikkoja, mutta sen luonnon ihmeen sisälle asteleminen on silti todella vaikuttavaa.

– Kun astelee sinne tippukiviluolaan, ympärillä on vain tummia kiviseiniä ja niin täydellinen hiljaisuus, ettei sellaista löydä tästä hektisestä maailmasta enää monesta paikasta. Halusin ottaa kuvat siellä, koska se kuvasti omia tunteitani erittäin syvästi. Sinne kultaisten valojen keskelle täyteen hiljaisuuteen asteleminen oli kuin matka omaan sisimpääni.

The Golden Chamberin lisäksi myös Spirit of the Sea ja Shadowplay lähentelevät kymmenen minuutin kestoa. Tällaiset kappaleet tuntuivat vielä kymmenen vuotta sitten mahdottomilta vedoilta Tarjan levyillä, jotka pysyivät hiteistä tunnelmointeihin suhteellisen salonkikelpoisissa mitoissa ja sovituksiltaan verrattain maltillisina.

– Sanotaan kuitenkin näin, että en minä mitenkään kellottanut kappaleita tuon mittaisiksi, Tarja nauraa pitkään.

– Minä olen koulutettu muusikko, ja minulla on aina tietyt musiikin ”säännöt” syvällä selkärangassa. Joskus aiemmin kävi niin, että juuri kun sävellykseni oli pääsemässä todella irti kahleistaan, saatoin alkaa toppuuttelemaan. Mieheni on valtava musiikkifani ja meillä soi kotona musiikki ihan koko ajan. Hän on totta kai kumppanini, mutta hän myös fanittaa musiikkiani. Samalla hän on se ihminen, joka tuli lopulta lähes ravistelemaan minua, että päästä nyt irti niistä vanhoista opeistasi ja tee täsmälleen sitä, mikä tuntuu hyvältä.

– Sitten annoin järjen mennä ja annoin tunteiden ottaa vallan. Nämä pitkät kappaleet ovat kuin matkoja, joissa tunne on kaikki kaikessa. Jos jonkin kappaleen kertosäkeeseen tuli omituinen temponvaihdos tai halusin muuttaa sovituksen metallista sinfoniseksi, annoin sen tapahtua.

Kun Tarja oli säveltänyt valtaosan kappaleista ja niistä oli tehty jo sovituksia sekä bändille että orkesterille, hän huomasi kaipaavansa levyn tunneskaalaan vieläkin laajempaa kontrastia. Lopullinen silaus löytyi vierailevista laulajista. In the Raw’lla kuullaan Lacuna Coilin Christina Scabbiaa, Kamelotin Tommy Karevikia ja Soilworkin Speed Stridiä.

– En kirjoittanut yhtäkään levyn kappaletta duetoksi. Ennemmin kirjoitin ne omalle äänelleni. Kun olin jo melkein valmis sovitusten kanssa, halusin näihin kappaleisiin tavallaan vuoropuhelua itseni kanssa, Tarja kertoo.

– Christina on ollut ystäväni jo pitkään, ja Goodbye Strangeriä viimeistellessäni minulle valkeni, että se olisi mahtava vetää jonkun toisen naislaulajan kanssa. Siitä tulikin eräänlainen ”metallisiskouden juhlistus”!

– Tommy taas on mies, joka saa minut itkemään ihan milloin vain laulullaan! Aivan maaginen. Utelin vähän kainostellen, voisiko Tommy laulaa kanssani Silent Masquerade -kappaleen. Hetken soviteltuaan mies lähetti minulle 40 raitaa lauluja! Niitä ei todellakaan ollut huitaistu narulle vasemmalla kädellä. Siitä syntyi jotain aivan upeaa.

– Speed puolestaan on eri tavalla vastaava tapaus. Hän pystyy vetämään kaikkea harmonisen melodisen laulun ja raa’an huudon välillä. Dead Promises vaati juuri tällaista särmää, ja Speed toi levyn alkuun vaadittua jämäkkyyttä.

Pelottomasti kohti tulevaa

Nelikymppisen Tarjan horisontissa näkyy vielä paljon uusia kiinnostavia kokemuksia.

– Siis minähän olen ikuinen haaveilija, ja kirjoitankin siitä paljon sanoituksissani. Unelmia pitää olla, Tarja toteaa.

– Haluaisin nähdä, onko minusta säveltämään esimerkiksi instrumentaalimusiikkia. Jotain todella elokuvallista ja sinfonista, vaikkapa soundtrack-tyyppisiä juttuja, joissa keskityttäisiin tyystin tähän orkestraaliseen puoleen.

– Oikeastaan voin sanoa, että olen kiinnostunut kokeilemaan musiikissa lähes kaikkea muuta paitsi muille artisteille tekemistä. Kokisin sen henkisesti tosi vaikeaksi. Musiikkini lähtee aina tosi syvältä oman onnen ja surun kyyneleistä, enkä usko, että kykenisin valjastamaan sitä voimaa muiden esitettäväksi.

Kulunut sanonta kertoo, ettei laulaja ole koskaan valmis. Laulajan instrumentti on hänen koko kehonsa, ja laulaminen on ikuista nuorallatanssia kokemuksen ja iän karttumisen realiteettien välissä.

Tarja repeää suorastaan hillittömään nauruun, kun kerron kuunnelleeni matkalla haastatteluun sekä hänen uusimman sooloalbuminsa että Nightwish-albumit Oceanborn (1998) ja Wishmaster (2000).

Ero kovaa ja korkealta jyränneiden varhaisten levytysten ja tuoreiden monisävyisten tulkintojen välillä on suuri.

– No, tuollaisilla ääripäillä ne erot varmasti konkretisoituvat aikamoisella tavalla, Tarja nauraa kovaäänisesti.

– Käyn itse yhä laulutunneilla buenosairesilaisella luotto-opettajallani, jonka luona olen vieraillut jo yli kymmenen vuoden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole koskaan ylpistynyt siten, että kuvittelisin osaavani kaiken ja olevani jotenkin täydellinen laulaja. Laulaminen on elämän pituinen matka, ja suhde omaan ääneen elää jatkuvasti.

Tarja kertoo olevansa onnellinen siitä, miten hän on onnistunut avaamaan rockin ystävällisellä avustuksella äänestään vuosien ajan vaivanneita pieniä lukkoja.

– Olen huomannut ihan viime vuosien aikana, että olen päässyt vasta nyt eroon sellaisista jossain syvällä tajunnassa vaanineista peloista, jotka ovat vaivanneet varsinkin klassista lauluani, Tarja myöntää.

– Nyt niitä korkeita nuotteja on oikeasti hemmetin hienoa laulaa. Ennen se oli todella tuskaista. Sitä pelkäsi niin paljon jonkinlaista äänensä rajojen rikkoutumista, että epävarmuus tykytti takaraivossa koko ajan. Minussa on ollut aina se puoli, joka haluaa mennä tunteella, ja se puoli, joka haluaa pitää kaiken kontrollissa.

– Treenaan laulamista todella paljon, ja olen nyt huomannut eron varsinkin joidenkin aarioiden kanssa. Viisi vuotta sitten niiden laulaminen oli tosi ongelmallista, mutta nyt ne menevät kuin itsestään. Se motivoi tutkimaan uusia seutuja äänestään, kun ymmärtää rikkoneensa jälleen rajojaan ja löytäneensä sieltä ihan uusia puolia itsestään.

– Tästä iso kiitos kuuluu juuri rock- ja metalliuralle. Se edustaa minulle vapautta. Klasari on usein aika kovaa itsekuria ja kontrollia vaativaa suorittamista. Nyt olen vapautunut rockkeikoilla, ja se heijastuu myös klasaripuoleen. 

– Koko elämäni mittaisen matkan jälkeen on hienoa olla täysin sinut oman instrumenttinsa eli itsensä kanssa.

Julkaistu Infernossa 7/2019.